Kalevala

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kansalliseeposta. Sanan muista merkityksistä katso Kalevala (täsmennyssivu).
Kalevala
Kalevala, 1849
Kalevala, 1849
Kirjailija Elias Lönnrot
Kieli suomi
Genre eeppinen runous, kansalliseepos
Julkaistu 1849 (Vanha Kalevala 1835)
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Taidemaalari Akseli Gallen-Kallela sai paljon innoitusta Kalevalasta. Sammon puolustus, 1896.

Kalevala on Suomen kansalliseepos, Elias Lönnrotin kokoama ja toimittama runoelma, joka perustuu hänen vuodesta 1828 alkaen kokoamiinsa suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin. Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos eli Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835, ja nykyisin pelkkänä Kalevalana tunnettu Uusi Kalevala vuonna 1849.

Kalevalan runot ovat kalevalaista runoutta eli ne on tehty kalevalaiseen runomittaan. Kalevalan sisältämät runot eivät ole suoraan runonlaulajien laulamassa muodossa, vaan Lönnrot muokkasi niitä, yhtenäisti ja korjaili niiden kieliasua sekä siirsi joitain osia runoista toiseen paikkaan ja eri asiayhteyteen kuin alun perin muistiin merkityissä runoissa. Säkeistä kolme prosenttia Lönnrot runoili itse muodostamaan yhtenäisiä juonikuvioita.

Kalevalan alussa on luomismyytti, jonka mukaan maailma syntyi sotkan munasta. Kalevala kuvaa muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansojen sekä eri päähenkilöiden välisiä kiistoja, kostoreissuja ja kosiomatkoja sekä Sammon rakentamista ja ryöstöä. Tapahtumat päättyvät kristinuskon tuloon.

Kalevalalla on Suomessa keskeinen symbolinen asema. Se on Suomen kansalliseepos, joka on nostettu yhdeksi suomalaisen kansallisen kulttuurin kulmakivistä ja merkkipaaluista. Kalevalan rooli suomalaisessa aatehistoriassa ja kansallisen kulttuurin rakentumisessa on kansainvälisestikin vertaansa vailla. Kalevalan on nähty ilmentävän ja kuvastavan kansallista henkeä ja yhtenäisyyttä sekä kansallisia ominaislaatuja. Lisäksi Kalevala on antanut suomalaisille useita erilaisia kansallisia sankaruuskuvia.[1] Kalevala on vaikuttanut Suomessa laajasti myös taiteisiin ja tieteisiin. Nykyisin Kalevalan merkitys on kasvussa myös venäjänkarjalaisten keskuudessa karjalais-suomalaisena kansaneepoksena.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalaisten runojen alkuperä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On arveltu, että kantasuomalaiset eli itämerensuomalainen kantakansa kehittivät omaperäisen laulumuodon suuressa kulttuurimurroksessaan noin 1000–500 eaa. Uudelle laulumuodolle oli ominaista säkeen alkusoinnillisuus ja kerto sekä säkeistöttömyys. Säkeiden neli-iskuinen runomitta tunnetaan nykyisin kalevalamittana.[2]

Suomalaisessa vanhassa kansanrunoudessa on eri-ikäisiä kerrostumia. Vanhimpia ovat myyttirunot, jotka kertovat maailman ja kulttuurin synnystä. Kertovien runojen päähenkilönä on usein mahtava laulaja ja tietäjä, šamaani, joka tekee tiedonhakumatkoja vainajien maailmaan. Laulujen sankarit seikkailevat merentakaisessa maassa. Runoihin kuuluu myös lyyrisiä lauluja, jotka tulkitsivat ihmisen omia henkilökohtaisia tunnelmia, rituaalirunoutta häihin ja karhunpeijaisiin, sekä loitsuja.[2]

Kalevalaisten runojen syntypaikasta on ollut kaksi voimakasta tutkimustraditiota, joiden välinen kiistely oli aikoinaan ajoittain katkeraakin. Lönnrot itse totesi Uuden Kalevalan alkusanoissa, että runot olivat syntyneet "Permiassa" Vienanmeren länsirannikolla. Näkemys runojen ainoastaan karjalaisesta perinteestä vallitsi tämän jälkeen pari vuosikymmentä ja vain tarkasta sijainnista kiisteltiin kunnes Aksel Borenius esitti teorian runojen läntisestä alkuperästä. Nykyään on vallalla käsitys, että Kalevalassa on sekä läntistä että itäistä runoperinnettä.[3]

Matti Pöllä ja aiemmin Matti Kuusi ovat esittäneet, että merkittävä osa kalevalaisesta runoudesta olisi tullut Karjalaan Pohjanmaalta ja Savosta tulleiden siirtolaisten mukana. Pöllä on myös esittänyt, että näiden siirtolaisten joukossa saattoi olla myös nuijasodan jälkiselvittelyitä pakenevia tai noituudesta syytettyjä tietäjäsukuja. Pöllän mukaan Vienan alueella talletetun runouden juuret löytyvät Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla esiintyneestä perinteestä, mutta siinä on myös Karjalasta ja Savosta saatuja vaikutteita.[4] Esimerkiksi merkittävän Kalevalan runonlaulajan Arhippa Perttusen sukujuuret ovat luultavasti sekä nykyisen Suomen alueen puolelta, Vienan Karjalasta ja jopa Käkisalmen–Laatokan alueelta ja Ruotsista.[5][6][7] Vuonna 1987 Olavi Suorsa Oulun yliopistosta julkaisi artikkelin Kalevalan runonlaulajien kainuulaispohjalaiset sukujuuret.[8]

Myös Kari Sallamaa kirjoitti vuonna 2015, että Vienan runonlaulajasuvut ovat pääosin tulleet Oulujokivarresta Vienaan. Sallamaan mukaan Malisten suku oli Hailuodosta ja Perttuset Pikkaralasta. Sallamaa mainitsee, että erityisen tärkeä paikan Kalevalan runoille on Utajärven Ahmaksen kylä. Hän pitää sitä merkittävimpänä pohjoispohjalaisena runokylänä. Sieltä tunnetaan ensimmäinen nimeltä mainittu kalevalamittaisen runon taitaja ylipäänsä, itsellisnainen Lusia Korhonen. Lusian repertuaarista ei tiedetä muuta kuin käräjäpöytäkirjan maininta, että hän kuolemaan mennessään lauloi vanhoja loitsurunoja. Sen sijaan Ahmaksen seuraavan laulumestarin, Pekka Kukkosen runoista on tallessa viisi. Ne olivat niin merkittäviä, että Elias Lönnrot otti ne Kalevalan keskeisen jakson, Väinämöisen veneenveiston, polvenhaavan, hauen leukaluisen kanteleen sekä Orfeus-efektin, Väinön soiton pohjaksi.[9]

Kalevalamitan käyttö alkoi hitaasti kadota Suomesta 1500-luvun uskonpuhdistuksen jälkeen, kun luterilainen kirkko kielsi laulutradition pakanallisena ja toisaalta kun eurooppalainen painoihin ja riimeihin perustuva runon muotokieli levisi maahan. Länsi-Suomesta vanha runonlauluperinne väistyi ensin ja myöhemmin muualtakin maasta. Vienan Karjalassa perinne on säilynyt näihin päiviin saakka.[2]

