Natsi-Saksa

Saksan valtakunta (1933–1943) Suur-Saksan valtakunta (1943–1945) Deutsches Reich Großdeutsches Reich
1933–1945
lippu 1935–1945 vaakuna 1935–1945
Saksa vuonna 1942   Saksan valtakunta ja siihen liitetyt alueet   Norjan, Alankomaiden, Baltian ja Ukrainan valtakunnankomissariaatit   Wehrmachtin sotilashallinnon alainen alue
Valtiomuoto	totalitaarinen diktatuuri (yksipuoluejärjestelmä)
Valtionpäämies	Valtakunnanpresidentti (1933–1934): Paul von Hindenburg Johtaja ja valtakunnankansleri (1934–1945): Adolf Hitler Valtakunnanpresidentti (1945): Karl Dönitz
Pääkaupunki	Berliini
Pinta-ala
– yhteensä	633 786 km²
Väkiluku	78 800 000 (1939)
Historia
– nousu valtaan	30. tammikuuta 1933
– valtalaki	23. maaliskuuta 1933
– Anschluss	12. maaliskuuta 1938
– Puolan offensiivi	1. syyskuuta 1939
– Adolf Hitlerin kuolema	30. huhtikuuta 1945
– Berliinin sortuminen	2. toukokuuta 1945
– antautuminen	8. toukokuuta 1945
Viralliset kielet	saksa
Valuutta	Reichsmark
Tunnuslause	Ein Volk, ein Reich, ein Führer (”Yksi kansa, yksi valtakunta, yksi johtaja”)
Kansallislaulu	Deutschlandlied
Edeltäjä	Itävallan liittovaltio  Weimarin tasavalta
Seuraajat	Itävallan miehitysvyöhykkeet Saksan miehitysvyöhykkeet
Infobox OK

Kansallissosialistinen Saksa eli natsi-Saksa, joskus myös Kolmas valtakunta (saks. Drittes Reich) ja vanhemmissa lähteissä Hitler-Saksa, tarkoittaa vuosien 1933–1945 aikaista Saksan diktatuuria, jota hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue NSDAP johtajanaan Adolf Hitler. Valtion virallinen nimi oli Saksan valtakunta (saks. Deutsches Reich) vuoteen 1943, jolloin siitä tuli Suur-Saksan valtakunta (saks. Großdeutsches Reich).

Kansallissosialistien valtaannousua ja Weimarin tasavallan epäonnistumista on selitetty ennen muuta ensimmäisen maailmansodan seurauksilla, kuten ”häpeärauhalla” ja vaikeilla talousongelmilla. Puolueen nousu valtaan mahdollistui 30. tammikuuta 1933, jolloin presidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin uuden hallituksen johtajaksi eli valtakunnankansleriksi. Tuolloin hallituksessa oli mukana vielä muitakin puolueita, ja virallisesti kyseessä oli vain normaali hallituksen vaihdos, mutta varsin pian Hitler sai itselleen kaiken vallan. Maaliskuussa 1933 valittu parlamentti sääti valtalain, jolla Hitlerille myönnettiin poikkeuksellisen laajat valtuudet, aluksi neljäksi vuodeksi. Tämän mukaan hänellä oli oikeus säätää lakejakin ilman parlamentin myötävaikutusta. Tämän jälkeen parlamentti ei kokoontunut kuin muutamia kertoja antaakseen joillekin kaikkein tärkeimmille päätöksille virallisen vahvistuksen.

Natsi-Saksa menetti johtajansa, kun Hitler teki itsemurhan sodan viime hetkillä. Natsi-Saksan lakkaaminen oli seuraus sen tappiosta toisessa maailmansodassa. Sodan päättymisen jälkeen voittaneet järjestivät Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnit, joissa syytettiin ja tuomittiin kansallissosialisteja. Osa tuomituista teloitettiin.

Valtakunnanjohtaja Hitler pitämässä puhetta valtiopäivien istunnossa 11. joulukuuta 1941. Valtiopäivätalon vuoden 1933 palon johdosta valtiopäivät kokoontuivat Kroll-oopperarakennuksen salissa.

Kolmas valtakunta

Nimitys ”kolmas valtakunta” (saks. Drittes Reich) korosti kansallissosialistien tapaa ajatella propagandassaan oman hallintonsa olevan ”ensimmäisen valtakunnan” eli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja ”toisen valtakunnan” eli vuonna 1871 lukuisista Saksan valtioista muodostetun Saksan keisarikunnan jatkumoa. Väliin jäävän Weimarin tasavallan ei katsottu olevan valtakunta. Nimellä ”tuhatvuotinen valtakunta” taas viitattiin melkein tuhat vuotta kestäneeseen Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan (843–1806) sekä kristilliseen eskatologiaan (eli ’oppiin maailman viimeisistä tapahtumista’) ja esitettiin siten myös kansallissosialistisen hallinnon kestävän tuhat vuotta. Termin ”Kolmas valtakunta” otti käyttöön saksalainen kulttuurihistorioitsija Arthur Moeller van den Bruck (1876–1925) vuonna 1923 – kymmenen vuotta ennen Hitlerin valtaannousua – julkaistussa teoksessaan Das dritte Reich. Adolf Hitler ei kuitenkaan itse hyväksynyt sitä ja jopa kielsi vuonna 1939 lehdistöä käyttämästä Saksasta tätä nimeä.

Natsien propagandassa korostettiin keisarikunnan perintöä myös sekoittamalla nationalistisia, perinteellisiä ja kansallissosialistisia symboleja toisiinsa.

Kansallissosialistisen Saksan synty

Kansallissosialistien valtaannousua ja Weimarin tasavallan epäonnistumista on selitetty ennen muuta ensimmäisen maailmansodan seurauksilla, kuten ”häpeärauhalla” ja vaikeilla talousongelmilla. Kiistellyn erillistieteorian (saks. Sonderweg) mukaan kansallissosialistien valtaannousun perusta oli Saksan erityispiirteissä, jotka olivat olemassa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP) perustettiin jo vuonna 1919, mutta se oli pitkään pieni oppositiopuolue. Alusta lähtien se kuitenkin tavoitteli vallan anastamista ja tasavallan kumoamista. Vuonna 1923 sen kannattajat yrittivät vallankaappausta, joka kuitenkin epäonnistui. Tällöin Adolf Hitler ja kolme muuta puoluejohtoon kuulunutta tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen valtiopetoksesta. Tuomiotaan Hitler istui Landsbergin vankilassa. Hitler vapautettiin jo vuoden kuluttua, koska Baijerin hallitus ei enää pitänyt äärioikeistoa uhkatekijänä. Hitler esitteli ohjelmansa kaksiosaisessa 1925–1926 julkaistussa teoksessaan Mein Kampf (suom. Taisteluni).

