Puolan offensiivi

Wikipediasta
3 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 2. elokuuta 2024.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Puolan offensiivi
Osa toista maailmansotaa
Päivämäärä:

1. syyskuuta – 6. lokakuuta 1939

Paikka:

Puola

Lopputulos:

Puolan neljäs jako

Vaikutukset:

Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle ja tästä katsotaan alkaneen toinen maailmansota.

Osapuolet

 Saksa
 Neuvostoliitto
 Slovakian tasavalta
 Danzigin vapaakaupunki

 Puolan toinen tasavalta

Komentajat

Saksa Fedor von Bock
Saksa Gerd von Rundstedt
Neuvostoliitto Mihail Kovaljov
Neuvostoliitto Semjon Timošenko
Slovakia Ferdinand Čatloš

Puola Edward Rydz-Śmigły
Puola Wacław Stachiewicz

Vahvuudet

Saksa:
56 divisioonaa
6 prikaatia
9 000 tykkiä
2 750 panssarivaunua
2 315 lentokonetta

Neuvostoliitto:
33 divisioonaa
11 prikaatia
4 959 tykkiä
4 736 panssarivaunua
3 300 lentokonetta

Yhteensä:
1 500 000 saksalaista
466 516 neuvostoliittolaista
51 306 slovakialaista

39 divisioonaa
16 prikaatia
4 300 tykkiä
880 panssarivaunua
400 lentokonetta

Yhteensä: 950 000

Tappiot

Saksa:
16 343 kaatunutta
3 500 kadonnutta
30 300 haavoittunutta

Neuvostoliitto:
1 475 kaatunutta tai kadonnutta
2 383 haavoittunutta

Slovakia:
37 kaatunutta
11 kadonnutta
114 haavoittunutta

Yhteensä: 59 000

66 000 kaatunutta
133 700 haavoittunutta
694 000 vangittua

Yhteensä: 904 000

Saksalaisia Puolan rajalla 1. syyskuuta 1939.

Puolan offensiivi, Puolan taistelu, taistelu Puolasta, Puolan valtaus, Saksan–Puolan sota 1939 tai Puolan sotaretki, saksalaiselta koodinimeltään Fall Weiß (’Tapaus valkoinen’) oli toisen maailmansodan aloittanut Saksan hyökkäys Slovakian rinnalla Puolaan 1. syyskuuta 1939 ennen erillistä Neuvostoliiton hyökkäystä Puolan itäiselle puolelle. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska julistivat Saksalle sodan kaksi päivää myöhemmin Puolalle antamiensa turvatakuiden mukaan.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Versaillesin sopimuksen tiimoilta Eurooppa oli jakautunut voittajien ja päihitettyjen leireihin. Päätappion kärsineelle ja aluksi eristyksiin ja ilman ystäviä jääneelle Saksalle varhainen lähentyminen yhtä epäilyttävän Neuvostoliiton kanssa vuoden 1922 Rapallo-sopimuksen kautta ei ollut mitenkään luonnoton tulos. Kolme vuotta myöhemmin, Locarno-sopimuksen kautta, Weimar-Saksan tasavalta oli onnistunut saamaan Gustav Stresemannin varovaisen ohjauksen alla kunnioitetumman statuksen.[1] Miehitettyään Saksan Ruhrin aluetta painostaakseen silloista Weimarin Saksaa maksamaan sotakorvauksia, mikä oli omiaan aiheuttamaan Saksassa hyperinflaatiota ja lopulta myös antamaan aluillaan olevalle natsismin ääriliikkeelle jalansijaa ja vaikutusvaltaa, Ranska suostui Locarno-sopimukseen, jonka mukaan Italia ja Englanti lupaisivat hyökätä Ranskaan takeena Ranska-Saksan rajalle, mikäli Ranska enää hyökkäisi Saksaan Reininmaan ulkopuolelle kuten oli hyökännyt Ruhrin alueelle vuonna 1923. Puolalle Locarno-sopimus oli huono juttu, koska Italia ja Englanti eivät tehneet samanlaisia takeita Saksan itäisen rajan suhteen.[2][3] Brittien ulkosihteeri Austin Chamberlain, joka oli puskenut Locarno-sopimusta läpi, uskoi, että niin kauan kuin puolalaisilla olisi Ranskan kaltainen suurvalta liittolaisenaan, he eivät luovuttaisi Saksan vaatimia alueita kuten Puolalaista Käytävää ja Ylä-Sleesiaa, mutta mikäli Ranska-Saksa-diplomatiasuhteet paranisivat, Ranska-Puola-allianssi heikkenisi jättäen Puolan heikoille Saksan edessä.[3]

Monen historioitsijan mukaan Puolan päämiehen marsalkka Józef Piłsudskin tavoittelema Międzymorze- eli Intermarium-liittouma olisi ollut tehokas vastapaino sekä Saksalle että Neuvostoliitolle ja että tällaisen yhteisliittouman puute tuomitsi monet maat kärsimään toisessa maailmansodassa sellaiset kohtalot kuin kärsivät.[4][5][6][7] Intermarium-liittoumaan [8][9][10][11][12] olisi teoriassa kuulunut Keski- ja Itä-Euroopan maita, mukaan lukien Baltian maat (eli Viro, Latvia ja Liettua), Suomi,[13] Valko-Venäjä, Ukraina, Unkari, Romania, Jugoslavia ja Tsekkoslovakia.[14][15] Pilsudskin ajatus liittoumasta oli kokenut vastustusta jokaisesta suunnasta. Pilsudski oli evännyt apunsa valkoisille venäläisille vallan kaapanneita bolsevikkeja vastaan taistelussa ja tämä oli synnyttänyt närää Ensimmäisen maailmansodan Liittouneissa. Puola ei ollut suostunut liittymään Ulkovaltojen Väliintuloon valkoisten venäläisten avuksi, kun bolsevikkien vallankumousta oli seurannut Venäjällä sisällissota[16] ja Pilsudski jopa sanoi myöhemmin vuonna 1921 Dymitr Merejkowskin haastattelussa: "Puolalla ei voi olla mitään tekemistä vanhan Venäjän palauttamisessa. Mitä vain muuta kuin sitä – vaikka sitten Bolshevismia."[17]

Liittoutuneet suhtautuivat Pilsudskiin epäluuloisesti ja kehottivat Puolaa rajoittumaan alueille, joilla puolalais-etnisyys oli selkeästi keskittynyttä.[18][19][20] Sekä itsenäisyyttä tavoittelevat ukrainalaiset[21] että valkovenäläiset, vaikka eivät olleet läheskään niin painottuneita itsenäisyyden saavuttamiseen kuin ukrainalaiset, pelkäsivät puolalaisten alistamiksi joutumista.[19]