Ajatus eepoksen kokoamisesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthan ja hänen oppilaansa Christfried Ganander keräsivät jo 1700-luvulla kalevalaista sanastoa Mythologia Fennica -teokseen. 1800-luvulla suomalaiset kiinnostuivat laajemmin vanhojen kansanrunojen muistiinmerkitsemisestä.[10] Suomi oli saanut vuonna 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman, minkä vaikutuksesta suomalainen sivistyneistö alkoi nähdä Suomen Ruotsista ja Venäjästä erillisenä kansakuntana. Suomen kansan tulevaisuutta haluttiin ryhtyä rakentamaan omaleimaisen kulttuurin pohjalta, ja sivistyneistö otti tehtäväkseen muotoilla Suomelle historiallinen, kansallinen, valtiollinen ja kulttuurinen identiteetti. Suomessa havaittiin, että kalevalamittaiset runot tarjosivat kansakunnan historiaan sisältöä, jota ei kirjoitetussa muodossa ollut. Runoudesta pyrittiinkin konstruoimaan suomalaisten historia ja määrittelemään suomalaista kansanluonnetta ja ominaislaatua.[11]

Tärkeänä aatteellisena taustakontekstina Kalevalalle on nähty etenkin 1800-luvun alun eurooppalainen romantiikka. Muita tärkeitä diskursseja olivat valistus, uushumanismi ja varhainen nationalismi.[12]

Lähes kaikilla maailman kansoilla on kertovaa lauluperinnettä, ja monissa tapauksissa sitä on myös koottu kirjoitetuiksi eepoksiksi. Länsimaissa tunnetuimmat eepokset Kalevalan syntyaikaan lienevät olleet Homeroksen kirjoittamiksi väitetyt Ilias ja Odysseia. Homeroksen esikuva vaikutti ratkaisevasti Elias Lönnrotin eeposajatuksen heräämiseen, ja Kalevalaakaan tuskin olisi syntynyt ilman edeltäneiden eeposten mallia.[13] Kalevalan tärkein nykyaikainen edeltäjä oli James Macphersonin 1760-luvulla julkaisema runoeepos Ossianin laulut, jonka Macpherson väitti perustuvan hänen Skotlannista keräämäänsä suulliseen kansanrunouteen ja olevan rekonstruktio 200-luvulla eläneen Ossian-nimisen bardin sepittämistä lauluista. Teos innoitti kansanrunouden keräämiseen monissa maissa, vaikka jo monet aikalaiset arvelivat Macphersonin sepittäneen Ossianin runot todellisuudessa itse.[14]

C. A. Gottlund esitti vuonna 1817 tutkielmassaan ajatuksen suomalaisen eepoksen kokoamisesta. Myöhemmin Elias Lönnrotin julkaistua Kalevalan Gottlund kutsui itseään vuonna 1847 ajatuksen isäksi. Lönnrot itse korosti Reinhold von Beckerin merkitystä. Becker oli ollut Lönnrotin Väinämöistä koskevan tutkielman ohjaaja, ja hän oli myös julkaissut Turun Wiikko-Sanomissa kertomuksen Väinämöisestä.[15]

Runonkeruu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lönnrot keruumatkallaan huilu kainalossaan. A. W. Linsen, v. 1847.
Tärkeimpiä paikkoja, joista Kalevalan runot on kerätty. Punaisella Suomen-puoleiset kylät, sinisellä Venäjän-puoleiset Vienan runokylät.

Lääkäriksi Helsingissä opiskellut Elias Lönnrot lähti ensimmäiselle runonkeruumatkalleen keväällä 1828. Hän taivalsi 130 peninkulman matkan Sammatista Karjalaan ja takaisin Laukkoon pääasiassa jalan. Kauniilla huilunsoitollaan hän houkutteli väkeä ympärilleen ja sai heiltä tietoonsa kansanrunojen taitajat. Kesälahden Hummovaaran kylässä hän tapasi runonlaulaja Juhana Kainulaisen, joka töidensä lomassa ehti laulaa Lönnrotille kolmatta päivää. Kainulaiselta Lönnrot merkitsi muistiin lähes viisikymmentä runoa, joista moni oli metsämiesten loitsuja. Ensimmäiseltä retkeltään Lönnrot sai runoja ja loitsuja talteen yhteensä yli 6 000 säettä.[16]

Toiselle runonkeruumatkalleen Lönnrot lähti toukokuussa 1831. Vienan Karjalaan suunniteltu retki epäonnistui kuitenkin Lönnrotin sairastuttua kuumeeseen alkumatkasta. Elokuussa hänet kutsuttiin takaisin Helsinkiin koleraepidemiaa torjumaan.[17]

Saatuaan lääketieteelliset opintonsa päätökseen keväällä 1832 Lönnrot lähti kolmannelle keruuretkelleen, jälleen Vienaan. Retken alku promootiotoverien kanssa oli lähinnä hauskanpitoa, mutta Vienasta Lönnrot sai kerätyksi 3 000 säettä.[17]

Palattuaan kolmannelta keruumatkaltaan Lönnrot muutti apulaislääkäriksi Ouluun ja sen jälkeen piirilääkäriksi Kajaaniin. Syksyllä 1833 hän lähti neljännelle keruuretkelleen, josta tuli Kalevalan synnyn kannalta kaikkein merkityksellisin. Vuonnisessa Lönnrot tapasi Ontrei Malisen, joka lauloi hänelle kahdeksan pitkää runoa, yhteensä 806 säettä.[18] Niihin kuului 366-säkeinen sampo-aiheinen jakso ja muitakin Kalevalan tärkeimpiä kertovia aineksia.[19] Malisen lähellä asuneen Vaassila Kieleväisen kanssa käymänsä keskustelun jälkeen Lönnrot alkoi uskoa, että eri runoja yhdistämällä hän voisi laatia suuren yhtenäisen kokonaisuuden. Palattuaan tältä retkeltään Lönnrot alkoi laatia pienoisrunoelmaa Väinämöisestä. Hänen oli tarkoitus julkaista käsikirjoitus Runokokous Väinämöisestä keväällä 1834, mutta ennen sitä hän halusi vielä tavata muutamia tunnettuja runonlaulajia.[18]

Viidennellä keruuretkellään keväällä 1834 Lönnrot tapasi aluksi Vienan Lonkan kylässä Martiska Karjalaisen, jolta hän sai lähes kolmekymmentä pitkää laulua. Retken lopuksi hän saapui Latvajärvelle, missä Arhippa Perttunen lauloi hänelle kolmen päivän ajan niin useita uusia runoja kuin puutteellisesti tunnettuja runojakin ehjinä kokonaisuuksina. Vaikuttunut Lönnrot piti Perttusta viimeisenä todellisena runonlaulajana. Viidennen matkan jälkeen Lönnrot kirjoitti eepoksensa käsikirjoituksen, joka valmistui 28. helmikuuta 1835.[18]

Runojen kokoaminen yhtenäiseksi teokseksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lönnrotin tavoitteeksi muodostui koota runot laajaksi, juonellisesti eteneväksi kertomukseksi Homeroksen Ilias- ja Odysseia-eeposten mallin mukaan. Hän myös karsi runojen kristillisiä ja muita ”uudenaikaisia” piirteitä, teki muutoksia paikannimiin ja henkilöihin kuten Ilmariseen, koosti yksittäisiä runoja usean runon aineksista ja teki runomittaa koskevia valintoja. Hän lisäksi sepitti tarvittaessa kokonaan uusia säkeitä kansanrunojen aineksista – Lönnrotin sepittämiä säkeitä Kalevalasta on kolme prosenttia.[20]