Vuodesta 1930 lähtien, talouspulan aikana, NSDAP:n kannatus kasvoi huomattavasti, ja heinäkuussa 1932 pidetyissä parlamenttivaaleissa se nousi suurimmaksi puolueeksi saaden yli kolmasosan äänistä. Jo marraskuussa toteutetuissa seuraavissa vaaleissa puolue menetti 15 prosenttia valtiopäiväpaikoistaan mutta pysyi yhä selkeästi suurimpana. Sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhteinen paikkamäärä oli kuitenkin suurempi kuin NSDAP:n. Puolueen nousu valtaan mahdollistui 30. tammikuuta 1933, jolloin presidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin uuden hallituksen johtajaksi eli valtakunnankansleriksi. Tuolloin hallituksessa oli mukana vielä muitakin puolueita, ja virallisesti kyseessä oli vain normaali hallituksen vaihdos, mutta varsin pian Hitler sai itselleen kaiken vallan.

Jo samana päivänä, kun uusi hallitus oli nimitetty, se määräsi parlamentin hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettäväksi saman vuoden maaliskuussa. Jo ennen näitä vaaleja vasemmistopuolueiden toiminta kiellettiin, mihin tekosyynä käytettiin 27. helmikuuta tapahtunutta Saksan valtiopäivätalon paloa, josta syytettiin erästä kommunistia, Marinus van der Lubbea.

Weimarin tasavallan perustuslaissa oli säännöksiä, joiden mukaan valtakunnan ollessa hätätilassa hallitukselle voitiin määräajaksi myöntää poikkeuksellisen laajat valtuudet. Maaliskuussa 1933 valittu parlamentti säätikin valtalain, jolla Hitlerille myönnettiin tällaiset valtuudet, aluksi neljäksi vuodeksi. Tämän mukaan hänellä oli oikeus säätää lakejakin ilman parlamentin myötävaikutusta. Tämän jälkeen parlamentti ei kokoontunut kuin muutamia kertoja antaakseen joillekin kaikkein tärkeimmille päätöksille virallisen vahvistuksen.

Weimarin tasavallan perustuslaki oli edelleen virallisesti voimassa, mutta Hitlerin poikkeusvaltuuksien vuoksi sillä ei ollut juuri käytännön merkitystä. Kun presidentti Hindenburg kuoli elokuussa 1934, perustuslakia kuitenkin muutettiin siten, että valtakunnankanslerin ja valtakunnanpresidentin virat yhdistettiin. Tämän jälkeen Hitlerin arvonimenä oli Führer und Reichskansler, ja hänet nimitettiin tähän virkaan eliniäksi.

Alueet

Saksan aluemenetykset ensimmäisessä maailmansodassa

Saksaan kuuluivat Weimarin tasavallalle Versailles’n rauhansopimuksen jälkeen jääneet alueet. Verrattuna Saksan keisarikuntaan Weimarin tasavalta menetti siirtomaansa, jotka siirrettiin Kansainliitolle, joka puolestaan myönsi niiden hallinnan ympärysvalloille. Aasiassa puolestaan Saksan toimilupa-alueet Kiinassa peri Japani, joka oli liittynyt tätä tarkoitusta varten ensimmäiseen maailmansotaan. Versailles’n rauhassa Saksa menetti Elsass-Lothringenin alueen Ranskalle. Reininmaalla oli Saksalla demilitarisoimisvelvoite, minkä Adolf Hitler rikkoi 1936 miehittämällä alueen. Tärkein menetetty alue oli kuitenkin niin sanottu Puolan käytävä, joka takasi Puolalle yhteyden merelle mutta eristi Itä-Preussin Saksan eksklaaviksi. Näiden alueiden lisäksi Saksa menetti Saarlandin Kansainliiton hallintaan, Memelin alueen Liettualle, Eupen-Malmedyn Belgialle ja alueita Tanskalle Etelä-Jyllannista.

Liittotasavallasta kansallissosialistiseksi yhtenäisvaltioksi

Keisarillinen Saksa koostui eri kuningas- ja ruhtinaskunnista, joita johti Preussin kuningaskunnan kuningas Saksan keisarina. Weimarin tasavallan aikana ruhtinaskunnat muuttuivat osavaltioiksi, joilla edelleen oli varsin laaja itsehallinto. Mutta jo 31. maaliskuuta 1931 osavaltioiden maapäivät hajotettiin ja määrättiin uudestaan muodostettavaksi valtiopäivävaalien tulosten mukaisesti. Viikkoa myöhemmin jokaiseen osavaltioon nimitettiin valtakunnanmaaherra, jolla oli valta hajottaa maapäivät. Tasan vuosi Hitlerin valtaantulon jälkeen, 30. tammikuuta 1934, säädettiin lisäksi laki, jolla osavaltioiden edustukset lakkautettiin, niiden itsehallinto-oikeudet siirrettiin valtakunnalliselle tasolle ja osavaltioiden hallitukset alistettiin valtakunnan hallitukselle.

Aluelaajennukset ennen toista maailmansotaa

Saarin alue liitettiin Saksaan 1935 kansanäänestyksen perusteella.

Alueellisesti Saksan valtio laajeni huomattavasti, kun siihen liitettiin Itävalta 1938 Anschlussiksi kutsutussa yhdistämisessä. Itävalta liitettiin Saksaan, ja siitä muodostettiin aluksi Ostmark-niminen osamaa, mutta myöhemmin se jaettiin useisiin hallintoalueisiin. Saksan seuraava laajeneminen tapahtui saman vuoden loppupuolella, kun Saksaan liitettiin Tšekkoslovakian saksankieliset alueet, sudeettialueet. Vuonna 1939 Saksa miehitti myös maan tšekkiläiset osat, joista muodostettiin Böömin ja Määrin protektoraatti. Slovakiasta tuli ns. ”Slovakian valtio”, jonka talous ja politiikka olivat kuitenkin sidotut kansallissosialistiseen Saksaan. Pian maahan liitettiin myös Liettuaan kuulunut, ensimmäisessä maailmansodassa menetetty Memelin alue.

Sotavoitot

Toisen maailmansodan alettua ja Puolan tultua jaetuksi neljännen kerran, tällä kertaa Saksan ja Neuvostoliiton kesken, Saksa liitti itseensä lisää alueita Puolasta. Maailmansodan loppupuolella, Italian antautumisen jälkeen, saksankielinen Etelä-Tiroli liitettiin vähäksi aikaa Suur-Saksaan.

Politiikka ja hallinto

Pääartikkeli: Hitlerin hallitus

Valtakunnankanslerista presidentiksi ja johtajaksi

Saksan valtakuntaa hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP eli Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, josta johtuu kansallissosialistia tarkoittava nimitys ”natsi”). Ainoastaan natsipuolueen toiminta oli sallittu, muut puolueet kiellettiin. Puolueen johtajana, valtakunnankanslerina ja presidenttinä toimi Führer (johtaja), diktaattori, jolle kaikki valta oli keskitetty. Saksan presidentti Hindenburgin kuoltua vuonna 1934 perustettu virka kuului Adolf Hitlerille kansallissosialistisen hallinnon viime päiviin saakka.

Aluehallinto

Suur-Saksan valtakunnan hallinnolliset alueet (Gau) vuonna 1944.