Liettualaiset pitivät ajatusta Intermarium-liittoumasta uhkana juuri saamalleen itsenäisyydelle.[19][22][23][24][25] Asiaa ei auttanut Józef Piłsudskin antama salainen käsky kenraali Lucjan Żeligowskille järjestää Keski-Liettuan "kapina" ja kaapata Vilna.[26] Koska Kansainliitto oli sovittelijana myös muissa Puolaan liittyvissä kiistakysymyksissä, etenkin liittyen Danzigin vapaakaupunkiin ja Ylä-Sleesiaan ja suora aggressio Liettuaa kohtaan olisi haitannut Puolan neuvotteluja, junaillun valekapinan tarkoituks oli säilyttää pinnalta Puolan virallinen maine kansainvälisesti Vilnan haltuunsaamisesta huolimatta.[27] Vaikka Vilnaa tai ympäröivää seutua ei mainittu suoraan Suwalki-sopimuksessa, useat historioitsijat ovat luonnehtineet Suwalki-sopimuksen implisiitisti tunnistavan Vilnan osaksi Liettualle.[28][29][30][31][32][33][34][35][36] Żeligowskin "kapinan" johdosta Liettua oli katkonut diplomatiasiteet Puolaan.[37]

Liettuan hallitus oli tajunnut puolalaisten pyrkimyksen lisätä ekonomista vaikutusvaltaansa Klaipėdan alueella. Liettuan hallitus oli myös tajunnut, että Klaipėdan julistaminen vapaavaltioksi Danzigin/Gdanskin tapaan syksyllä 1922 Pariisissa lisäisi Puolan valtaa alueella ja uhkaisi koko Liettuan itsenäisyyttä. Tammikuussa 1923 Liettua lähetti omana ennakkotoimenpiteenään joukkoja Memeliin, jossa nämä järjestivät oman kapinansa, ottivat Memelin haltuunsa ja nimesivät sen uudelleenKlaipėdaksi,[38][39] Klaipėda-operaation ajoitus muutaman päivän päähän Ranska invaasiosta Saksan Ruhrin alueelle varmisti, että Klaipėda-operaatio jäi Euroopan mediassa Ruhrin kriisin varjoon.[39] Liettuassa Klaipėda-operaatio oli arvioitu ratkaisevaksi tekijäksi sen kannalta pysyisikö Liettua itsenäisenä valtiona vai joutuisiko se Puolan määräysvaltaan.[39]

Vaikka länsivallat olivat vastustaneet ajatusta Intermarium-liittoumasta (lukuunottamatta Ranskaa, joka suosi sitä),[40][41][21] länsivallat antoivat Vilnan muodollisesti Puolalle maaliskuussa 1923,[42] liettualaisista tuli epäluuloisia Versailles’n rauhansopimusta kohtaan, mikä eristi maata diplomaattisesti voittajavalloista.[43] 24. elokuuta 1923 Józef Piłsudski tunnusti Vilnan yliopistossa pitämässään puheessa, että Keski-Liettuan tasavallan perustanut kenraaliluutnantti Lucjan Żeligowski oli vallannut Vilnan nimenomaan Piłsudskin itsensä määräyksestä, ei häntä uhmaten.[44] Piłsudski luonnehti repineensä Suwałki-sopimuksen ja antaneensa valheellisen julkilausuman.[45] Puolan diplomatia joutui kyseenalaiseksi.[46] Vaikkei Liettuan ulkoasiainministeriö esittänyt Neuvostoliiton ottamista mukaan asian ratkaisuun, muodostui vaikutusvaltainen liettualainen liike, jonka mukaan Euroopan valtioiden ei pidä ratkaista Vilnan kysymystä ilman Venäjää. Antanas Smetona jopa kannatti Vilnan hankkimista takaisin Puolalta Venäjän tuella.[46]

Lopulta Puola oli onnistunut muodostamaan suuren liittouman sijaan allianssin vain Romanian kanssa vuodesta 1921 alkaen.[47] Jännitteet Liettuan kanssa, vuoteen 1938 asti kun Puola kiristi Liettuaa diplomaattisesti rajalla sattuneen ampumavälikohtauksen takia, olivat yksi syy miksi Pilsudskin haaveilemaa Intermarium-liittoumaa ei ikinä muodostettu.[48]

Skeptisyyttä Pilsudskin suunnittelemalleen liittoumalle sanelemista demokraattisista periaatteista on synnyttänyt Pilsudskin tekemä vallankaappaus toukokuussa 1926, jolla Pilsudski saavutti lähes diktaattorimaisen vallan. [49][50] Etenkin monet ukrainalaishistorioitsijat suhtautuvat Pilsudskin ajatukseen Intermarium-liittoumasta epäsuotuisasti ja etenkin Oleksandr Derhachov on tuumaillut, että liittouma olisi ollut käytännössä Suur-Puola, jossa ei-puolalaisten kansallisuuksien, etenkin ukrainalaisten edut, olisivat saaneet lyhempää tikkua.[24] Historioitsija George Sanford on kuvaillut Pilsudskin menettelyä vuoden 1926 vallankaappauksen jälkeen vallan keskittämiseen ja maansa itä-slaavilaisten vähemmistöjen pakko-polonisointiin keskittyvänä.[51] Puolan vähemmistö-sopimus oli vain paperilla eikä juurikaan pätenyt käytännössä. Puolan etnisten vähemmistöjen sorto sai monet kyseisiin vähemmistöihin kuuluvat tuntemaan suurempaa vetovoimaa separatistisia kansallismielis-ryhmittymiä kohtaan ja sai aikaan sellaisia vihamielisyyksiä puolalaisten ja vähemmistöjen välille, jotka alkaisivat elämään omaa elämäänsä Puolan jouduttua valloitetuksi vuonna 1939.[52]

Niin kauan kuin Ranska miehittäisi vielä Reininmaata, se pystyisi helposti tekemään offensiivin Ruhrin alueelle tai pohjois-Saksan alangolle mikäli Saksa toimisi Versaillesin sopimusta vastaan. Tämä muuttui vuonna 1928, kun Ranskan ulkoministeri Aristide Briand hyväksyi Saksan ulkoministeri Gustav Stresemannin ehdotuksen, että Ranska lakkaisi miehittämästä Reininmaata viisi vuotta aikaisemmin kuin Versaillesin sopimuksessa oli säädetty vetämällä joukkonsa pois kesäkuussa 1930 eikä kesäkuussa 1935. [53] Vuoteen 1929 asti, Ranskan suunnitelmissa oli ollut mahdollinen ranskalais-offensiivi pohjois-Saksan alangolle ajoitettuna samanaikaisesti Puolan ja Tšekkoslovakian offensiivien kanssa.[53] Vuonna 1929 aloitettu Maginot-linjan rakentaminen osoitti Ranskan armeijan suosivan tiukkaa puolustukseen panostavaa kantaa, jonka takia Ranskan itäiset liittolaiset jäisivät omilleen.[53]