Lönnrot ei nostanut esiin kuulemiensa runonlaulajien henkilöitä, sillä hän näki kansanrunot koko kansan yhteisinä runoina. Lönnrot kuitenkin mainitsi usean teoksensa johdannossa ainakin yhden tärkeän laulajan nimeltä, ja hänen matkakertomustensa, kirjeiden ja muiden tietojen perusteella on tunnistettu yli 70 laulajaa, joita hän retkillään kuunteli.[21]

Lönnrot kiersi useimmin Kajaanista itään olevilla Vienan Karjalan alueilla. Hän kulki keruumatkoilla myös Suomen puolella, lähinnä kuitenkin Itä-Suomessa. Tämä ei tarkoita, ettei Länsi-Suomella olisi ollut lainkaan osuutta Kalevalan runojen syntyyn; sieltä runonlauluperinne vain katosi aikaisemmin. Runoissa esiintyy myös länsisuomalaisia murrepiirteitä. Länsi-Suomi ei siis ole ”runotonta” aluetta. Muusta Kalevalasta poiketen Kullervo-runon alkuperä on Inkerissä, josta sen keräsi ja toimitti Lönnrotille neljännellä runonkeruumatkallaan D. E. D. Europaeus.[22] Sen lisäksi Europaeuksen kolmen ensimmäisen runonkeruumatkan tulokset ovat huomattavin lisäaineisto Uudessa Kalevalassa, ja Lönnrot otti huomioon myös joitain Europaeuksen ehdotuksia teoksen sisällön ja rakenteen suhteen.[23] Monet muutkin keräsivät runoja ja niitä on saatu talteen paljon. Suomen kansanrunousarkisto onkin maailman suurin.[24]

Kalevalan julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lönnrot julkaisi viisi erilaista Kalevalaa. Ensimmäisenä julkaistiin vuonna 1833 Sikermä-Kalevala, jossa oli suppeita Lemminkäis-, Väinämöis- ja häärunoja. Samana vuonna ilmestyi myös jo eepoksenmittainen Runokokous Väinämöisestä, joka sai myöhemmin nimekseen Alku-Kalevala.[25] Sikermä-Kalevalan Lemminkäinen-runoelmassa oli 825 säettä, Väinämöinen-runoelmassa 1 867 säettä ja Naimakansan virsissä 449 säettä. Runokokouksessa Väinämöisestä oli jo 5 052 säettä.[26]

Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos (eli Vanha Kalevala) ilmestyi vuonna 1835. Lönnrot antoi sille nimeksi Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista ja se jakautuu 32 runoon ja 12 078 säkeeseen.[26] Lönnrot arveli Vanhaa Kalevalaa rakentaessaan, että runot olivat kristinuskoa edeltäviltä ajoilta ja kuvasivat historiallisia tapahtumia. Hän uskoi, että karjalaiset, hämäläiset ja virolaiset olisivat vaeltaneet muinaisina aikoina Aasiasta Mooseksen kaltaisen Kalevan johdolla.[25]

Niin sanottu Uusi Kalevala, jota useimmiten kutsutaan pelkäksi Kalevalaksi, valmistui vuonna 1849.[27] Se sisältää 50 runoa ja 22 795 säettä. Se oli vielä aiempia versioita enemmän Lönnrotin oma luomus.[26][28] Lönnrot ei enää Uutta Kalevalaa rakentaessaan uskonut, että runoja voitaisiin palauttaa alkuperäiseen muotoonsa. Hän tunsi tässä vaiheessa osaavansa runot paremmin kuin runonlaulajat, joten hän yhdisteli runoja ja niiden aiheita oman näkemyksensä mukaan.[29]

Lönnrotista tuli syksyllä 1853 suomen kielen professori, ja hän piti 17 lukukauden ajan Kalevala-luentoja. Opetuskokemuksen perusteella Lönnrot alkoi pohtia teosta myös koulutuksen näkökulmasta. Hän päättikin ryhtyä viidennen kerran muokkaamaan teostaan, kun häneltä pyydettiin lyhennettyä painosta koulujen tarpeeseen. Koulu-Kalevalan käsikirjoitus oli valmis huhtikuussa 1861. Sitä ei otettu kovinkaan innostuneesti vastaan ja esimerkiksi J. V. Snellmanin mielestä lyhennetty laitos oli menettänyt runollisuutensa ja eeppisyytensä. Koulu-Kalevala ei ollutkaan pitkäaikaisessa käytössä kouluissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaa ”helppohintaista” Kalevalaa alettiin käyttää 1870-luvulla opetuksessa. Alaluokilla oppilaat saivat kuitenkin tietonsa pääsääntöisesti Zachris Topeliuksen Maamme kirjasta ja yläluokilla koululaiset lukivatkin jo varsinaista Kalevalaa.[29]

Vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevala herätti ilmestymisensä jälkeen vuonna 1835 valtavaa innostusta suomalaisen sivistyneistön, ylioppilaiden ja koulunuorison piirissä.[30] Teos antoi merkitystä suomenkieliselle kirjallisuudelle ja Suomen kansalle muinaisen kulttuurin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtajan Johan Gabriel Linsénin mukaan Kalevala antoi suomalaiselle kirjallisuudelle ”miltei eurooppalaisen merkityksen”.[25]

Vanha Kalevala ei ollut myyntimenestys. Siitä otettiin vain 500 kappaleen painos, jota riitti myytäväksi 12 vuodeksi.[25] Suomen sivistyneistö oli tuohon aikaan ruotsinkielistä, ja moni pystyi lukemaan eeposta vasta sen ruotsinkielisenä käännöksenä, joka ilmestyi vuonna 1841.[30]

Aluksi teosta pidettiin kansaneepoksena, eikä Lönnrotin ratkaisevaan merkitykseen sen synnyssä kiinnitetty huomiota. Sen sijaan huomiota kiinnitettiin eepoksen historialliseen ja kansatieteelliseen merkitykseen, kuten myös teoksen kompositioon. Kriittisen kannan esitti C. A. Gottlund, jonka mukaan Kalevalalla oli todellisuudessa varsin vähän tekemistä varsinaisen kansanrunouden kanssa.[30]

M. A. Castrénin ruotsinnoksen ansiosta Kalevalaa pystyttiin kääntämään myös muille eurooppalaisille kielille. Käännösten myötä eepos herätti innostusta tunnetuissa kirjailijoissa ja tieteentekijöissä esimerkiksi Pariisissa, Berliinissä ja Lontoossa. Kalevalaa pidettiin tunnettujen kulttuurikansojen piirissä huomionarvoisena, taidokkaana ja aitona kansaneepoksena.[31] Merkittävä tieteentekijä Jacob Grimm piti keväällä 1845 Kalevalasta maineikkaan esitelmän Preussin tiedeakatemiassa.[32]

Runotallenteiden julkaisu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden Kalevalan ilmestymisen jälkeen 1850-luvulla tutkijat, kuten D. E. D. Europaeus, alkoivat vaatia saada tutustua Lönnrotin käyttämiin runotallenteisiin. Lönnrot kuitenkin viivytti niiden julkaisemista, vaikka olikin sitä lupaillut teoksensa alkulauseessa. Tutkijoiden käyttöön tämä hyvin laaja ja järjestämätön käsikirjoituskokoelma tuli vuonna 1874. Tallenteiden ensimmäinen nide Kalevalan toisintoja julkaistiin 1888, minkä jälkeen tutkijoilla oli ensi kertaa mahdollisuus ryhtyä selvittämään tarkemmin Kalevalan ja kansanrunouden välistä suhdetta. Tästä alkoi väittely siitä, kuinka paljon Kalevalaa tuli pitää Lönnrotin itsensä luomuksena ja kuinka paljon aitona kansanrunoutena. Kun Lönnrotin muokkaus- ja luomistyön laajuus 1880-luvulla selvisi, tekijyyden ongelma ratkaistiin tekemällä Lönnrotista ”viimeinen runonlaulaja”.[33]

Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaisi vuonna 2020 kriittisen edition Kalevalasta. Tämä Avoin Kalevala -niminen projekti julkaistiin vapaasti verkkoon digitaalisesti luettavassa muodossa, ja se antaa lukijalle mahdollisuuden vertailla Kalevalan tekstiä alkuperäisiin suullisiin runoaineistoihin ja Lönnrotin toimitustyöhön.[34]

Nimi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevala on Kalevala-eepoksessa esiintyvien sankarien kotipaikka tai kotimaa. Nimi tulee Kalevasta, suomalaisten myyttisestä esi-isästä ja Väinämöisen isästä. Kalevala on Kalevan jälkeläisten kansakunta, ja Kalevalan sankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat Kalevan poikia.[35]

Kaleva oli varhaisissa muinaishistoriaa käsittelevissä teoksissa ja kirjoituksissa tulkittu myös pahuuden perikuvaksi ja jumalallisen järjestyksen viholliseksi, mutta Lönnrot muutti hänet alkusankariksi runoaineistoa valikoimalla ja tulkitsemalla. Lönnrotin Kaleva on ensimmäinen Suomeen muuttaja ja siten kaikkien suomalaisten eli kalevalaisten, Suomen heimon kantaisä. Kalevalan toisintonimenä esiintyy Väinölä.[35]

Alkuperäisessä kansanrunoudessa Kalevala mainitaan vain satunnaisesti. Nämä säkeet on tallennettu vuonna 1837 Kellovaarassa:

Tuoll' on neitoset kisassa,
Kaunokaiset karkelossa.
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
([36])

Kalevalassa nimi mainitaan eri muodoissaan 26 kertaa, usein toisintonimensä Väinölän kanssa, esimerkiksi kolmannen runon alussa:

Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
([37])

Maantiede

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomalaisen taruston maantiede

Kalevalan päätapahtumapaikkaa Kalevalaa ja Kalevalan vihollisten maata Pohjolaa on yritetty jo Lönnrotin ajoista alkaen paikallistaa kartalle, ja niiden sijainnista on esitetty useita teorioita. Joidenkin tutkijoiden mukaan kysymys on epäolennainen, ja Pohjola on perustaltaan myyttinen. Jotkut tutkijat kuitenkin näkevät Kalevalassa viitteitä todellisiin paikkoihin. Elias Lönnrot sijoitti Pohjolan Vienanmeren itäpuolelle.[38] Topeliuksen Maamme kirjassa arvellaan Väinölän sijainneen Laatokan etelärannalla ja Pohjolan Laatokan pohjoisrannalla. Kalevalan meri oli kierrettävissä lännen puolelta tai kuljettavissa vesitse, kuten Sammon ryöstössä tapahtuu.[39] Pohjolaa on sijoiteltu myös esimerkiksi Lappiin, Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaalle. Näitä sijoituspaikkoja on perusteltu Kalevalasta löytyvillä paikannimillä. On esimerkiksi havaittu, että Louhi-nimeä esiintyy tiheästi Pohjois-Karjalassa. Tutkijoiden mukaan runojen nimistö on kuitenkin voinut aikojen saatossa muuttua tarinoiden levitessä laulajalta ja seudulta toiselle. On myös esitetty, että Pohjoloita on ollut useita, sillä nimi on aina liitetty toisiin, vihamielisiin ryhmiin tai heimoihin. Matti Klingen mukaan Kalevala sijaitsi Pohjois-Virossa ja Lounais-Suomessa, ja Pohjola Satakunnassa ja Itä-Ruotsissa. Näitä yhdistävä meri, jollaista Karjalassa ei ole, on kansanrunoissa paljon esillä.[38]

Kieli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ilmarista kuvaava veistos Helsingin Vanhan ylioppilastalon pääovella, Robert Stigell, 1888

Kalevalan kieli on pääasiassa suomen kielen itämurteita sekä Vienan Karjalassa puhuttuja vienalaismurteita, joiden alueelta Lönnrot useimmat runot keräsi. Vienalaismurteet luetaan karjalan kielen murteiksi, mutta Lönnrot itse piti niitä suomen kielen murteina. Paikoitellen Lönnrot muokkasi runojen kieltä suomalaisille helpommin ymmärrettäväksi ja teki äänneopillisia kompromisseja kansankielen ja perinteisen kirjakielen välillä. Vanhassa Kalevalassa karjalaisuuksia on runsaammin kuin Uudessa Kalevalassa, etenkin sanaston piirissä, mutta jonkin verran myös äänne-, muoto- ja johto-opissa.[40]

Kalevalassa ei käytetä nykysuomen vierasperäisiä kirjaimia b, c, d, f, q, w, x, z ja å.[41] Itämurteiden tapaan Lönnrot ei käyttänyt d-kirjainta t:n heikkona vastineena runoissa, mutta käytti d:tä kuitenkin johdannossa, tiivistelmissä ja runojen nimissä.[42] Pitkät a- ja ä-vokaalit Lönnrot merkitsi pääpainollisissa ensi tavuissa länsimurteiden tapaan aa ja ää, mutta kauempana sanassa vienalais- ja itämurteiden mukaisesti oa ja eä. Lönnrot alkoi jo Vanhassa Kalevalassa käyttää jokseenkin säännöllisesti kaakkoismurteiden ts:ää muiden murteiden tt:n ja ht:n sijaan.[43]

Kalevala teki suomen itämurteet ja karjalan kielen suomalaisille tutummaksi. Se toi suomen kirjakieleen uusia äänne- ja muoto-opillisia piirteitä, vaikutti suomen sananmuodostukseen sekä toi suomeen uusia sanoja.[44] Vanhassa Kalevalassa on laskettu olevan 184 sellaista Nykysuomen sanakirjaan päässyttä sanaa, jotka esiintyivät ensi kerran juuri VK:ssa. Niiden lisäksi 197:ää VK:ssa käytettyä sanaa ei ollut esiintynyt vielä Ruotsin vallan aikaisissa julkaisuissa, kuten nykyisin yleiset sanat eräs, kuten, järjestää ja joten. Myös monet johdostyypit tulivat suomalaisille tutuiksi juuri Kalevalasta.[45]

Kalevalassa mainitut nimet alkoivat yleistyä monissa yhteyksissä pian Kalevalan ilmestymisen jälkeen. Kalevalan innoittamana on nimetty lukuisia lehtiä, laitoksia, yrityksiä, tuotteita, liikennevälineitä, paikkakuntia ja monia muita asioita. Myös henkilönniminä Kalevalan nimet ovat nousseet suosioon, etenkin sen jälkeen kun vuonna 1908 niitä otettiin useita viralliseen almanakkaan. Kun suomalaiset alkoivat vaihtaa ruotsinkielisiä sukunimiään suomenkielisiksi etenkin 1800-luvun lopulta alkaen, moni otti kalevalaisen nimen sukunimekseen.[46]

Sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalassa on kertomuksia, lyriikkaa ja loitsuja. Teos on kuvaelmasarja, joka koostuu 50 erillisestä ja toisistaan riippumattomasta esikirjallisesta runosta, jotka teoksen kokoaja Lönnrot liitti yhteen. Jotkin runot ovat lähes itsenäisiä, mutta jotkin motiivit toistuvat useamman kerran. Kertomus etenee johdonmukaisessa järjestyksessä, mutta monien runojen välillä on pysähdyksiä, uusiin aiheisiin siirtymisiä. Tapahtumat alkavat Väinämöisen synnyllä ja päättyvät hänen pois lähtöönsä. Teoksen kaksi keskeistä motiivia, Pohjan neidon kosinta ja sammon taonta, liittyvät toisiinsa ja jäsentävät tapahtumat kokonaisuudeksi. Sammon taonta, Pohjolan häät ja sammon ryöstö muodostavat etenevän tapahtumainkulun kolme kohokohtaa, joiden yhteyteen ja lomaan kaikki muu sijoittuu. Jotkin osat Lönnrot liitti toisiinsa luomalla perusteluja, lähtökohtia ja viittauksia.[47]

Tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varoitus: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.
Joseph Alasen Kalevala-aiheinen maalaus vuosilta 1910–1911, Sammon taonta.