Kansallissosialistinen hallinto teki huomattavia hallinnollisia muutoksia, joiden tavoitteena oli mahdollistaa tehokas keskusvalta. Saksan historiallisia osavaltioita ei tosin virallisesti lakkautettu, mutta ne menettivät jo vuosina 1933–1934 itsehallinto-oikeutensa. Osavaltioita suuremman merkityksen saivat kansallissosialistisen puolueen piiripäälliköiden, gauleitereiden valvomat hallintoalueet, Gaut, jotka muodostettiin osavaltioiden rajoista riippumatta.

Hallituksen tavoitteet

Ensisijaisena tavoitteena oli maan yhtenäistämisen ja kulttuurin yhdenmukaistamisen ohella pyrkiä myös siihen, että saksankieliset voisivat asua yhdessä valtiossa. Tätä kuvasti iskulause Ein Reich, Ein Volk, Ein Führer (yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja). Itävallan liittäminen 1938 Anschlussissa ja Tšekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan 1939 heijastivat tätä tavoitetta, samoin kuin myös toisen maailmansodan aloittamisen perusteluna toimiva Danzigin vapaakaupungin liittämispyrkimys Saksaan.

Voittomaiden järjestäminen hallinnossa

Saksa järjesti valtaamansa alueet erilaisiksi hallintoalueiksi. Osa alueista liitettiin suoraan Saksaan, osaa alueista hallitsi Wehrmachtin sotilashallinto, osaa Saksan siviilimiehityshallinto, Alfred Rosenbergin johtama valloitettujen itäisten alueiden ministeriö (Das Reichsministerium für die besetzten Ostgebiete), joka käytännössä sai kilpailijakseen vielä Herman Göringin johtaman nelivuotissuunnitelman piirissä toimivat virkamiehet. Rosenbergin ministeriö käytännössä pyrki toimeenpanemaan idän yleissuunnitelmaa väestöpolitiikan ja talouspolitiikan osalta Neuvostoliitolta valloitetuilla alueilla.

Talous

Deflaatiosta elvytykseen

Natsien noustessa valtaan suurin ongelma oli 30 prosentin työttömyys. Taloudesta vastasi alkuun Hjalmar Schacht, josta tuli valtionpankin pääjohtaja 1933 ja vuotta myöhemmin talousministeri. Schacht onnistui käyttämään hyväkseen kultakannasta luopumista ja pitämään korkotason alhaisena sekä budjettivajeen korkeana suurilla julkisilla rakennustöillä. Näiden seurauksena työttömyys laski huippuvauhtia. Tätä keynesilaista talouspolitiikkaa täydensi uudelleenaseistamisen kasvattama kysyntä. Talous sekä työllisyystilanne olivat kuitenkin osoittaneet paranemisen merkkejä jo ennen kansallissosialistien valtaannousua. Vuosina 1930–1932 valtakunnankanslerina toiminut Heinrich Brüning oli ajanut deflatorisia toimenpiteitä, joiden tarkoitus oli edistää talouden varhaista toipumista, vaikka ne merkitsivätkin tilapäistä laskua. Valtaan tultuaan Hitler korjasi ansion maanpakoon ajamansa Brüningin hallinnon aikaansaannoksista.

Alkuun Schachtin ulkomaankaupan säätely keskittyi vauhdittamaan uudelleenvarustelua ja sitä suosivaa teollisuutta, kun muu resurssitarve ja kulutus jäivät vähemmälle huomiolle. Tämä asettelu kärjistyi 1935 mennessä suureksi ruokapulaksi, sillä Saksan maatalouden tuotanto yksin ei riittänyt tuottamaan koko kansakunnalle ruokaa. Maatalouden koneellistaminen ja nykyaikaistaminen oli jäänyt jälkeen varustelun vuoksi. Työväestön keskipalkka oli laskenut köyhyysrajalle, ja vaikka ruoan myyntihintoja pidettiin matalana rangaistuksen uhalla, hinnat kuitenkin kohosivat käytännössä 50–75 %. Usein viljelijät ja muut ruoantuottajat eivät myyneet suoraan myyjille, vaan he suosivat mustan pörssin kauppiaita saadakseen korkeamman myyntihinnan tuotteistaan. Mustan pörssin suosio kasvoi myös kuluttajien keskuudessa, sillä nämä saattoivat vaihtaa omistamiaan hyödykkeitä suoraan ruokaan. Schacht ja maatalousministeri Walther Darré ajautuivat riitaan, jonka Göring ratkaisi Hitlerin käskystä Darrén eduksi. Hitler halveksui mustaa pörssiä mutta ei voinut tukahduttaa sitä suoraan, sillä se oli muodostunut tärkeäksi ideologisista syistä arvokkaaksi määritellylle saksalaiselle maatalousväestölle. Ruokapula merkitsi talouskasvua maatalousväestölle mutta synkensi työväenluokan mielialaa, jonka kohottaminen osaltaan motivoi Hitleriä miehittämään Reininmaan aiottua aikaisemmin.

Nelivuotissuunnitelma

Schacht erosi tehtävistään Hermann Göringin painostamana marraskuussa 1937. Göring saattoi ajaa omaa nelivuotissuunnitelmaansa, jonka tarkoitus oli saattaa Saksa taloudellisesti omavaraisemmaksi 1936–1940, minkä jälkeen se voisi olla valmis sotaan. Göringin aikana tuontia vähennettiin rajusti ja Saksaan vienti perustui paljolti siihen, että viedä saattoivat ne, jotka ostivat Saksasta. Valtio kontrolloi palkkoja ja hintoja tiukasti – omavaltaisuus palkkojen ja hintojen säätelyssä saattoi viedä keskitysleirille. Lisäksi osinkoja rajoitettiin. Paljolti Neuvostoliiton taloussuunnitelmien lailla taloudelle asetetut strategiset tavoitteet, esimerkiksi aseistamiselle tarpeellisen teollisuuden kasvattaminen ja kehittäminen, oli saavutettava hinnalla millä hyvänsä.

Reichsarbeitsdienstin työpalvelusmiesten paraati Nürnbergin puoluepäivillä 1937.

Tiukan valtion kontrollin ja sotavarustelun ansiosta natsi-Saksassa saavutettiin miltei täystyöllisyys. Tosin ajan tilastoihin ei luettu lapsettomia naisia, joita ei mielellään päästetty töihin ja äitejä, joita yleensä kiellettiin työskentelemästä. Myöskään miljoonia pidätettyjä ja kansalaisoikeutensa menettäneitä ei laskettu työllisyyslukuihin. Työläisten edut ja oikeudet olivat huonot. Palkat laskivat vuosien 1933 ja 1938 välillä noin 25 prosenttia. Ammattiliitot kiellettiin, kuten myös kollektiivinen kaupanteko ja oikeus lakkoiluun. Työntekijällä ei ollut myöskään oikeutta kieltäytyä määrätyistä töistä, ja työpaikan vaihtoon vaadittiin työnantajan suostumus. 1935 määrätyn lain mukaan nuorten aikuisten miesten iältään 18–25 vuotta täytyi suorittaa palkaton kuuden kuukauden työpalvelusjakso opintojen jälkeen. Työpalveluksen jälkeen seurasi kahden vuoden asepalvelus.