Vuonna 1932 Puola lähetti sotalaivan Danzigin Vapaakaupunkiin voimannäyttönä Ranskalle ja Saksalle, joiden liittolaisuus uhkasi tehdä Ranska-Puola-allianssin tyhjäksi. Tadeusz Morgenstern-Podjazd oli saanut Puolan päämieheltä Jozef Pilsudskilta käskyn tulittaa Danzigin Vapaakaupungin kunnantaloja,"mikäli Puolan lippua kohtaan osoitetaan mitään epäkunnioitusta.[54][55][56][57] 15. kesäkuuta 1932 Morgenstern-Podjazd vieraili brittien HMS Campbell-aluksella ja brittien laivaston komentaja Henry Pridham-Wippell puolestaan vieraili Wicherillä. Wicher ja brittien laivat lähtivät Danzigin satamasta samaan aikaan. Koska Puolan lippua kohtaan ei osoitettu epäkunnioitusta, Morgenstern-Podjazd ei avannut tulta.[54] Morgenstern-Podjazd muisteli vuosikymmeniä myöhemmin vuonna 1968, kun Radio Free Europe haastatteli häntä: "Minun tuli vastata kaikkiin Gdańskista alkaviin välikohtauksiin kaikin mahdolisin keinoin, mukaan lukien asein." [58] Historioitsija Piotr Stefan Wandycz luonnehtii Wicher-laivan lähettämistä Danzigiin suurena gambiittina, etenkin kun siihen liittyi käsky tulittaa Danzigin kunnantaloja mikäli Puolan lippua kohtaan ei osoitettaisi kunnioitusta. Tämä olisi voinut kääntää maailman mielipiteen Puolaa vastaan.[57]

Tästä kaikesta huolimatta Puola itse teki rauhansopimuksen natsien valtaan joutuneen Saksan kanssa tammikuussa 1934,[59] mikä herätti Ranskan puolella epäilyksiä, että Puola olisi epäluotettava liittolainen.[60] Historioitsija Stephen Kotkin kertoo Puolan hallitsevissa piireissä jopa kiertäneen haaveilua Puola-Saksa-yhteishyökkäyksestä Neuvostoliittoon, mitä natsi-viranomaiset uskottelivat kylmästi.[61] Saksa-Puola-hyökkäämättömyysjulistuksella oli ikävä vaikutus: Hitlerille se oli ensimmäinen astinkivi, jonka hän pystyisi esittämään Saksassa merkkinä diplomatiataidoistaan ja kansainvälisesti merkkinä mukamas rauhanomaisista aikeistaan. Se oli myös merkki Ranskan diplomaattisten allianssien heikkenemisestä Saksan ympärillä, etenkin koska se oli neuvoteltu salassa.[62]

Solmittuaan Japanin imperiumin kanssa Komintern-vastaisen sopimuksen 25. marraskuuta 1936 ja keinoteltuaan länsivallat myönnyttelemään hänen kanssaan Münchenin sopimuksen (30. syyskuuta 1938), natsi-Saksa teki Joachim von Ribbentropin välityksellä hyökkäämättömyys-sopimukset 23. maaliskuuta 1939 Liettuan kanssa (toisena allekirjoittajana Juozas Urbšys), 7. kesäkuuta 1939 Viron ja Latvian kanssa (toisina allekirjoittajina vastaavasti Karl Selter ja Vilhelms Munters) ja lopulta 23. elokuuta 1939 Neuvostoliiton kanssa (toisena allekirjoittajana Vjacheslav Molotov). Sopimukset takasivat, että Saksaa eivät pystyisi piirittämään Baltian maiden kautta länsivallat eikä Neuvostoliitto ja että Neuvostoliitto ei estäisi Saksa hyökkäystä Puolaan. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken. Tämän jälkeen sopimuksen osapuolet keskittivät joukkojaan Puolan rajoille. Puola vastasi mobilisoiden omat joukkonsa elokuun lopussa, sodan kynnyksellä. Neuvostoliitto puolestaan hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta 1939 ja miehitti sen itäosat oman ilmoituksensa mukaan slaaveja suojellakseen. Tämä tapahtui kaksi päivää sen jälkeen, kun se oli saanut aikaan rauhan Japanin vastaisessa rajasodassa, jota Japanin Kwantungin armeija oli käynyt Mongolian kansantasavaltaa vastaan Halhin-Golin taisteluissa. Japanin tappio Halhin-Golin taisteluissa myös vaikutti niin, että se ohjasi Japanin huomion idemmäs Yhdysvaltoja kohti, mikä lopulta konkretisoituisi Japanin hyökkäyksessä Pearl Harboriin vuonna 1941, ja sai Japanin vastahakoiseksi liittymään Hitlerin hyökkäykseen Neuvostoliittoon.

Puolan jalkaväki.

Puola oli uskonut pystyvänsä selviämään lukumääräisesti suuren armeijansa turvin Saksan hyökkäyksestä aluksi paljolti omin voimin, kunnes Britannia ja Ranska ehtisivät avuksi. Teknisesti ja taktisesti Puolan asevoimat kuitenkin osoittautui vanhentuneeksi Saksan armeijaan verrattuna. Ranska olisi kyennyt hyökkäämään Siegfrid-linjalle, mutta se tyytyi tekemään vain yhden hyökkäyksen Saarlandiin kiellolla edetä Siegfried-linjan lähelle. Näin ollen Ranska ei tosiasiassa keventänyt Puolaan kohdistunutta painetta, vaan mahdollisti Saksan tehokkaan hyökkäyksen jatkamisen Puolassa. Britannialla puolestaan ei ollut merkittävää määrää maavoimia Puolaan lähetettäväksi, joten Puola käytännössä joutui taistelemaan Britannian ja Ranskan turvallisuustakuusta ja sodanjulistuksesta huolimatta yksin.