Runot 1–10: Ensimmäinen Väinämöis-jakso: Maailman synty sotkan munasta ja Väinämöisen syntymä veden emosta; Väinämöisen ja Joukahaisen kohtaaminen; Joukahainen lupaa sisarensa Ainon käden Väinämöiselle vastineeksi elämästään; Aino hukuttautuu; Joukahainen kostaa; haavoittunut Väinämöinen ui Pohjolaan ja tapaa Pohjolan emäntä Louhen; Louhi auttaa Väinämöistä palaamaan takaisin kotiin vastineeksi siitä että tämä lupaa järjestää taitavan sepän takomaan Sammon, ihmeellisen, rikkauksia tekevän myllyn; Väinämöinen pakottaa loitsutaidoillaan Ilmarisen Pohjolaan; Ilmarinen takoo Sammon, kun hänelle luvataan palkkiona upea Pohjolan neito puolisoksi; Ilmarisen pettymykseksi neito kuitenkin kieltäytyy lähtemästä hänen matkaansa.

Runot 11–15: Ensimmäinen Lemminkäis-jakso: Lemminkäinen ryöstää Kyllikin ja he tekevät valan: ei käy Lemminkäinen sodissa eikä Kyllikki kylillä, mutta valat kuitenkin rikotaan; Lemminkäinen matkustaa Pohjolaan kosimaan Pohjolan tytärtä paremmaksi vaimoksi; ansioteot jotka Lemminkäisen tulee suorittaa: hiihtää Hiiden hirvi (onnistuu toisella yrittämällä) ja suistaa Hiiden ruuna sekä ampua Tuonelan joutsen; märkähattu karjapaimen kuitenkin surmaa Lemminkäisen ja heittää tämän ruumiin Tuonelan virtaan; Lemminkäisen äiti haravoi poikansa Tuonelan joesta ja luo tämän uudelleen henkiin.

Runot 16–18: Toinen Väinämöis-jakso: Väinämöinen etsii veneen rakentamiseen tarvittavia loitsusanoja ensin Tuonelasta ja sitten Antero Vipuselta; Väinämöinen purjehtii Pohjolaan; Ilmarinen ja Väinämöinen kilpailevat Pohjolan tyttären kädestä.

Runot 19–25: Ilmarisen häät (ensimmäinen Ilmaris-jakso): Pohjolan emäntä vaatii tyttärestään ansiotöitä; Ilmarinen suorittaa Pohjolan tyttären avustuksella vaaditut tehtävät: kyntää kyisen pellon, suistaa Tuonen karhun ja Manalan suden sekä tuo Tuonelan hauen Tuonelan joesta; Ilmarisen ja Pohjolan tyttären häät; suuren härän teurastus ja kertomus oluen panemisesta.

Runot 26–30: Toinen Lemminkäis-jakso: Lemminkäinen on kaunainen, koska häntä ei ole kutsuttu häihin; hän matkustaa Pohjolaan ja voittaa Pohjolan isännän kaksintaistelussa; armeija manataan kostamaan Lemminkäiselle; Lemminkäinen pakenee äitinsä neuvosta Saareen; palattuaan kotiin hän huomaa kotinsa poltetuksi; hän lähtee kostoretkelle Pohjolaan kumppaninsa Tieran kanssa; Pohjolan emäntä jäädyttää meren ja Lemminkäisen täytyy palata kotiin.

Runot 31–36: Kullervo-jakso: Untamo surmaa veljensä Kalervon väen, paitsi vaimon, joka synnyttää Kullervon; Untamo yrittää murhata Kullervon, mutta epäonnistuu; Kullervo myydään orjaksi Ilmariselle; Ilmarisen vaimo piinaa Kullervoa leipomalla kiven leivän sisään; Kullervo vannoo kostoa ja vaimo tulee surmatuksi; Kullervo pakenee ja löytää perheensä vahingoittumattomana läheltä Lappia; Kullervo viettelee neidon ja havaitsee tämän myöhemmin omaksi sisarekseen; sisar surmaa itsensä; Kullervo tuhoaa Untamolan surmaten Untamon suvun ja palattuaan kotiin huomaa kaikkien kuolleen; Kullervo surmaa itsensä.

Runot 37–38: Toinen Ilmaris-jakso: Ilmarinen takoo itselleen vaimon kullasta ja hopeasta, mutta toteaa tämän kylmäksi ja hylkää hänet; tämän jälkeen Ilmarinen ryöstää Pohjolan emännän toisen tyttären; tyttö loukkaa Ilmarista, joten tämä loitsii tytön lokiksi; Ilmarinen kertoo Väinämöiselle Pohjolan väen huolettomasta elämästä, jonka Sampo takaa.

Kalevalan 40. runo
Kalevalan 40. runo John Soinisen laulamana vuonna 1939 Berkeleyssä

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Runot 39–44: Sammon ryöstö (kolmas Väinämöis-jakso): Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen purjehtivat ryöstämään Sampoa; vene jää kiinni suuren hauen harteille; Väinämöinen surmaa hauen ja sen leukaluusta tehdään ensimmäinen kantele; Väinämöinen tuudittaa kaikki Pohjolan salissa uneen laulullaan, ja Sampo ryöstetään; kurjen parkaisu herättää Pohjolan väen; Pohjolan emäntä loihtii sumun, myrskyn ja Iku-Turson pysäyttämään ryöstäjät; kantele putoaa myrskyssä mereen; Pohjolan emäntä loihtii suuren armeijan, muuttaa itsensä kotkaksi ja taistelee Sammosta; Sampo särkyy ja häviää mereen.

Runot 45–49: Louhen kosto Kalevalalle: Väinämöinen valmistaa uuden koivuisen kanteleen; Pohjolan emäntä lähettää Kalevalaan tauteja tappaaman ihmisiä ja karhun surmaamaan karjaa; Väinämöinen parantaa ihmiset ja kaataa karhun; Pohjolan emäntä piilottaa kuun ja auringon sekä varastaa tulen Kalevalalta; Väinämöinen ja Ilmarinen palauttavat tulen ja Ilmarinen pakottaa Pohjolan emännän palauttamaan auringon ja kuun taivaalle.

Runo 50: Marjatta-jakso: Marjatta tulee raskaaksi syömästään puolukasta ja synnyttää pojan tallissa, vertautuen Neitsyt Mariaan ja Jeesukseen; hänen vanhempansa kiroavat ja hylkäävät hänet; Väinämöinen määrää pojan suolle surmattavaksi; poika alkaa puhua ja soimaa Väinämöistä, muistuttaen tätä nuoruuden synneistä; Virokannas kastaa pojan Karjalan kuninkaaksi; Väinämöinen suuttuu ja purjehtii pois, jättäen perinnöksi soiton ja kanteleen.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Henkilöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Kalevalan henkilöistä
Akseli Gallen-Kallelan Aino-taru (1891) kertoo Ainon tarinan.