Vaikka työläisten oikeuksien menettäminen ja palkan pieneneminen oli työnantajien ja yrittäjien etu, ei heilläkään ollut syytä olla täysin tyytyväisiä uuteen järjestelmään. Voitontavoittelun sijaan sijoitusten tuli olla valtion ohjaamia ja sen etujen mukaisia. Valtion rahoitus tuli lopulta hallitsevaksi osaksi sijoittamista, jolloin yksityiset takaukset vähenivät yli puolesta vuosina 1933 ja 1934 noin 10 prosenttiin vuosien 1935–1938 välillä. Suuret tuloverot rajoittivat yritysten omaa rahoitusta. Suurimmat yritykset saivat yleensä tuloverovapautuksen, vaikka valtion säätely oli tarpeeksi voimakasta, jotta saatettiin puhua ”pelkästä yksityisyrittämisen tyhjästä kuoresta”.

Sota-ajan talous

Sota-aikana natsi-Saksan työkykyinen miesväestö siirrettiin kasvavassa määrin rintamille. Vuodesta 1942 eteenpäin keskitysleireillä ollut juutalaisväestö pyrittiin tuhoamaan, eikä heitä käytetty enää aiemmalla tavalla pakkotyöhön. Samaan aikaan Saksan sotaonni kääntyi laskuun ja varusteluministeri Fritz Todt kuoli lentokone-onnettomuudessa. Hitler nimitti hänen tilalleen arkkitehti Albert Speerin, joka nopeasti organisoi tuotantoa palvelemaan tehokkaammin sotakoneistoa.

Vajetta työvoimassa pyrittiin korjaamaan lähinnä valloitetuista maista tuodulla orjatyövoimalla. Natsi-Saksan eteen työskenteli noin 12 miljoonaa orjaa 20 valtiosta. Noin 75 prosenttia heistä tuli Itä-Euroopasta.

Naiset työelämässä

Sairaanhoitajatar määrittelee romaninaisen silmien väriä Valtakunnan terveysministeriön rotuhygienian ja kriminaalibiologian tutkimuslaitoksella 1936.

Eriarvoistaminen, antifeminismi ja pyrkimys poistaa naiset työelämästä kotiäideiksi kuuluivat kiinteästi natsi-ideologiaan jo alusta alkaen. Puolueen perustamisen alkuaikoina 1921 tehty päätös kielsi naisilta pääsyn natsipuolueen johtotehtäviin. Myös puolueen naisjärjestöt olivat lähes poikkeuksetta miesten johtamia, ja niiden periaatteena ei ollut naisen aseman edistäminen puolueen tai yhteiskunnan sisällä, vaan natsi-ideologian levittäminen naisten keskuuteen. Natsihallintoa edeltäneen Weimarin tasavallan aikana Saksassa koettiin sukupuolten välisen tasa-arvoisuuden nousukausi, jolloin naisten pääsyä työelämään tai opiskelemaan ei juuri rajoitettu. Tämän vuoksi vielä vuonna 1939 saksalaisista naisista oli työelämässä keskimääräisesti suurempi luku kuin esimerkiksi Britanniassa tai Yhdysvalloissa.

Naisten määrää työmarkkinoilla oli kuitenkin pyritty aktiivisesti vähentämään heti vuoden 1933 valtaannousun jälkeen. Propagandassa ja johtohahmojen puheissa naiset määriteltiin älyllisesti ja fyysisesti miehiä heikommiksi olennoiksi, jotka tarvitsivat miehisen yhteiskunnan ohjausta ja suojelusta. Naisen keskeiseksi elämäntehtäväksi tuli synnyttää ja kasvattaa miehiä töihin ja sotimaan sekä naisia uusiksi synnyttäjiksi. Äitien yhteiskunnallista merkitystä korostettiin, ja suurperheiden äideille jaettiin korkea-arvoisia kunnianosoituksia kuten ”kultaisia äitiyden kunniaristejä”. Arvoonsa nostettuja perheenäitejä yleensä kiellettiin täysin osallistumasta työelämään, mikäli heillä oli kasvatusikäisiä lapsia. Lapsettomia naisia puolestaan kannustettiin avioitumaan muun muassa takaamalla perheille edullisia lainoja, maksamalla lapsilisiä sekä keventämällä suurperheiden verotusta. Sen sijaan työelämässä mukana olleista naisista pyrittiin luomaan kuva moraalisesti löyhinä, itsekkäinä ja huikentelevaisina olentoina, jotka veivät työpaikat miehiltä, jotka kuitenkin osaisivat tehdä saman työn paremmin. Naisten palkka oli selvästi pienempi, joskaan palkkaerot eivät poikenneet suuresti kansainvälisesti vallinneesta asetelmasta 1930-luvulla. Natsi-Saksan erikoispiirteenä oli palkkojen tasa-arvoisuus ainoastaan fyysisesti hyvin raskaissa ammateissa, joissa perinteisesti miehet pärjäsivät paremmin. Tällä pyrittiin kannustamaan työnantajaa suosimaan miehiä työntekijöitä palkattaessa.

Naisten ammatillinen tai oppiarvoon tähtäävä koulutus, pääsy johtotehtäviin sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuudet pyrittiin poistamaan kokonaan. Hitlerin mukaan ”naisille tarjotun koulutuksen päämääränä tuli poikkeuksetta olla tuleva äitiys” ja naisten pääsyä opiskelemaan tai opettajiksi vaikeutettiin asetuksilla. Naisjärjestöjen tuli alistua natsipuolueen johtoon ja itsenäiset naisorganisaatiot lakkautettiin. Natsi-Saksan korkea-arvoisin nainen oli kansallissosialistisen naisliiton NS-Frauenschaftin puheenjohtaja Gertrud Scholtz-Klink, mutta hänellä ei ollut virallista määräysvaltaa, joka olisi ylittänyt yhdenkään saksalaisen miehen. Omasta asemastaan huolimatta Scholtz-Klink vastusti jyrkästi naisten osallistumista politiikkaan. Sodan aikana naisjärjestöjä osallistui vapaaehtoistoimintaan, kuten pommitusten palontorjuntaan sekä vallatuilta alueilta tuodun pakkotyövoiman vartiointiin ja valvomiseen.

Naisten työelämästä poistavan määräyksen asettamista harkittiin usein, mutta sitä ei ehditty asettaa ennen toisen maailmansodan alkamista. Toisen maailmansodan sytyttyä Britanniassa tapahtui rakennemuutos. Miesten mobilisointi asevoimiin aiheutti työvoimavajeen ja suuria määriä naisia ruvettiin värväämään työelämään ohjelmallisesti. Sama toistui Yhdysvalloissa, joka liittyi sotaan joulukuussa 1941. Saksassa kansallissosialistinen naisohjelma jatkui entisellään sodan alkuvuosina, joskin syntynyttä työvoimapulaa pyrittiin täyttämään jonkin verran myös naisilla. Vuoteen 1943 mennessä sotaonni oli kääntynyt ja armeijoiden tappiot olivat alkaneet käydä raskaiksi, joten naisia pyrittiin värväämään ohjelmallisesti työelämään ja teollisuuden palvelukseen myös Saksassa. Aiempien rajoitusten ja kielteisen asenteellisuuden vuoksi yritys ei onnistunut yhtä tehokkaasti kuten liittoutuneisiin kuuluneissa valtioissa. Ristiriitaisuuden takia naisten määrä Saksan työelämässä pysyi suurin piirtein samana koko sodan ajan.