Kun Puola liittyi läntiseen leiriin huhtikuussa 1939, kenraali Gamelin muistutti kenraali Kasprzyckiä Puolan roolista Tšekkoslovakian hajottamisessa. Historioitsija Paul N. Hehnin mukaan Puolan tekemä Zaolzien anneksointi saattoi myötävaikuttaa brittien ja ranskalaisten vastahakoisuuteen hyökätä saksalaisia ​​vastaan ​​suuremmilla voimilla syyskuussa 1939.[63]

Richard Watt kirjoittaa myös, että:

Puolan uhkavaatimus Tšekkoslovakialle vuonna 1938 ja Zaolzien anneksointi siltä olivat räikeitä taktisia virheitä. Oli Puolan vaatimus Zaolzien alueeseen kuinka oikeutettu tahansa, Zaolzien kaappaus vuonna 1938 oli suuri virhe, joka vahingoitti Puolan mainetta maailman demokraattisten valtojen silmissä.[64]


Sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan ja Puolan sotatoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolalaisten ja saksalaisten joukkojen ryhmitys Puolan offensiivin aattona.
Adolf Hitlerin 31. elokuuta 1939 antama virallinen hyökkäyskäsky Puolaan.

Saksalaiset lavastivat aamuyöllä 1. syyskuuta 1939 rajaselkkauksen, josta syyttivät puolalaisia. ”Rauhanomaiselle laivastovierailulle” Danzigin satamaan muutama päivä aiemmin saapunut taistelulaiva Schleswig-Holstein ampui sodan ensimmäiset laukaukset klo 04.45 kohti pientä puolalaista varuskuntaa, käynnistäen toisen maailmansodan ensimmäisen taistelun. Joidenkin historioitsijoiden mukaan Saksan ilmavoimien pommikoneiden ensimmäiset pommit osuivat sairaalaan ja kirkkoon Wieluńissa viittä minuuttia aiemmin.[65]

Pian tämän jälkeen Saksan armeija ylitti maiden välisen rajan. Adolf Hitler puhui aamulla radiossa: ”Viime yönä puolalaiset vakinaisten maavoimien sotilaat ensimmäisen kerran tulittivat aluettamme. Kello 5.45 me aloimme vastata tuleen, ja tästä lähtien pommeihin vastataan pommeilla.” Sota oli syttynyt.

Saksalaiset hyökkäsivät 53 divisioonan voimin, joita tuki 1 600 lentokonetta. He hyökkäsivät koko Saksan ja Puolan rajan leveydeltä. Komentajana toimi kenraali Walther von Brauchitsch. Virallinen nimi operaatiolle oli Tapaus valkoinen. Saksalaisten tavoitteena oli nopealla saarrostuksella lamaannuttaa Puolan joukot (salamasota) katkaisemalla niiden huolto- ja viestiyhteydet. Ranskalaiset sotilasasiantuntijat olivat saarrostusvaaran vuoksi suositelleet, etteivät puolalaiset edes yrittäisi puolustaa Puolan käytävää. Puolalaiset kuitenkin yrittivät puolustaa myös sitä. Puolan käytävän menettäminen merkitsi meriyhteyden katkeamista Britanniaan.

Puolalaisilla oli rajalla 24 divisioonaa. Puolalaisten joukot olivat kuitenkin riittämättömät turvaamaan koko rajaa, eivätkä puolalaiset sotilaskomentajat suostuneet vetäytymään sisämaahan. Heidän ilmavoimansa tuhottiin sodan ensimmäisinä päivinä. Panssarituki puuttui täysin. Ilmaylivoimansa vuoksi Saksa kykeni salamasotaan: pitkälle meneviin syöksypommituksiin sekä panssarikiilojen iskuihin syvälle puolustajan asemiin.

Saksan maavoimat nujersi nopeasti rajan pinnassa olleet puolalaiset eivätkä vahvistuksetkaan kyenneet pysäyttämään etenemistä. Hyökkäyksen johdosta Britannia ja Ranska, jotka olivat taanneet Puolan itsenäisyyden, julistivat sodan Saksalle 3. syyskuuta 1939. Ne eivät kuitenkaan tehneet riittäviä sotilaallisia toimia Puolan hyväksi.

Riittämättömät turvallisuustakuut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolalainen 7TP-panssarivaunu.

Vaikka Britannialla oli vahvin laivasto ja melko vahvat ilmavoimat, sillä ei ollut yleistä asevelvollisuutta eikä sen vuoksi laajaa maa-armeijaa laivattavaksi Ranskaan. Ranskalla puolestaan olisi ollut sotavoimaa käytettäväksi Saksaa vastaan länsivallilla (Westwall), mutta Ranskan poliittinen johto ei sallinut kuin hyökkäyksen Saarlandiin siten, että joukoilla oli kielto edetä kilometriä lähemmäs länsivallia. Länsirintamalla alkoi valesota, joka ei estänyt Saksaa jopa tilapäisesti vähentämästä liikekannallepanoastetta Puolan valloituksen jälkeen.

Saksan eteneminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan joukot pääsivät nopeasti syvälle Puolaan. Jo 6. syyskuuta Puolan hallitus poistui Varsovasta käskien joukkojaan vetäytymään Narewin, Veikselin ja San-joen linjalle. Samana päivänä saksalaiset valtasivat Krakovan. Jo kahta päivää myöhemmin kenraali Walther von Reichenaun komentama Saksan 10. armeija oli Varsovan laitamilla. Samaan aikaan kenraali Wilhelm Listin 14. armeija oli Sanjoella Przemyslin ympäristössä, kun taas kenraali Heinz Guderianin joukot pääsivät Bugjoelle Varsovan itäpuolella.

Bzuran vastahyökkäys.

9. syyskuuta Puola aloitti kymmenellä divisioonalla kenraali Tadeusz Kutrzebain johtaman vastahyökkäyksen yli Bzurajoen Saksan 10. armeijaa vastaan. mikä oli puolalaisten onnistunein hyökkäys sodan aikana. Kutnon taistelussa saavutettu menestys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.

16. syyskuuta mennessä Varsova oli piiritetty, ja puolalaiset pitävät siellä pintansa 27. syyskuuta asti. Lvovin länsipuolella Saksan 14. armeija juuttui kiinni taisteluun, mutta muualla saksalaisten eteneminen on voimakasta.

Neuvostoliitto miehitti Puolan itäosan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Miehitysvyöhykkeiden raja.