Väinämöinen on Kalevalan keskushenkilö, tietäjä, jolla on taianomaiset laulun ja soiton lahjat. Hän on ollut osallisena jo maailman luomisessa. Hän soittaa kanteletta, joista tärkein on tehty hauen leukaluusta. Väinämöinen etsii itselleen vaimoa, jollaista hän ei kuitenkaan koskaan saa itselleen. Väinämöinen osallistuu myös Sammon ryöstöön Pohjolasta.[48]

Ilmarinen on seppä, joka kesyttää raudan, takoo Sammon, nai Pohjan neidon, valmistaa kultaneidon, osallistuu samporetkeen ja tulikipinän etsintään sekä vapauttaa taivaanvalot.[49]

Louhi, Pohjolan emäntä, on Kalevalan viholliskansan Pohjolan matriarkka. Hän lupaa tyttärensä Ilmariselle palkkana Sammon takomisesta. Sammon ryöstön jälkeen hän muuntautuu jättiläiskotkaksi, siirtää Auringon ja Kuun paikoiltaan ja varastaa tulen Kalevalan väeltä.[50]

Joukahainen on Väinämöisen nuori haastaja, joka pelastaakseen itsensä lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle hävittyään laulukilpailun. Joukahainen yrittää kostaa Väinämöiselle surmaamalla tämän, mutta epäonnistuu.[51]

Kullervo on Untamolassa kasvanut kaltoinkohdeltu orpolapsi, joka yritetään surmata, tekee tuhotöitä, myydään orjaksi, selviytyy murhayrityksestä ja kostaa, viettelee vahingossa sisarensa ja lopuksi surmaa itsensä.[52]

Lemminkäinen on naisiin menevä seikkailija. Hänet surmataan, ja hänen äitinsä joutuu hakemaan hänen ruumiinsa Tuonelan virralta ja palauttamaan hänet henkiin. Lemminkäinen tappaa Pohjolan isännän laulujen ja miekkojen taistelun päätteeksi. Myös Lemminkäinen on mukana ryöstämässä Sampoa.[53]

Paikat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalan päätapahtumapaikka on Kalevalan maa eli Väinölä, jossa asuu Väinämöinen ja moni muu päähenkilöistä. Kalevala on kaunis, viljava ja vehreä maa. Kylmä Pohjolan maa on Kalevalan vihollinen. Sitä hallitsee Pohjolan emäntä Louhi, ja siellä asuu myös noitia ja hirviöitä. Metsolassa eli Tapiolassa asuvat eläimet sekä myyttinen metsän väki, jota hallitsevat Tapio ja Mielikki. Veden valtakuntaa Ahtolaa hallitsevat Ahti ja Vellamo. Tuonela eli Manala on kuolleiden valtakunta, joka sijaitsee Tuonelan joen takana.[54] Hiisi tarkoittaa Kalevalassa useita asioita, myös paikkaa, jossa on maita, peltoja, nurmia, korpia, linnoja sekä hiili- tai hirsikankaita. Saari on 11. runossa Lemminkäisen pakopaikka, jossa on anteliaita naisia ja mustasukkaisia miehiä.[55]

Lönnrotin vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elias Lönnrot G. Budkowskin piirroksessa vuodelta 1845.

Elias Lönnrotin vaikutus Kalevalan sisältöön on huomattava. Kun Lönnrot julkaisi Kalevalan viisi eri versiota yksi kerrallaan, hänen oma osuutensa kasvoi kerta kerralta. Hän ei lopulta enää tyytynyt vanhojen runojen palauttamiseen alkuperäisiksi, vaan hän näki itsensä runonlaulajana, jolla oli oikeus yhdistellä runoja ja niiden aiheita oman näkemyksensä mukaisesti.[56]

Lönnrot halusi eepoksesta temaattisesti yhtenäisen, joten hän yhdisti päähenkilöiden nimiin suomalaisten kansanrunojen muunnimisten sankarien seikkailuja. Lisäksi hän laati päähenkilöille itse uusia yhteyksiä. Lönnrot järjesti runot kokonaisuudeksi, joka oli hänen oman kertomansa mukaan mahdollisesti niiden oikea ja alkuperäinen järjestys, mutta kuitenkin vain yksi mahdollisuus monien joukosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot muun muassa siirsi Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan sekä Aino-runon ja Vellamon neidon onginnan runoelman lopusta sen alkuosaan. Hän vaihtoi luomisrunossa Väinämöisen tilalle ilman immen, joka synnyttää Väinämöisen. Hän täydensi Sampsa Pellervoisen runoa ja sijoitti sen Väinämöisen syntymän jatkoksi. Kullervo-jaksoon Lönnrot yhdisti jaksoja muista runoista, niin että jakso piteni nelinkertaiseksi alkuperäisestä. Hän sommitteli ensimmäiseen Lemminkäis-episodiin uuden alun Ahdin ja Kyllikin runosta ja täydensi runoa muista runoista. Hän pyrki myös lisäämään eepoksen symmetriaa sijoittamalla samoihin aiheisiin ja henkilöihin liittyviä jaksoja sekä alkuun että loppuun.[56]

Lönnrotin työtä on kahden kansan, Kalevalan ja Pohjolan väen, erillisyys ja vastakkainasettelu, joka antaa eepokselle sen draamallisen jännitteen ja eettisen johtoaatteen. Lönnrot sijoitti eepoksen sankarit Kalevalaan ja heidän vastustajansa Pohjolaan, ja hän myös yhdisti kansanrunojen tapahtumia Kalevalan ja Pohjolan suhteisiin kuuluviksi. Tässä Lönnrot myötäili Gabriel Reinin näkemystä siitä, että Väinämöisestä kertovissa kansanrunoissa olisi ollut kysymys suomalaisten taistelusta lappalaisia vastaan, ja että Pohjola oli lappalaisten pakopaikka.[56]

Lönnrot otti Kalevalaan useita piirteitä Homeroksen Iliaasta. Kalevan ja Pohjan kansojen suhde vastaa kreikkalaisten ja troijalaisten suhdetta, ja Lönnrot myös nimesi eepoksensa Iliaan mallin mukaan. Lönnrot sijoitti myös väliepisodeja yhtenäisen kertomuksen sisään sekä käytti samankaltaisia toistuvia stereotyyppisiä ilmauksia ja viittaustekniikkaa kuin Homeros.[57]

Lönnrot uskoi, että runot olivat säilyneet pakanuuden ajoilta sisällykseltään samanlaisina ja muuttuneet vain muodoltaan. Sen vuoksi hän karsi runoista kristillisiä ja muita myöhäisperäisiksi katsomiaan piirteitä, jotta runot saisivat alkuperäistä ”muinaissuomalaista” leimaa. Kalevalan viimeiseksi runoksi kristityn maailmankatsomuksen omannut Lönnrot sijoitti kuvauksen, jossa pakanallisuus väistyy kristinuskon tieltä.[56]

Kansallinen ja poliittinen merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalasta tuli 1800-luvulla Suomen autonomiselle suuriruhtinaskunnalle kansakunnan menneisyyden, kansallisuuden, kielen ja kulttuurin tunnuskuva. Sen varaan alettiin rakentaa suomalaista identiteettiä, joka oli tuolloin vielä heiveröisellä pohjalla. Teos nosti Suomen pienen ja tuntemattoman kansan muiden eurooppalaisten tietoisuuteen.[58] Nationalistisen merkityksensä Kalevala säilytti pitkälle 1900-luvulle saakka.[59]