Lähinnä lapsettomista naisista muodostettiin Wehrmachtin alaisia naisavustajajoukkoja (Wehrmachtshelferinnen). Naisavustajia palveli noin 500 000. Heistä noin puolet oli vapaaehtoisia ja puolet palvelukseen kutsuttuja. He toimivat muun muassa sairaanhoitajina, konekirjoittajina, ilmavalvojina (ei aseellisessa ilmatorjunnassa) ja viestintäkeskusten operaattoreina. Vielä sodan alussa natsipuolue vastusti jyrkästi naisten aseellista palvelusta, sillä ideologisesti naisen suojeleminen oli yksinomaan saksalaisen miehen pyhä tehtävä. Kuitenkin sodan viimeisinä kuukausina taistelujen muututtua jo epätoivoisiksi torjuntayrityksiksi naisia ja myös alaikäisiä tyttöjä ruvettiin siirtämään taistelutehtäviin ja aseelliseen ilmatorjuntaan. Myös SS:n palveluksessa toimi naisia, joista noin 3 500 keskitysleirien vartijoina.

Kulttuuri

Nurnbergin puoluepäivät syksyllä 1937. Albert Speerin suunnittelema valopylväiden temppeli näkyi öisin juhlallisuuksien aikana.

Arno Breker, Soihdunkantaja (aikaisemmin Puolue), 1939, pronssi, yksityiskohta.

Kansallissosialistisessa Saksassa hallinto valvoi kansalaisiaan päästäkseen ideologiansa viitoittamiin päämääriin. Tarkoitus oli luoda kulttuurisesti, rodullisesti ja terveydellisesti mahdollisimman voimakas arjalainen kansa. Sellaiset taideteokset, jotka olivat ristiriidassa klassisen taideihanteen suhteen, nimettiin ”rappiotaiteeksi”. Kansallissosialismi suosi neuvostohallinnon tapaan helposti ymmärrettävää taidesuuntaa, realismia, jossa kuitenkin erotuksena Neuvostoliiton sosialistisesta realismista korostuivat germaaniseen mytologiaan liittyvät kansallisromanttiset teemat.

Natsi-Saksan kulttuurissa ihannoitiin arjalaista rotua, saksalaisuutta ja johtajaa. Hitlerin henkilökultti oli merkittävä osa Saksan kulttuuria. Propagandalla oli suuri osuus ihmisten elämässä. Kadut, radiolähetykset, elokuvat ja lehdet täyttyivät natsipropagandasta, jossa Hitler esitettiin suurena pelastajana, arjalainen rotu ylivertaisena ja juutalaiset ja muut ”ali-ihmiset” pahassa valossa. Hitlerin ympärille rakennetun henkilökultin keskeisin sanoma oli, että hänellä oli erityislaatuinen suhde Saksan kansan kanssa. Hitler itse kuvaili tätä Nürnbergin valtiopäivillä vuonna 1934: ”Johtajuutemme ei pidä kansaa vain johtamisen kohteena, vaan se elää ihmisissä, tuntee ihmisten kanssa ja taistelee ihmisten puolesta.” Führer oli kansan henkilöitymä, joka johti sen historialliseen kohtaloonsa. Valo- ja muotokuvien lisäksi johtajan kirjoituksia pyrittiin levittämään laajasti. Kolmannen valtakunnan kaatumiseen mennessä Mein Kampfia oli halpana nidottuna painoksena myyty 8–9 miljoonaa kappaletta. Vuodesta 1936 eteenpäin maistraateissa jaettiin kirjasta ilmainen kappale kaikille naimisiin meneville pareille.

Absoluuttisen johtajuuden (Führung) ja alamaisuuden (Gefolgschaft) ideologia ritualisoitiin myös Heil Hitler -tervehdyksellä, joka tuli 1933 pakolliseksi kaikille valtion työntekijöille. Se oli pakollinen myös kansallislaulun ja natsipuolueen virallisen puoluehymnin, Horst-Wessel-Liedin aikana. Kaikki julkinen kirjeenvaihto tuli päättää Heil Hitler -tervehdykseen, joka tuli suosituksi myös vastauksena puhelimeen. Maan virallinen kansallislaulu oli Deutschlandlied. Kotimaassa kuitenkin yleensä laulettiin vain kansallislaulun ensimmäinen säkeistö ja sen jälkeen puoluehymni.

Heinrich Himmler tutki esihistoriallisia uskontoja ja kansanuskoa pyrkien ottamaan SS:n piirissä käyttöön oletettuun germaaniseen muinaisuskoon liittyviä riittejä. Osoituksena uudesta ajattelusta SS-sotilaiden kenttähautausmaille ei pystytetty ristejä, vaan yleensä koivusta tehdyt ylöspäin osoittavat nuolet.

Kritiikki

Kansallissosialistisessa Saksassa oli kaikkien alojen taidekriitikoiden kuuluttava Valtakunnan kulttuurikamariin, ja vuodesta 1936 heidän oli hankittava propagandaministeriöstä pätevöitymistodistus. Marraskuussa 1936 Goebbels julisti kaiken taidekritiikin kielletyksi. Koska moderni taide oli tähän mennessä asetettu esityskieltoon, kaikki julkisesti esitettäväksi kelpuutettu taide oli nyt natsipuolueen ideologian mukaista ”puhdasta germaanista taidetta”, jota ei enää saanut kritisoida koska tällöin kritiikki olisi kohdistunut taustalla piilevään natsi-ideologiaan. Julistuksesta alkaen taiteesta saattoi vain tiedottaa ja uutisoida, sitä ei saanut enää kritisoida, tuomita tai arvostella. Taiteesta tuli kirjoittaa aina omalla nimellään, siihen oli haettava lupa ja hakijan oli oltava yli 30 vuotta vanha.

Musiikki

Natsien noustua valtaan he perustivat pian valtakunnanmusiikkikamarin (saks. Reichsmusikkammer) valvomaan musiikkielämää. Sen johtoon Joseph Goebbels nimitti vuonna 1933 lähes 70-vuotiaan Richard Straussin. Strauss pakotettiin kuitenkin pian eroamaan, koska hän jatkoi yhteistyötä juutalaisen libretistin Stefan Zweigin kanssa. Natsit määrittelivät kolmannessa valtakunnassa sallitun musiikin tarkkaan: musiikki ei saanut olla dissonanttista, atonaalista, dodekafonista, ”kaoottista”, juutalaista, jazz-vaikutteista tai vasemmistolaista. Tämän perusteella valtaosa modernistisesta ja modernista musiikista kiellettiin. Vallanpitäjät keskittyivät 1800-luvun suurten saksalaisten säveltäjien kuten Ludwig van Beethovenin ja Anton Brucknerin teosten esittämiseen osoittaakseen Saksan kansan ylivertaisuutta muihin kansallisuuksiin nähden.

