Virvatuli

Virvatulia kerrotaan nähdyn myös veden pinnalla. Virvatuli voisi ehkä näyttää tältä.

Virvatulet (myös aarnivalkeat, aarretulet tai aarreliekit) ovat tulia tai valonlähteitä, joita havaitaan yleensä pimeässä asumattomilla alueilla lähellä maan- tai vedenpintaa tai aivan pinnassa. Virvatuli on muodoltaan joko liekin kaltainen, valopallo tai hahmoton. Virvatulien väri vaihtelee. Kertomusten mukaan jotkin virvatulet hyppelehtivät, vaappuvat tai huojuvat, ja ne jopa liikkuvat paikasta toiseen. Kerrotaan että virvatulet usein katoavat tai etääntyvät kauemmas, kun niitä lähestyy.

Virvatulia esiintyy yleensä samoilla paikoilla tai alueilla toistuvasti; joillakin paikoilla niistä on pitkä kansanperinne. Virvatulet ovat yleensä hiljaisia, ja niitä nähdään hiljaisilla seuduilla. Virvatuli saattaa jopa kadota, kun on pidetty kovaa ääntä. Toisaalta perimätiedon mukaan aarnihautoihin voi liittyä paikalta kuuluvat oudot äänet.

Sana virva tarkoittaa jotakuinkin väreilyä, häilymistä ja lepattamista. Virvatulet vaikuttavat monista luonnottomilta tai yliluonnollisilta; niihin liittyykin paljon kansantarinoita ja myyttejä. Tutkijat ovat tarjonneet virvatulille erilaisia selityksiä.

Virvatulet kansanperinteessä

Arnold Böcklin, Virvatuli, 1882.

Virvatulia esiintyy lähes kaikkien kulttuurien uskomuksissa, ja usein virvatuliin liittyvät tarut ovat hyvin vanhoja. Suomessa ja muuallakin Euroopassa on voitu ajatella, että virvatulet ovat henkiolentoja tai niiden valoja. Valon avulla henkiolento houkuttee ihmistä, jotta tämä eksyisi tai vahingoittuisi. Vaappuvia virvatulia on voitu pitää lyhtyinä, joita joku olento kantaa pimeässä.

Suomessa uskottiin, että aarnivalkean alla saattoi olla aarre. Valohavainto liittyi siihen, että aarteen haltija kiillotti tai puhdisti liekillä arvometalleja. Aarnihauta oli aarrekätkö, jota vartioi Aarniksi kutsuttu haltia. Virvatulien uskottiin palavan aarnihaudoilla etenkin juhannusöisin: virvatulet ilmoittivat aarteen sijaintipaikan.

Virvatuli on usein liitetty kummitteluun. Vanhan perinteen mukaan varsinkin hautausmailla tai surma- ja onnettomuuspaikoilla nähtyjä virvatulia pidetään ihmisten sieluina. Eräiden liekkiä muistuttavien virvatulien nimitys on ollut liekkiö. Liekkiötä arveltiin aavelinnuksi tai lapsen sieluksi. Joskus uskottiin, että kun hautausmaalta nousee tulta, siellä on kakkiainen.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa joihinkin virvatulien perinteisiin havaintopaikkoihin liittyy samantapainen kulkutarina: Sen mukaan paikalla on sattunut onnettomuus, esimerkiksi junaturma, ja paikalla nähty vaappuva valo on päätään etsivän onnettomuuden uhrin lyhty.

Entisaikaan metalliesiintymiä on etsitty paikoilta, joissa on näkynyt valoilmiöitä. Kerrotaan että Outokummun mineraaliesiintymän päällä on palanut aarnivalkeita.

Runoissa ja lauluissa virvatulet nähdään maailman houkutusten vertauskuvana, ne ovat samalla tavalla pettäviä ja katoavia. Eino Leinon runossa ”Nocturne” elämänsä taistelut jo läpikäynyt sanoo: ”En ma enää aja virvatulta”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että on lakannut jahtaamasta häilyviä haaveita ja onnen lupauksia ja tyytyy siihen, mitä on jo saanut.

Tieteelliset selitykset

Kansanperinteestä tuttujen virvatulien taustalla on oletettavasti useita erityyppisiä ilmiöitä, ja niiden luonnontieteelliset selitykset vaihtelevat tapauskohtaisesti. Yhden teorian mukaan suolla havaittu sininen tai vihertävä liekki aiheutuu suosta nousevasta metaanista, joka jostain syystä syttyy itsestään palamaan – esimerkiksi siksi, että se joutuu kosketuksiin hapen kanssa. Metaania syntyy kun eloperäinen aine lahoaa, käy tai mätänee. Monet yksityiskohdat tässä selitysmallissa ovat kuitenkin ongelmallisia; metaani esimerkiksi palaa nopeasti ja räjähdysmäisesti. Ilmeisesti jotkut virvatulet palavat vain hetkellisesti, toiset taas voivat palaa vakaasti pitkiäkin aikoja. Vakaa palaminen edellyttää kaasun tasaista virtausta suon pinnalle. Metaani palaa keltaisella liekillä, kun taas virvatulia kuvaillaan yleensä sinertäviksi. Metaani myös palaa kuumalla liekillä, mutta virvatulien ei ole kerrottu sytyttäneen mitään tuleen.

Bioluminesenssi eli eliöiden biologisesti tuottama valo selittää joitakin tapauksia. Luonnossa pimeässä heikosti valaiseva ja paikallaan pysyvä valonlähde voi olla esimerkiksi bioluminoivaa levää tai sientä. Mahdollisesti myös kiiltomatoja on voitu luulla virvatuliksi.

Toisinaan virvatulet muistuttavat pallosalamaa sen mukaan, miltä ne näyttävät ja kuinka ne käyttäytyvät. Onkin ehdotettu, että valopallomaiset tai liikkuvat virvatulet aiheutuisivat luonnossa esiintyvistä sähköisistä ilmiöistä. Ukkosella korkeisiin rakennuksiin tai puiden latvoihin syntyvää hohdetta kutsutaan ukonvirvaksi, joka on sähköinen ilmiö.

Liikkuvien virvatulien selitykseksi on ehdotettu bioluminoivaa levää, hometta tai bakteereita turkissaan kantavia eläimiä. On olemassa joitakin havaintoja hohtavista linnuista. Väitetään että Venäjällä on ammuttu jokunen hohtava sorsa – valo on hiipunut vähän eläimen kuoleman jälkeen. Mahdollisesti myös joidenkin pöllöjen rintapuoli hohtaisi pimeässä. Yhdessä tapauksessa pimeässä havaitut valoilmiöt ovat osoittautuneet tornipöllöiksi.

Muun muassa Yhdysvalloissa ja Israelissa virvatulia on nähty aavikoilla. Teorian mukaan ne ovat eräänlaisia kangastuksia kaupunkien tai teiden valoista, jotka ilmakehä heijastaa jostain toisesta paikasta.

Yksi selitys virvatulille on se, että ne johtuisivat maan alta purkautuvasta energiasta, jota vapautuu tektonisten ilmiöiden yhteydessä. Tarkemmin ottaen kyseessä olisivat hyvin dokumentoidut maanjäristysvalot.

Katso myös

• Peikonkulta

Aiheesta muualla

• Virvatuli – Ilmatieteenlaitos, Ilmakehä-ABC

Valoilmiöt

• biologinen valontuotanto
• Elmon tuli
• maanjäristysvalot
• maavalo
• pallosalama
• peikonkulta
• revontulet
• ukonvirva
• vesisäihky
• virvatulet