Kalevalan 100-vuotisjuhla Helsingin Messuhallissa 28.2.1935. [60]

Kalevalaa on käytetty poliittisiin, ideologisiin ja kulttuurisin tarkoitusperiin jo sen ilmestymisestä lähtien, ja teos on valjastettu eri aikoina ja eri suhdanteista riippuen palvelemaan erilaisia aatteita. Kalevalasta on käyty hegemonista kamppailua siitä, kenelle se ja kalevalainen kulttuuriperintö kuuluvat, ja kuka tai mikä ryhmä sen oikeimmin tulkitsee. 1900-luvun alussa Kalevala pyrittiin sisällyttämään kiinteäksi osaksi työväestön kulttuuritoimintaa. 1930-luvulla eri poliittiset rintamat vahvistivat ideologisia tulkintojaan eepoksesta. Toisen maailmansodan jälkeen alkaneessa poliittisessa kamppailussa suomalaisen kansallisen kulttuurin perinnöstä oli Kalevalan tulkinnoilla keskeinen asema. Kalevalalla on ollut myös osansa Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyössä elokuvan muodossa. Aluepoliittisesti kalevalaisen maailman perintö on toisinaan nivelletty alueisiin, niiden identiteetin rakennukseen ja elinkeinoelämään.[61]

Kalevalalla on perusteltu niin sotaisuutta (esimerkiksi Jääkärimarssi: Ja me nousemme kostona Kullervon) kuin rauhanaatettakin (esimerkiksi Ihmisyyden tunnustajat).

Yhteiskunnalliseen toimintaan Kalevala on vaikuttanut myös aatteellisen järjestäytymisen kautta. Kalevalan pohjalta on Suomessa perustettu useita aatteellisia yhdistyksiä. Jo vuonna 1831 perustetun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yksi keskeisistä perustamissyistä oli Lönnrotin runonkeruumatkojen rahoittaminen. Myöhemmin on perustettu muun muassa Kalevalaseura ja Kalevalaisten naisten liitto sekä joitain tutkimusinstituutteja, kuten Kalevala-instituutti ja Lönnrot-instituutti. Kalevalan yhteiskunta- ja kulttuuripoliittista arvoa ylläpidetään myös erilaisissa kotiseutu- ja maakuntayhdistyksissä, karjalaisseuroissa sekä joissakin uskonnollisissa ja poliittisissa yhdistyksissä. Suomen itsenäistymisen jälkeen Kalevalaan kytkeytynyt yhdistys- ja järjestystoiminta liittyi uuteen suomalaisuusliikkeeseen, heimoaatteeseen ja kielitaisteluun.[62]

Kalevala on myös inspiroinut uuspakanoita, erityisesti 1900-luvun alun kansallisromantiikan inspiroimia Ukon uskon tapaisia ryhmiä. Nykyajan uuspakanat suhtautuvat kuitenkin Kalevalaan kriittisemmin, ja tutkivat mieluummin sen taustalla olevia aitoja kansanrunoja.[63]

Vanhan Kalevalan 150-vuotisjuhlavuonna 1985 lyötiin Suomessa juhlaraha.

Kalevalan päivä 28. helmikuuta on Suomessa virallinen liputuspäivä.[64] Vanhan ja uuden Kalevalan 100-vuotisjuhlat vuosina 1935 ja 1949 olivat suurimuotoisia tapahtumia, joihin osallistuivat laajat kansalaispiirit sekä Suomen valtiojohto. Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoteen 1985 kuului Suomessa noin 500 tapahtumaa ja ulkomailla 250. Myös Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlavuotta 1999 juhlistettiin laajasti.[65]

Venäjällä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhan Kalevalan vastaanottoon Venäjällä vaikutti 1830-luvulta alkaen erityisesti venäjänruotsalaisen filologin ja professorin Jakov Grotin näkemys, jonka mukaan Kalevala on suomalaisten eepos, ja että Venäjän karjalaiset kuuluvat suomalaisiin. Venäjän hallinnon alaisessa, vuonna 1900 perustetussa sanomalehdessä Finljandskaja gazetassa korostettiin usein Kalevalaa Lönnrotin luomuksena sekä suomalaisten kansanrunojen säilymistä juuri Venäjän vallan alla olleilla alueilla eikä Ruotsin vallan alla olleilla. Lehti julkaisi toisaalta myös mielipidekirjoituksia, joissa Kalevalan runoja pidettiin Venäjän karjalaisten omaisuutena.[66]

Neuvostoliiton aikana venäjänkielisissä keskusteluissa Kalevala alettiin nähdä "karjalais-suomalaisena", ja nykyisin Venäjällä Kalevalaa nimitetään karjalais-suomalaiseksi kansaneepokseksi.[66] Petroskoissa syntyneen Helsingin yliopiston tutkijan Eila Stepanovan mukaan Kalevala on Venäjän Karjalassa osa identiteettiä ja kulttuuria ja tärkeä myös kirjallisuuden kannalta. Sen merkitys on kasvanut, kun venäjänkarjalaiset yrittävät tehdä kieltään ja kulttuuriaan näkyväksi.[67]

Vuonna 2017 julkaistun kirjansa Sampo. Pohjolan runot esipuheessa veljekset Dmitri ja Aleksei Bakulin esittävät syytöksen, että suomalaiset olisivat "omineet" Kalevalan. He haluavat ennallistaa Kalevalan ja väittävät, että Lönnrotilla oli keräystyössään poliittisia ja ideologisia motiiveja. Folkloristiikan professori Lotte Tarkka toteaa, että mitään alkuperäistä Kalevalaa ei ole ollut olemassa, joten sellaista on mahdoton ennallistaa.[67] Jo Otto Wille Kuusinen esitti aikoinaan, että Lönnrotin motiivit olivat porvarillisia, uskonnollisia ja ideologisia, ja näitä motiiveja Lönnrot olisi ilmentänyt Kalevalassa. Eila Stepanova näkee Bakulinin veljesten väitteiden taustalla Kuusisen näkemyksiä, vaikka he eivät tätä mainitse.[67]

Kulttuurivaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Kalevala populaarikulttuurissa

Kalevalalla on ollut suuri vaikutus suomalaiseen taiteeseen erityisesti 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Se on innostanut niin kirjallisuutta, musiikkia kuin kuva- ja veistotaidettakin. Kalevalasta ovat saaneet vaikutteita muun muassa Aleksis Kivi, Eino Leino, Juhani Aho, Robert Kajanus, Jean Sibelius, Oskar Merikanto, Erkki Melartin, Leevi Madetoja, Uuno Klami ja ennen kaikkea Akseli Gallen-Kallela. Kalevala on innoittanut monia kirjailijoita myös Suomen ulkopuolella, muun muassa Henry Wadsworth Longfellowia ja J. R. R. Tolkienia.[68]

Kuvataide

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kalevala kuvataiteissa
Suomessa työskennelleen ruotsalaisen Johan Zacharias Blackstadiuksen maalaus Väinämöinen kiinnittää kielet kanteleeseen (1851), eräs varhaisimmista Kalevala-aiheisista maalauksista.