Erityisesti vallanpitäjien suosiossa oli Richard Wagner säveltäjän juutalaisvastaisten näkemyksien ja Ring-sarjan saksalaisen mytologian vuoksi. Adolf Hitler ihaili paljon Wagneria ja pyrki yhdistämään tämän musiikin kehittämäänsä Saksan kansan sankarilliseen historiaan. Hitler oli myös Bayreuthin oopperafestivaaleja johtaneen Winifred Wagnerin, säveltäjän pojan Siegfriedin lesken, henkilökohtainen ystävä ja oopperafestivaaleista tuli merkittävä kansallinen tapahtuma, joka sai valtiolta rahallista tukea. Wagnerin musiikki liitettiin myös kolmannen valtakunnan kohtaloihin: kun uutinen Stalingradin antautumisesta saapui Berliiniin, soitettiin radiossa toistuvasti useiden päivien ajan Siegfriedin hautajaismarssia Jumalten tuhosta.^{lähde tarkemmin?}

Kuvataide

Ministeri Joseph Goebbels rappiotaiteen näyttelyssä Berliinissä vuonna 1937.

Natsien vainon kohteeksi joutui moderni taide. ”Rappiotaiteeksi” julistettiin kaikki vuosisadan alussa syntyneet modernismin suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Monet pakenivat maasta ja menettivät maineensa ja luotettavuutensa.

Elokuva

Elokuva-ala oli täysin valtiosta riippuvainen. Tunnetuimman natsipropagandistisen elokuvan Tahdon riemuvoitto ohjasi Hitlerin suosikkiohjaaja Leni Riefenstahl. Elokuva oli dokumentti NSDAP:n puoluekokouksesta. Elokuva palkittiin elokuvallisista ansioistaan muun muassa Yhdysvalloissa. Toinen keskeinen ohjaaja oli Veit Harlan.

Hitlerin aikana 1933–1945 Saksassa valmistui noin 1 150 pitkää elokuvaa, ja niistä kuudesosa oli selvästi propagandistisia. Kaikissa elokuvissa propaganda ei ollut yhtä näkyvää (esimerkiksi historiallinen draama Jud Süß), mutta joissakin se oli hyvin näkyvää (kuten juutalaisten maailmanvalloituksesta kertovassa dokumentissa Der ewige Jude). Propaganda vaihteli juutalaisvihamielisten tuntojen herättämisestä natsihallinnon ylistykseen, ja usein molempia esitettiin yhdessä. Muut elokuvat olivat draamaa, komediaa ja heimat-henkisiä todellisuuspakoisia elokuvia. Tuotantoa valvoi Valtion filmikamari, eikä juutalaisia hyväksytty tekijöiksi. Ennen vuotta 1933 valmistuneista elokuvista kiellettiin ne, joiden tekijöinä oli juutalaisia. Tuotanto joutui vuonna 1942 kokonaan valtion käsiin.

Urheilu

Vuonna 1936 valmistuneen Berliinin olympiastadionin suunnitteli arkkitehti Werner March.

Urheilua kansallissosialistisessa Saksassa arvostettiin paljon. Valtion satsauksen turvin saksalaiset menestyivät urheilukentillä aiempaa paremmin. Berliinin vuoden 1936 olympiakisat antoivat Saksan johdolle mahdollisuuden laajamittaiseen natsipropagandaan, mitä on myöhemmin pidetty häpeänä olympialiikkeelle. Aikaisemmin samana vuonna Saksa järjesti myös Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaiset sekä epäviralliset shakkiolympialaiset Münchenissä (Saksa ei tuolloin ollut FIDE:n jäsen). Saksa tuki myös Mercedes-Benz ja Auto Union -autotehtaita, jotka hallitsivat sen aikaisia Grand Prix -kilpailuja. Propagandasyistä juutalaisten ja muiden hyljeksittyjen ryhmien vainoa lievennettiin kisojen alla ja niiden aikana.

Puolueen näkemyksen kisoista, urheilusta ja ruumiinkulttuurista kiteytti Riefenstahlin olympialaisista valmistama propagandistinen dokumenttielokuva Olympia.

Kansanterveys

Yksi kansallissosialistisen ideologian kulmakivistä oli kansanterveyden edistäminen. Toimintamuotoja olivat tupakoinnin vastustamiskampanjat, asbestirajoitukset, työturvallisuus- ja turvallisuussäännökset ja niin edelleen.

Hitler määräsi suunniteltavaksi saksalaisille työläisille myös useita lomakeskuksia, joista ensimmäisen, Proran, rakentaminen aloitettiin Rügenin saarelle Itämeren rannalle vuonna 1936. Hanke jäi kesken maailmansodan vuoksi. Nykyään 20 000 vieraalle suunnitellussa rakennuksessa toimii museo.

Rotuhygienia ja kansanmurhat

Katso myös: Kansallissosialistinen rotuoppi

Pakkotyövankeja Buchenwaldissa 1945.

Historiaan kolmas valtakunta jäi etenkin ennen toista maailmansotaa ja sen aikana toteutetun kansanmurhan takia. Tammikuusta 1933 toukokuuhun 1945 murhattiin kuusi miljoonaa juutalaista ja tuhottiin viisi tuhatta juutalaista yhteisöä. Murhatuista 1,5 miljoonaa oli lapsia. Nämä kuolemat olivat kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisten ja yksi kolmasosa maailman juutalaisten määrästä. Myös eri vähemmistöryhmiin, esimerkiksi homoseksuaaleihin, romaneihin ja slaaveihin kuuluneita murhattiin. Kansanmurhasta käytetään yleisesti nimitystä holokausti. Hallinto itse käytti vuodesta 1941 lähtien termiä ”die endgültige Endlösung” (lopullinen ratkaisu).

Rotuhygieniaohjelma

Kansallissosialistisen rotuhygieniaohjelman tehtävänä oli puhdistaa ”arjalainen” rotu haitallisista yksilöistä ja pitää se elinvoimaisena ja puhtaana. Sen pohja on eugenistisessa ajattelussa, joka oli tuolloin varteenotettava lääketieteen ala koko länsimaisen kulttuuripiirin alueella. Aluksi ohjelma käsitti lähinnä mielisairaiden ja kehitysvammaisten pakkosterilointia, jota harjoitettiin samaan aikaan myös muissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa (katso eugeniikka).

Jo ennen toista maailmansotaa natsit eliminoivat suuren osan Saksassa asuvista vammaisista ja mielisairaista. Saksalaiset suvut saattoivat ulkoistaa omat vammaisensa ja mielisairaansa hoitoon ”hoitokoteihin”. Tämän jälkeen hoitoon lähetetyistä ei enää kuultu mitään. Heidät eliminoitiin tuhoamalla. Näin tehtiin rakennemuutosta vielä suuremmalle tuhoamisoperaatiolle, juutalaisten suunnitelmalliselle tuhoamiselle.