Puolan luhistuminen yllätti myös Neuvostoliiton hallituksen, joka ei ollut varautunut niin pikaiseen ratkaisuun. Kun Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop varotti 5. syyskuuta 1939 neuvostoliittolaista virkaveljeään Vjatšeslav Molotovia, että elleivät venäläiset pian ottaisi haltuunsa vaikutuspiirijaossa haltuunsa saamaa osaa Puolasta, saksalaiset joutuisivat vihollista takaa ajaessaan ehkä ylittämään vaikutuspiirirajan, Molotov vastasi vain, ettei hän katsonut toiminnan hetken vielä koittaneen. Neuvostoliiton johtajat halusivat välttää avointa osallistumista Puolan kukistamiseen.[66]

Liittolaisia, Brest, 22. syyskuu 1939.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda syytti 14. syyskuuta 1939 Puolan ”johtavia piirejä” vähemmistökansallisuuksien sorrosta ja muistutti lukijoitaan siitä, että Puolan alueella asui kahdeksan miljoonaa ukrainalaista ja kolme miljoonaa valkovenäläistä. Puna-armeija hyökkäsi 17. syyskuuta Puolaan. Molotov selitti Neuvostoliiton hallituksen velvollisuutena olevan kiirehtiä suojelemaan venäläisten heimoveljiä, jotka olivat Puolan valtion hajottua jääneet alttiiksi ”kaikenlaisille vaaroille”.[66] Puna-armeija kohtasi vähäistä vastarintaa, sillä Puolan joukot taistelivat saksalaisia vastaan. Puolalle muodostettiin pakolaishallitus. Myös Puolan armeija tajusi tilanteen toivottomuuden ja viimeiset taistelevat yksiköt antautuivat 30. syyskuuta. Miehitysvyöhykkeitä erotti Bugjoki.

Suurin osa Puolan laivastosta pakeni Britanniaan jatkaakseen taistelua. Samoin tuhannet sotilaat etsivät tiensä länsiliittoutuneiden alueille Romanian ja Itämeren kautta. Britannian joukoissa taistelleet puolalaiset osallistuivat myöhemmin lukuisiin Britannian operaatioihin Saksaa vastaan.

Valtauksen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bochnian verilöyly oli yksi lukuisista joukkomurhista valloitetussa Puolassa.
Sotavankien verilöyly Ciepielówissa, 9. syyskuu 1939.

Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin joukot pitivät yhteisen voitonparaatin 25. syyskuuta 1939 Puolan Brest-Litovskissa Puolan valtaamisen kunniaksi.[67][68]

Kun Saksan ja Neuvostoliiton kesken oli sovittava Puolan lopullisesta jaosta, Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop kutsui Neuvostoliiton ulkoministerin Molotovin Berliiniin. Kun Molotov ei katsonut voivansa poistua Moskovasta, von Ribbentrop matkusti 27. syyskuuta 1939 Moskovaan, jossa hän oli kuukautta aiemmin ollut allekirjoittamassa Saksan ja Neuvostoliiton keskinäistä hyökkäämättömyyssopimusta. Kolmen päivän aikana käydyissä neuvotteluissa Stalin sai miltei täysin oman tahtonsa toteutetuksi. Hitler halusi alun perin liittää Saksaan vain ne osat Puolasta, jotka olivat kuuluneet Saksalle vuoteen 1914 saakka, ja muodostaa varsinaisista puolalaisalueista muodollisesti itsenäisen Puolan valtion. Stalin kuitenkin vastusti jyrkästi tällaista ajatusta, koska hän puolestaan halusi liittää Neuvostoliittoon Puolan ukrainalais- ja valkovenäläisalueet. Kun Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiiriraja näin siirtyi idemmäksi, Stalin vaati korvaukseksi Liettuan siirtämistä Saksan etupiiristä Neuvostoliiton etupiiriin. 28. syyskuuta sovittiin miehitysalueiden jaosta, ja Puolassa rajalinja noudatti pääosin jo vuonna 1919 Puolan itärajaksi ehdotettua Curzonin linjaa.[66]

Puolan pakolaishallitus kokoontui ensin Pariisiin ja siirtyi myöhemmin Lontooseen. Saksa perusti Puolaan hirmuhallinnon, jonka aikana murhattiin miljoonia puolalaisia siviilejä ja juutalaisia. Työkuntoiset miehet joutuivat pakkotyöhön huonoihin oloihin ilman palkkaa. Aluksi juutalaiset pakotettiin ghettoihin. Lopullisen ratkaisun hahmottuessa suurimmat tuhoamisleirit perustettiin Puolaan. Yksin Auschwitzissa murhattiin yli miljoona ihmistä. Myös Neuvostoliitto syyllistyi omalla puolellaan sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Näistä tunnetuimpia lienee Katynin joukkomurha, jossa teloitettiin noin 22 000 puolalaista upseeria ja älymystön jäsentä.[69] Satojatuhansia puolalaisia siviilejä kuljetettiin keskitysleireille Siperiaan ja ainakin 150 000 kuoli neuvostoliittolaisten murhaamana.[70]

Sotilaat, jotka olivat päässeet pakoon Puolasta, taistelivat Saksaa vastaan liittoutuneiden joukoissa. Sodan loppuvaiheissa puna-armeijan alaisuudessa palveli noin 200 000 puolalaista.[71] Puolalaisia sotilaita ja yksiköitä osallistui useisiin merkittäviin taisteluihin toisessa maailmansodassa, kuten Monte Cassinon taisteluun ja operaatio Market Gardeniin.

Saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 ja valtasivat koko Puolan itselleen nopeasti. Puolalainen vastarintaliike pysyi aktiivisena koko miehityksen ajan huolimatta miehittäjän julmista kostotoimista. Vuonna 1943 Saksan sotaretki saavutti käännekohtansa Stalingradin ja Kurskin taisteluissa. Puna-armeija alkoi vallata menetettyjä alueita ja elokuussa 1944 se läheni Varsovaa. Lontoossa ollut pakolaishallitus kutsui varsovalaisia aseisiin saksalaisia vastaan. Pakolaishallituksen aikeena oli ehtiä vallata Varsova ennen puna-armeijaa. Teko soisi paremman mahdollisuuden Puolan itsenäisyyteen pelkän miehittäjän vaihdoksen sijasta. Stalin ymmärsi tämän ja komensi 20 kilometrin päässä olevat joukkonsa seisahtamaan.lähde? Näin saksalaiset saivat aikaa kaupungin takaisin valtaamiseen ja raakaan kostoon. Ärsyttääkseen neuvostoliittolaisialähde? saksalaiset kohtelivat aseista riisuttuja kapinallisia sotavankisäädösten mukaan, mutta siviileille he kostivat julmemmin.lähde? Arvioista riippuen 150 000–300 000 kuoli, 90 000 lähetettiin työleireille Saksaan ja 60 000 keskitysleireille murhattavaksi.lähde? Lopuksi saksalaiset pommikoneet tuhosivat systemaattisesti lähes koko kaupungin.