Sodan alettua rotuhygieniaohjelmassa siirryttiin syksyllä 1939 laajaan mielisairaalapotilaiden surmaamiseen nimellä ”Operaatio T4”. Tämän niin kutsutun ”eutanasiaohjelman” tavoitteena oli paitsi päästä eroon ”epäkelvoista yksilöistä”, myös vähentää ruokintakustannuksia ja vapauttaa sairaalan resursseja sodassa haavoittuneille sotilaille. Eutanasiaohjelmaa jatkettiin salassa aina sodan loppuun asti. Ohjelman uhreiksi joutui arviolta miljoona ihmistä.

Rotulait

Rotuhygienian lisäksi Saksassa säädettiin 1935 erilliset rotulait, joiden tarkoitus oli edistää arjalaisen rodun puhtautta ja panna omaksutut rotuopit käytäntöön. Tämä tarkoitti muun muassa kansalaisoikeuksien riistämistä useilta sellaisilta etnisiltä ryhmiltä, jotka olivat natsien asteikossa vähempiarvoisia (ennen kaikkea juutalaiset, romanit, mustat, erityisesti afro-saksalaiset ja slaavit). Myös rotujen väliset avioliitot kiellettiin. Myöhemmin erirotuisia alettiin järjestelmällisesti siirtää pois arjalaisasutuksen lähettyviltä.

Juutalaisvainot

Pääartikkeli: Holokausti

Juutalaiset olivat natsien rotuajattelussa kaikkein alimmassa asemassa, ja puolueen asialistalla oli aina Hitlerin puheenjohtajuudesta lähtien juutalaiskysymyksen ratkaisu. Yleisesti juutalaiset herättivät saksalaisissa kateutta ja katkeruutta, koska nämä olivat keskimäärin varakkaampia ja toimivat usein ammateissa, kuten pankkiireina ja kauppiaina, ja talouden heiketessä heihin kohdistui voimakasta vihamielisyyttä. Lisäksi selkäänpuukotusteoria oli yleinen uskomus kansanmielisten sotilaiden sekä oikeistolaisten keskuudessa. Lisäksi juutalaisten epäiltiin olleen osallisina Venäjän vallankumoukseen, sillä useat vallankumouksen johtohenkilöistä olivat juutalaistaustaisia. Myöhemmin Hitlerin pääagendana olikin juutalaisten sekä kommunismin, lähinnä bolševistien hävitys koko maailmasta.

Kansallissosialistisen hallinnon laatimilla rotulaeilla Saksan juutalaisilta poistettiin vuonna 1935 kansalaisoikeudet, ja niillä kiellettiin seka-avioliitot. Vähitellen lainsäädäntöä kiristettiin yhä enemmän, ja natsit pyrkivät tuhoamaan juutalaiset kokonaan, aluksi Saksasta ja lopulta kaikilta valtaamiltaan alueilta sekä liittolaismaista. Ensimmäiset suuret juutalaisvankien keskitysleirit syntyivät natsien karkottaessa juutalaiset Saksaan liitetyiltä Puolan alueilta. Kaupunkien juutalaisväestö eristettiin nälän ja tautien vaivaamiin ahtaisiin ghettoihin, joissa asukkailla ei ollut mahdollisuuksia hankkia elantoa.

Puolan, Ranskan, Britannian ja Saksan kesken selvitettiin 1930-luvun lopulla mahdollisuutta siirtää Euroopan juutalaisia Ranskan, Italian tai Britannian siirtomaihin. Keskustelujen sävy oli niin vakava, että Saksa piti sitä merkkinä antisemitistisestä konsensuksesta. Eri piireissä oli jo pitkään esitetty muun muassa Ranskan Madagaskaria ja brittien Palestiinaa juutalaisten karkotuspaikaksi. Kun Saksa valloitti 1940 Ranskan, Madagaskar-suunnitelman toteuttaminen näytti vähän aikaa mahdolliselta ja sen toteutusta alettiin valmistella. Asiasta kuitenkin luovuttiin jo samana vuonna, kun hyökkäystä Neuvostoliittoon alettiin suunnitella ja sota Britanniaa vastaan pitkittyi. Tämän jälkeen kansallissosialistinen hallinto alkoi pohtia juutalaiskysymyksen ”lopullista ratkaisua”.

Lopullinen ratkaisu

Pääartikkeli: Lopullinen ratkaisu

Kun organisoitua joukkomurhaa oli kokeiltu ”Operaatio T4”:n puitteissa, päätti hallinto tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta”, joka tarkoitti järjestelmällistä juutalaisten kansanmurhaa. Saksaan ja sen valtaamille alueille perustettiin useita tuhoamisleirejä, joissa oli tarkoitus tappaa sinne suljetut juutalaiset. Tuhoamisen ensimmäisiksi uhreiksi joutuivat työkyvyttömät. Työkykyiset juutalaiset määrättiin ankaraan pakkotyöhön, jossa monet kuolivat tauteihin ja aliravitsemukseen. Erilaisten kokeilujen jälkeen päädyttiin tehokkaimpana tappamisen muotona kaasukammioihin, joissa surmattaviksi määrätyt kaasutettiin kuoliaiksi. Juutalaisten lisäksi järjestelmällisen tuhoamisen uhreiksi joutuivat myös muun muassa romanit, homoseksuaalit ja Jehovan todistajat.

Sotilasbordellit

Pääartikkeli: Saksan sotilasbordellit toisessa maailmansodassa

Saksan armeijaa varten perustettiin valloitetuilla alueilla ainakin 500 sotilasbordellin verkosto. Bordelleissa joutui valtaosin pakkoseksityöhön ainakin 50 000 eurooppalaista tyttöä ja nuorta naista, iältään 15–25/30-vuotiaita. Heiksi valittiin erityisesti kauniita tyttöjä ja naisia, joita kidnapattiin tai pakotettiin muuten bordelleihin seksityöhön. Heidän oli palveltava päivittäin jopa 30 saksalaissotilasta vain 15 minuutin sessioissa.

Natsi-Saksan lakkaaminen

Saksan hallinnassa olleet alueet sen antautuessa toukokuussa 1945 (sinisellä).

Yhdysvaltalaiset sotilaat räjäyttävät hakaristitunnuksen Nürnbergissä (Zeppelinhaupttribüne) 1945.

Natsi-Saksan lakkaaminen oli seuraus sen tappiosta toisessa maailmansodassa. Yhdysvallat oli liittynyt liittoutuneiden puolelle Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen, ja liittoutuneiden aseellinen voima kasvoi. Suurhyökkäys Neuvostoliittoon, jossa Saksa pyrki valloittamaan Moskovan, kääntyi menestyksestä tappiolliseksi, ja Neuvostoliitto ryhtyi vastahyökkäykseen. Normandian maihinnousun jälkeen natsi-Saksa ajautui kahden rintaman sotaan, jossa sekä itärintamalla että länsirintamalla sodittiin samaan aikaan.

Samalla puolella taistelleiden Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton joukot lähestyivät eri suunnista Berliiniä niin kutsutussa kilpajuoksussa Berliiniin. Saksa menetti jatkuvasti alueita ja tehtaita liittoutuneiden vallatessa alueita. Natsi-Saksa lakkasi olemasta antautuessaan Berliinin taistelun jälkeen. Vuonna 1944 oli tapahtunut Hitlerin salamurhayritys, joka johti useiden osaavien puolustusvoimien johtajien teloittamiseen, mikä osaltaan oli heikentänyt Saksan asevoimia. Natsi-Saksa menetti johtajansa, kun Hitler teki itsemurhan sodan viime hetkillä.

Sodan päättymisen jälkeen voittaneet järjestivät Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnit, joissa syytettiin ja tuomittiin kansallissosialisteja. Osa tuomituista teloitettiin.

Saksan valtakunnan organisaatioita kansallissosialistisella kaudella

Wehrmacht (suom. puolustusvoimat)

• Heer (armeija): maavoimat
• Kriegsmarine (sotalaivasto): merivoimat
• Luftwaffe (ilma-ase): ilmavoimat
• Abwehr (puolustus): Wehrmachtin tiedustelupalvelu

Puolisotilaalliset

• Sturmabteilung lyh. SA (rynnäkköosasto):
• Schutzstaffel lyh. SS (suojajoukot):
  • Waffen-SS (ase-SS): SS-joukkojen aseellinen siipi
• Volkssturm (kansanrynnäkkö): nuorten ja yli-ikäisten organisaatio

Poliisi

RSHA Reichssicherheitshauptamt (valtakunnan pääturvallisuusvirasto): turvallisuusorganisaatioiden keskusvirasto

• Ordnungspolizei (järjestyspoliisi):
  • Schutzpolizei (suojelupoliisi):
  • Gendarmerie (santarmit):
  • Gemeindepolizei (kunnallinen poliisi): valvoi pienempien paikkakuntien järjestystä

• Sicherheitspolizei (turvallisuuspoliisi):
  • Geheime Staatspolizei lyh. Gestapo (salainen valtionpoliisi):
  • Reich Kriminalpolizei, Kripo (valtakunnan rikospoliisi):
  • Sicherheitdienst, SD (turvallisuuspalvelu):

Poliittiset järjestöt

• Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue lyh. NSDAP (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei)
• Nuorisojärjestöt
  • Hitler-Jugend lyh. HJ (Hitler-nuoriso): poikien nuorisojärjestö
  • Bund Deutscher Mädel lyh. BDM (saksalaisten tyttöjen liitto): tyttöjen nuorisojärjestö
• Työorganisaatiot
  • Deutsche Arbeitsfront (saksalainen työrintama):
    • Kraft durch Freude (voimaa ilosta): lomajärjestö
  • Organisation Todt lyh. OT (Todt-organisaatio): rakennustoimintajärjestö

Lähteet

• Shirer, William L.: ”Gleichschaltung: valtakunnan "samastaminen"”, Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I, s. 235–236. Suomentanut Tapio Hiisivaara. Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6633-5
• Tiainen, Jorma O. & Ahola, Veikko, ym.: ”Saksasta yhtenäinen valtio”, Vuosisatamme kronikka, s. 456. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X
• Lee, Stephen J.: Hitler and Nazi Germany. Routledge, 1998. ISBN 9780415179881 (englanniksi)
• Lemons, Everette O.: The Third Reich, A Revolution of Ideological Inhumanity, Volume 1 – Power of Perception, s. 378–384. Lulu.com, 2005. ISBN 1257222678 (englanniksi)
• Steber, Martina & Gotto, Bernhard: Visions of Community in Nazi Germany: Social Engineering and Private Lives, s. 172–174. Oxford University Press, 2014. ISBN 0199689598 (englanniksi)
• Lepage, Jean-Denis G. G.: Hitler Youth, 1922–1945: An Illustrated History, s. 153–155. McFarland, 2008. ISBN 0786452811
• Cook, Bernard A.: Women and War: A Historical Encyclopedia from Antiquity to the Present, s. 261. ABC-CLIO, 2006. ISBN 1851097708 (englanniksi)
• Zalampas, Sherree Owens: Adolf Hitler: A Psychological Interpretation of His Views on Architecture, Art, and Music, s. 68–71. Popular Press, 1990. ISBN 0879724889 (englanniksi)
• Overy, Richard: Russia’s War. Penguin history, 1999. ISBN 978-0-14-027169-0 (englanniksi)
• Petropoulos, Jonathan: Art as Politics in the Third Reich, s. 50–54. UCN Press Brooks, 1999. ISBN 0807848093 (englanniksi)
• Kershaw, Ian: Hitler. Suomentanut Rekiaro, Ilkka. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-24915-3
• Bendersky, Joseph W.: A History of Nazi Germany: 1919–1945. Rowman & Littlefield, 2000. ISBN 083041567X (englanniksi)
• Stephenson, Jill: Women in Nazi Germany. Routledge, 2014. ISBN 1317876075 (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Ailsby, Christopher: Kolmas valtakunta: Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä. (The Third Reich, Day by Day, 2001) Suomentanut Ahola, Veikko & Kuhlman, Irmeli & Luotio, Jorma. Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6815-X
• Benz, Wolfgang: Holokausti. (Der Holocaust, 1995) Suomentanut Hietaniemi, Tapani. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-075-9
• Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta: Uusi historia. (The Third Reich: A New History, 2000) Suomentanut Hyrkäs, Seppo. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28721-0
• Friedrich, Jörg: Suuri palo: Liittoutuneiden pommitukset Saksassa 1940–1945. (Der Brand: Deutschland im Bombenkrieg 1940–1945, 2002) Suomentanut Lång, Markus. Helsinki: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6799-4
• Goldensohn, Leon: Nürnbergin haastattelut. ((The Nuremberg Interviews: Conversations with the Defendants and Witnesse, 2004) Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Gellately, Robert) Suomentanut Tiilikainen, Heikki. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3042-8
• Jokisalo, Jouko: Kansallissosialismin ideologia. Kuopio: Snellman-instituutti, 1995. ISBN 951-842-165-X
• Knopp, Guido: Hitlerin lapset. (Hitlers Kinder, 2000) Suomentanut Nykyri, Ilona. Helsinki: Gummerus: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7013-8
• Lower, Wendy: Hitlerin raivottaret: Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä. (Hitler’s Furies: German Women in the Nazi Killing Fields, 2013) Suomentanut Sainio, Jukka. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-300-065-0
• Overy, Richard: The Dictators: Hitler’s Germany and Stalin’s Russia. Penguin Books, 2005. ISBN 978-0-14-028149-1 (englanniksi)
• Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta: Uusi historia, s. 484, 601–605. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28721-0
• Snyder, Louis L.: Encyclopedia of the Third Reich, s. 219. Wordsworth, 1998. ISBN 1-85326-684-1 (englanniksi)
• Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho: Kansallissosialistisen Saksan historia 1. (The Rise and Fall of the Third Reich: A History of Nazi Germany, 1960) Suomentanut Hiisivaara, Tapio. 4. painos (1. painos 1962–1963). Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6633-5
• Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho: Kansallissosialistisen Saksan historia 2. (The Rise and Fall of the Third Reich: A History of Nazi Germany, 1960) Suomentanut Hiisivaara, Tapio. 4. painos (1. painos 1962–1963). Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6634-3

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Natsi-Saksa Wikimedia Commonsissa