Kun taistelu oli ohi, Neuvostoliitto valtasi Varsovan ja koko Puolan. Stalin perusti maahan kommunistisen nukkehallituksen. Viimeiset puolalaiset vastarintaliikkeen jäsenet taistelivat uusia miehittäjiä vastaan vielä 1950-luvulla.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Antony Shaw: Toinen maailmansota. Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6370-0.
  • Ari Rautala: Todellisuus ja harhat.
  • Osmo Jussila: ”Hitler Stalinin maurina”, Kanava 7/2008.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lisanne Radice: The Eastern Pact, 1933-1935: A Last Attempt at European Co-operation (Vol. 55, No. 1 s. 45-64 (20 sivua)) The Slavonic and East European Review. tammikuu 1977. Modern Humanities Research Association. (englanniksi)
  2. ↑ Cienciala, Anna (1999). "The Munich Crisis, 1938", in Igor Lukes and Erik Goldstein: The Munich crisis of 1938: Plans and Strategy in Warsaw in the context of Wester appeasement of Germany. London: Frank Cass, 54. 
  3. ↑ a b Schuker, Stephan (1999). "The End of Versailles", in Gordon Martel: The Origins of the Second World War Reconsidered A.J.P. Taylor And The Historians. London: Routledge, 48-49. 
  4. ↑ Janusz Cisek (26 September 2002). Kościuszko, we are here!: American pilots of the Kościuszko Squadron in defense of Poland, 1919-1921. McFarland. p. 47. ISBN 978-0-7864-1240-2. Retrieved 11 April 2011.
  5. ↑ Joshua B. Spero (2004). Bridging the European divide: middle power politics and regional security dilemmas. Rowman & Littlefield. p. 36. ISBN 978-0-7425-3553-4. Retrieved 11 April 2011.
  6. ↑ Alexandros Petersen (18 February 2011). The World Island: Eurasian Geopolitics and the Fate of the West. ABC-CLIO. pp. 77–78. ISBN 978-0-313-39137-8. Retrieved 12 April 2011.
  7. ↑ Alexandros Petersen (18 February 2011). The World Island: Eurasian Geopolitics and the Fate of the West. ABC-CLIO. p. 153. ISBN 978-0-313-39137-8. Retrieved 12 April 2011.
  8. ↑ Aviel Roshwald, "Ethnic Nationalism and the Fall of Empires: Central Europe, the Middle East and Russia, 1914–1923", Routledge (UK), 2001,  ISBN 0-415-17893-2, p. 37
  9. ↑ Richard K Debo, Survival and Consolidation: The Foreign Policy of Soviet Russia, 1918–1921, McGill-Queen's Press, 1992,  ISBN 0-7735-0828-7, p. 59.
  10. ↑ James H. Billington, Fire in the Minds of Men, Transaction Publishers,  ISBN 0-7658-0471-9, p. 432
  11. ↑ Andrzej Paczkowski, The Spring Will Be Ours: Poland and the Poles from Occupation to Freedom, Penn State Press, 2003,  ISBN 0-271-02308-2, p. 10
  12. ↑ David Parker, The Tragedy of Great Power Politics, W. W. Norton & Company, 2001,  ISBN 0-393-02025-8, p. 194
  13. ↑ Mark Hewitson, Matthew D'Auria Europe in Crisis: Intellectuals and the European Idea, 1917–1957, 2012, s. 191
  14. ↑ Miloslav Rechcígl, Studies in Czechoslovak history, Czechoslovak Society of Arts and Sciences in America, 1976, Volume 1, s. 282.
  15. ↑ Fritz Taubert, "The myth of Munich 1938", 2002 s. 351
  16. ↑ Anna M. Cienciala, 2004. "The Rebirth of Poland" (luentomuistiinpanot). University of Kansas
  17. ↑ Joseph Pilsudski, Dymitr Merejkowskyn haastattelu, 1921. Venäjänkielestä kääntänyt Harriet E Kennedy, B. A. London & Edinburgh, Sampson Low, Marston & Co Ltd 1921. Piłsudskin sanat englanniksi: "Poland can have nothing to do with the restoration of old Russia. Anything rather than that – even Bolshevism"
  18. ↑ Adam Bruno Ulam, Stalin: The Man and His Era, Beacon Press, 1989,  ISBN 0-8070-7005-X, s. 185
  19. ↑ a b c HistoryNet, "Polish-Soviet War: Battle of Warsaw" 2007-10-07
  20. ↑ Norman Davies, White Eagle, Red Star, Polish edition, Wydawnictwo Znak, 1997,  ISBN 83-7006-761-1, s.228
  21. ↑ a b Eidintas, Alfonsas (1999). Lithuania in European Politics: The Years of the First Republic, 1918-1940 (in en). Palgrave Macmillan. ISBN 978-0-312-22458-5. 
  22. ↑ Piotr Łossowski, Konflikt polsko-litewski 1918–1920, Książka i Wiedza, 1995,  ISBN 83-05-12769-9, s.13–16, 36
  23. ↑ Oleksa Pidlutsky, "Figures of the 20th century. Józef Piłsudski: the Chief who Created a State for Himself", Zerkalo Nedeli [Mirror Weekly], 3–9 February 2001, löytyy verkosta venäjäksi ja ukrainaksi
  24. ↑ a b Oleksandr Derhachov (toim.), Ukrainian Statehood in the Twentieth Century: Historical and Political Analysis, Kyiv, 1996, ISBN 966-543-040-8 "The essence of [Józef Piłsudski's 'federalist' program] was that after the overthrow of tsardom and the disintegration of the Russian empire, a large, strong and mighty Poland was to be created in Eastern Europe. It would be the reincarnation of the Rzeczpospolita on 'federative' principles. It was to include the Polish, Lithuanian, Belarusian and Ukrainian lands. The leading role, of course, was to be given to the Polish ethnic, political, economic and cultural element. ... As such two influential and popular political doctrines with regard to Ukraine—the 'incorporationist' and the 'federalist'—even before the creation of Polish statehood, were based on ignoring the right of the Ukrainian people to self-determination and put forward claims to rule over the Ukrainian territories ..." "Ukraine in Polish concepts of foreign policy"
  25. ↑ Roman Szporluk, Imperiia ta natsii, Kyiv, Dukh i Litera, 2001,  ISBN 966-7888-05-3, section II
  26. ↑ Vytautas Lesčius: Lietuvos kariuomenė nepriklausomybės kovose 1918–1920, s. 349–350. Vilnius University, Generolo Jono Žemaičio Lietuvos karo akademija, 2004. ISBN 9955-423-23-4. (liettuaksi)
  27. ↑ Gintaras Vilkelis: Lietuvos ir Lenkijos santykiai Tautų Sąjungoje, s. 75. Versus aureus, 2006. ISBN 9955-601-92-2. (liettuaksi)
  28. ↑ Rawi Abdelal: National Purpose in the World Economy: Post-Soviet States in Comparative Perspective. Cornell University Press, 2001. ISBN 978-0-8014-8977-8. "At the same time, Poland acceded to Lithuanian authority over Vilnius in the 1920 Suwałki Agreement. "
  29. ↑ Glanville Price: Encyclopedia of the Languages of Europe. Blackwell Publishing, 1998. ISBN 978-0-8014-8977-8. "In 1920, Poland annexed a third of Lithuania's territory (including the capital, Vilnius) in a breach of the Treaty of Suvalkai of 7 October 1920, and it was only in 1939 that Lithuania regained Vilnius and about a quarter of the territory previously occupied by Poland."
  30. ↑ David James Smith; Artis Pabriks; Aldis Purs; Thomas Lane: The Baltic States. Routledge, 2002. ISBN 978-0-415-28580-3. "Fighting continued until the agreement at Suwałki between Lithuania and Poland on 7 October 1920, which drew a line of demarcation which was incomplete but indicated that the Vilnius area would be part of Lithuania"
  31. ↑ Xenia Joukoff Eudin; Harold H. Fisher; Rosemary Brown Jones: Soviet Russia and the West, 1920–1927, s. 9. Stanford University, 1957. ISBN 978-0-8047-0478-6. "The League effected an armistice, signed at Suwałki, 7 October 1920, by the terms of which the city was to remain under Lithuanian jurisdiction."
  32. ↑ Alfonsas Eidintas; Edvardas Tuskenis; Vytautas Zalys: Lithuania in European Politics. Macmillan, 1999. ISBN 978-0-312-22458-5. "The Lithuanians and the Poles signed an agreement at Suwałki on 7 October. Both sides were to cease hostilities and to peacefully settle all disputes. The demarcation line was extended only in the southern part of the front, to Bastunai. Vilnius was thus left on the Lithuanian side, but its security was not guaranteed."
  33. ↑ Hirsz Abramowicz; Eva Zeitlin Dobkin; Jeffrey Shandler; David E. Fishman: Profiles of a Lost World: Memoirs of East European Jewish Life Before World War II. Wayne State University Press, 1999. ISBN 978-0-8143-2784-5. "Before long there was a change of authority: Polish legionnaires under the command of General Lucian Zeligowski 'did not agree' with the peace treaty signed with Lithuania in Suwałki, which ceded Vilna to Lithuania."
  34. ↑ Michael Brecher; Jonathan Wilkenfeld: A Study of Crisis. University of Michigan Press, 1997. ISBN 978-0-472-10806-0. "Mediation by the League Council led to an agreement on the 20th providing for a cease-fire and Lithuania's neutrality in the Polish–Russian War; Vilna remained part of Lithuania. The (abortive) Treaty of Suwałki, incorporating these terms, was signed on 7 October."
  35. ↑ Leslie Buell: Poland: Key to Europe. alkuperäinen julkaisija Alfred Knopf, uudelleenjulkaissut Read Books, 2007. ISBN 978-1-4067-4564-1. "Clashes subsequently took place with Polish troops, leading to the armistice at Suwałki in October 1920 and the drawing of the famous Curzon Line under League mediation, which allotted Vilna to Lithuania."
  36. ↑ George Slocombe: Mirror to Geneva. Ayer Publishing, 1970. ISBN 978-0-8369-1852-6. "Zeligowski seized the city in October 1920, in flagrant violation not only of the Treaty of Suwałki signed by Poland and Lithuania two days earlier, but also of the covenant of the newly created League of Nations."
  37. ↑ 1938: Lithuania Collier's Year Book. MSN Encarta. Arkistoitu 31.8.2009. (englanniksi)
  38. ↑ Barry Howard Steiner: Collective Preventive Diplomacy: A Study in International Conflict Management, s. 74-75. SUNY Press, 2004. ISBN 0-7914-5987-X.
  39. ↑ a b c Deep Baltic, "From Memel to Klaipėda: the Lithuania Minor Revolt 94 Years On", Will Mawhood haastattelee historioitsija Vasilijus Safronovasia, 3.1.2017; Arkistoitu
  40. ↑ Intermarium Alliance – Will the idea become reality? unian.info.
  41. ↑ "Between Imperial Temptation And Anti-Imperial Function In Eastern European Politics: Poland From The Eighteenth To Twenty-First Century". Andrzej Nowak. Accessed September 14, 2007.
  42. ↑ Jan Tomasz Gross: Revolution from Abroad: The Soviet Conquest of Poland's Western Ukraine and Western Belorussia, s. 3. Princeton University Press, 2002. ISBN 978-0-6910-9603-2.
  43. ↑ Alfred Erich Senn, The great powers, Lithuania and the Vilna question 1920-1928 (1966); Studies in East European history, 11, Studies in East European history (Leiden). Open Library Sivu 104.
  44. ↑ Piłsudski, Józef:Pisma sbiorowe, VI, 125, Varsova, 1937
  45. ↑ George Slocombe: A Mirror to Geneva: Its Growth, Grandeur, and Decay, s. 263. Ayer Publishing, 1970. ISBN 0-8369-1852-5. Piłsudskin sanojen lainaus: "I tore up the Suwałki Treaty, and afterwards I issued a false communique by the General Staff."
  46. ↑ a b Auswärtiges Amt B, IV: Litauen, PO3: Polen 1092/2.
  47. ↑ Hugh Ragsdale, The Soviets, the Munich Crisis, and the Coming of World War II, Cambridge University Press, Cambridge  ISBN 0-521-83030-3
  48. ↑ Łossowski, Piotr (1991). Polska-Litwa: Ostatnie sto lat (in pl). Warsaw: Wydawnictwo Oskar, 110. 
  49. ↑ James H. Billington, Fire in the Minds of Men, s. 432, Transaction Publishers,  ISBN 0-7658-0471-9 "Pilsudski's program for a federation of independent states centered on Poland; in opposing the imperial power of both Russia and Germany it was in many ways a throwback to the romantic Mazzinian nationalism of Young Poland in the early nineteenth century."
  50. ↑ Yohanan Cohen, Small Nations in Times of Crisis and Confrontation, SUNY Press, 1989,  ISBN 0-7914-0018-2 p. 65
  51. ↑ George Sanford, Democratic Government in Poland: Constitutional Politics since 1989. Palgrave Macmillan 2002.  ISBN 0-333-77475-2. s. 5–6.
  52. ↑ Jean-Yves Potel: Chronology of Mass Violence in Poland 1918-1948 10.5.2010. SciencesPo (Mass Violence and Resistance - Research Network ). Arkistoitu . "From the start of the 1920s, the Polish authorities embarked on policies of ‘Polishification’ that exacerbated national demands and stored up disputes for the future. Although constitutionally enjoying the same rights – in 1920, Poland ratified the Treaty on Minorities appended to the Versailles Treaty – the minority populations (Germans, Ukrainians, Belorussians, Jews, etc.) complained of numerous forms of discrimination. The treaty commitments were not complied with. Thus, the Ukrainians of eastern Galicia and Volhynia (annexed in 1923) met with policies of forced assimilation and colonization which, under the cover of ‘pacification’, turned into bloody confrontation with the nationalists (assassinations). Likewise, anti-Jewish feeling, stoked up by Polish nationalist groups and the Catholic Church, frequently translated into murderous acts: boycotts of Jewish firms and businesses, quotas and ‘seating ghettos’ at universities, pogroms and so on. Moreover, having broken with the Treaty on Minorities (adopted under the auspices of the LN in 1934), the government ended up having openly anti-semitic laws voted in 1938 (restriction of ritual slaughter) and ordered the army to destroy orthodox churches in Ukrainian areas during summer 1938." Lähdeviitteet: Pawel Korzec, "Juifs en Pologne" (1980): 248ff.; Daniel Beauvois, "Histoire de la Pologne" (1995): 318 "The incorporation of western Ukraine (Galicia and Volhynia) into the newly independent Poland, agreed by the Conference of the ambassadors to the LN (15 March 1923), was to be accompanied by measures of autonomy for Ruthenians (Uniate) and Ukrainians (Orthodox Christians), who formed the majority in the countryside. However, the Polish authorities did not comply with the commitments of the Treaty of Minorities. They multiplied measures of ‘Polishification’: predominance of Polish in Ukrainian schools, colonization by settling tens of thousands of Poles in the countryside (in particular, soldiers demobilized after the war against the Bolsheviks), refusal of autonomy for local communities, and so on. This forced assimilation inevitably provoked the opposite reaction from the one intended. Nationalist groups became more radical, multiplied terrorist attacks that caused dozens of victims (including, in June 1934, the Interior Minister Bronislaw Pieracki), and demanded an independent state, with real resonance in the Ukrainian population. The Polish authorities responded with vast campaigns of police repression and closed schools and universities. From 16 September to 30 November 1930, the army ‘pacified’ the Lwów region, ‘arrested 1,739 people and prosecuted 1,143 of them. The Ukrainian schools of Rohatyn, Drohobycz and Tarnopol were shut down’ [lähde: Daniel Beauvois, "Histoire de la Pologne" (1995): 318 This repression extended over the whole period up to 1938, which saw the closure by the army of 190 Orthodox churches. The nationalists – in particular, the OUN (the Organization of Ukrainian Nationalists) and its armed wing, the Ukrainian Military Organization (UVO) – exploited this, rejected any compromise, intensified their terrorist activity, and even turned to the German secret services, their members being trained in the school of the German Workers National Socialist Party (NSDAP) in Leipzig. The number of civilian victims of these ten years of conflict is unknown, but it generated hatred between Polish and Ukrainian populations whose consequences were to prove tragic in the 1940s." Lähdeviitteet: Daniel Beauvois, "Trojkat ukrainski" [The Ukrainian Triangle] (2005); Andrzej Paczkowski, "Pologne et Ukraine. Questions délicates, réponses difficiles" [Poland and Ukraine : Delicate questions, difficult answers], Georges Mink & Laure Neumayer (toim.) "L’Europe et ses passés douloureux" [Europe and its Painful Pasts] (2007), s. 143-155
  53. ↑ a b c Wandycz, Piotr (2011). "Poland and the Origins of the Second World War", in Frank McDonough: The Origins of the Second World War. London: Continuum, 374–393. 
  54. ↑ a b Tadeusz Kondracki: Niszczyciele "Wicher" i "Burza", s. 14-15. Edipresse Polska, 2013. ISBN 978-83-7769-560-9. (puolaksi)
  55. ↑ Stanisław Piaskowski: Kontrtorpedowce "Wicher" i "Burza", s. 7-10. Sigma Press, 1984. (puolaksi)
  56. ↑ Witold Koszela: Niszczyciele Polskiej Marynarki Wojennej, s. 25. Alma Press, 2013. ISBN 978-83-7020-518-8. (puolaksi)
  57. ↑ a b Piotr Stefan Wandycz: The Twilight of French Eastern Alliances, 1926-1936: French-Czechoslovak-Polish Relations from Locarno to the Remilitarization of the Rhineland, s. 237. Princeton University Press, 1988. (englanniksi)
  58. ↑ "Tadeusz Morgenstern-Podjazd - the captain of the ORP "Wicher"", Polskie Radio, 10 October 2017. 
  59. ↑ William Scott Evans: Alliance against Hitler; the origins of the Franco-Soviet pact, s. 156-157. Duke University Press, 1962.
  60. ↑ Gerhard L. Weinberg: Hitler's Foreign Policy, 1933–1939 The Road to World War II, s. 142. Enigma Books, 2010.
  61. ↑ Stephen Kotkin: Stalin: Waiting for Hitler, 1929-1941, s. 596. Penguin, 2017. "Poland, a nasty regime sandwiched directly between two nastier ones, sought a middle way. Some members of Polish ruling circles latched on to the idea of throwing in their lot with Hitler to deflect him farther eastward, even at the high cost of territorial concessions, and a few high-placed Poles fantasized about a joint Polish-Nazi attack on the USSR, an aggression in which they imagined Poland could wrest Ukraine from the Soviets, a delusion that Nazi officials cynically encouraged."
  62. ↑ Gerhard L. Weinberg: Hitler's Foreign Policy, 1933–1939 The Road to World War II, s. 59-60. Enigma Books, 2010.
  63. ↑ Paul N. Hehn; A Low, Dishonest Decade: The Great Powers, Eastern Europe and the Economic Origins of World War II, 1930-1941 (2005) Bloomsbury Academic s. 89
  64. ↑ Richard M. Watt; Bitter Glory. Poland and its fate 1918–1939 (1998) Hippocrene Books, s. 458
  65. ↑ Republic of Poland, Ministry of National Defence Luettu 6.1.2009
  66. ↑ a b c Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 211–214. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
  67. ↑ Osmo Jussila lähde tarkemmin?
  68. ↑ The Magdeburg Sting
  69. ↑ http://books.google.com/books?id=PZXvUuvfv-oC
  70. ↑ http://www.expatica.com/de/news/german-news/Polish-experts-lower-nation_s-WWII-death-toll--_55843.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  71. ↑ http://books.google.com/books?ie=UTF-8&vid=ISBN0850454174&id=AAdYFeW2fnoC&pg=PA26&lpg=PA26&dq=first+polish+army&vq=counter-government&sig=qPA6i-Gms1D-8JEiRw58CNeDmvc#PPA27,M1[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Puolan_offensiivi&oldid=22562056”