Moni varhaisista Kalevala-aiheisista taidemaalareista ja kuvanveistäjistä oli ulkomaalainen, sillä suomalaisia kuvataiteilijoita oli vielä tuolloin vähän. Ruotsalainen C. E. Sjöstrand ja Ruotsissa opiskellut R. W. Ekman loivat 1850-luvulla perustan myöhemmälle Kalevala-taiteelle. Kalevala-taiteen ensimmäinen suosion kausi kesti 1860-luvun alkuun, ja uutta Kalevala-taidetta alettiin tehdä neljännesvuosisadan tauon jälkeen jälleen 1880-luvun lopulla.[69]

Merkittävimpiä Kalevala-aiheisia kuvanveistäjiä oli Sjöstrandin jälkeen Emil Wikström, joka toteutti Kalevala-aiheita erityisesti suihkukaivoissa. 1900-luvun alussa Alpo Sailo veisti paljon Kalevala-romantiikkaa, runonlaulajamuotokuvia ja -patsaita.[70]

Huomattavin Kalevala-aiheita maalannut taiteilija oli Akseli Gallen-Kallela, joka voitti Savokarjalaisen osakunnan vuonna 1891 järjestämän Kalevalan kuvituskilpailun. Gallen-Kallela maalasi 1920-luvulle saakka useita Kalevala-aiheisia töitä, jotka ovat suuresti vaikuttaneet suomalaisten mielikuvaan Kalevalan henkilöistä. Gallen-Kallelan kuvitushanke Suur-Kalevala jäi kesken taiteilijan kuollessa. Kalevalan merkitys maalaustaiteen innoittajana väheni 1900-luvun alkupuolella, mutta Kalevala-aiheista maalaustaidetta tehdään edelleen.[71]

Musiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kalevala taidemusiikissa

Kalevala on kiinnostanut säveltäjiä heti ilmestymisensä jälkeen, ja sen vaikutus on säilynyt tasaisena vuosikymmenten ajan. Vuonna 2008 Kalevala-aiheisia sävellyksiä oli jo noin 500.[72]

Ensimmäinen merkittävä Kalevala-aiheinen sävellys oli Filip von Schantzin Kullervo-alkusoitto, jonka kantaesitys oli vuonna 1860 Helsingissä.[72] Ensimmäinen suomenkielinen Kalevala-ooppera ja samalla ensimmäinen suomenkielinen ooppera oli Oskar Merikannon Pohjan neiti (1898), johon pyrittiin saamaan mukaan kaikki Kalevalan keskeisimmät tapahtumat.[73]

Jean Sibelius hyödynsi Kalevalaa monipuolisesti. Hänen teoksiaan ovat Kullervo (1892), Lemminkäinen-sarja, Pohjolan tytär, Tapiola ja Luonnotar.[74]

Uuno Klamin Kalevala-sarja sai kantaesityksensä joulukuussa 1933.[75] Huomattavin 1940-luvulla tehty teemaan liittynyt teos oli Yrjö Kilpisen Kanteletar-laulusarja. Seuraavan vuosikymmenen tunnetuimpiin Kalevala-sävellyksiin lukeutuvat Ahti Sonnisen laulusarja Taivahan takoja ja Jouko Tolosen Notku nuori neitsykäinen.[76] Einojuhani Rautavaara loi vuosina 1975–1985 kolme merkittävää Kalevala-teosta.[77] Aulis Sallinen muun muassa sävelsi Aleksis Kiven Kullervo-näytelmän inspiroimana samannimisen oopperan, josta tuli jopa kansainvälinen menestys.[78]

Suomalaisessa populaarimusiikissa Kalevala-aiheet ovat siirtyneet erityisesti metallimusiikkiin, tunnetuimpana esimerkkinä Amorphis-yhtye.[79] Folk metal -yhtyeet Korpiklaani ja Ensiferum ovat hyödyntäneet sanoituksissaan kalevalaisia aiheita sekä kahdeksantavuista kalevalamittaa. Edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi Kalevala-vivahteita on myös muun muassa Hiidenhaudan, Morningstarin ja Auringon Haudan tuotannossa.[80]

Kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalan aiheita alkoi ilmaantua suomalaiseen kirjallisuuteen 1860-luvulla. Aleksis Kiven Kullervo oli ensimmäinen Kalevalaan pohjautunut näytelmä. 1890-luvulla J. H. Erkko ja Juhani Aho alkoivat käsitellä Kalevalan aiheita teoksissaan, kuten Aho romaanissaan Panu (1897). Eino Leino nousi uuden kirjailijasukupolven johtavaksi kareliaaniksi. Hän otti paljon runoaiheita Kalevalasta ja käytti usein kalevalamittaa.[81] Nykykirjailijoista Timo Parvela on käyttänyt kalevalaista mytologiaa fantasiasarjassaan Sammon vartijat.[82]

Ulkomaisista kirjailijoista Kalevalasta ovat inspiraatiota saaneet esimerkiksi J. R. R. Tolkien, L. Sprague de Camp, Fletcher Pratt, Ian Watson ja Emil Petaja.[83]

Televisio ja elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen vakava hanke Kalevala-aiheisesta elokuvasta syntyi vuonna 1919, mutta Suomen Filmitaiteen suunnitelmat jäivät kuitenkin toteutamatta. Ensimmäiset filmatisoinnit Häidenvietto Karjalan runomailla (1921) ja Kalevalan mailta (1935) olivat kansatieteellisiä dokumenttielokuvia, joiden aineisto on peräisin kalevalaisesta perinteestä.[84] Häidenviettoa Karjalan runomailla pidetään yleensä ensimmäisenä suomalaisena läpisävellettynä elokuvana. Se herätti myös huomiota ja oli jopa kohtuullinen yleisömenestys.[85] Vaikka se herättikin myönteistä julkisuutta, se ei saanut seuraajia ja se jäi Kalevalaseuran ainoaksi elokuvaksi. Häidenvietto Karjalan runomailla keskittyy yhteen aiheeseen, mutta Kalevan mailta on puolestaan läpileikkaus Karjalassa elävien kalevalaisten tavoista.[86]

Ensimmäinen varsinainen Kalevala-filmatisointi oli suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöelokuva Sampo (1959).[87] Tunnetuimpia animaatioversioita ovat Reino Niinirannan Kalevala (1975) ja Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin kuusiosainen Sammon tarina (1971–1974).[88]

Paavo Haavikon TV-sarjanakin tunnettu teos Rauta-aika perustui löyhästi Kalevalaan,[89] kuten teki myös Jari Halosen Kalevala – Väinämöisen uusi laulu vuodelta 2015.[90]

Teatteri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen Kalevalan näyttämösovituksen teki ja ohjasi unkarilainen Karoly Kazimir Budapestin Thalia-teatteriin Kalevalan juhlavuonna 1969. Esitys vieraili myös Helsingin kaupunginteatterissa 1970. Oulun kaupunginteatterin johtajana toiminut Paavo Liski ohjasi tämän unkarilaispohjaisen Kalevalan uuden teatteritalon avajaisnäytelmäksi syksyksi 1972. Liski ohjasi Kalevalan sittemmin myös Tallinnan Draamateatteriin 1980 ja Bomban talolle Nurmekseen 1985.[91]

Kurt Nuotio ohjasi Kalevalan Neuvostoliiton Petroskoissa 1974, Reijo Paukku ohjasi ”pop-version” Kotkaan 1974. Kalle Holmbergin ohjaama Kullervo nähtiin Kom-teatterin tulkintana Helsingin Suvilahden voimalassa 1981, vuotta ennen Holmbergin ohjaamaa tv-minisarjaa Rauta-aika. Vuonna 1996 Antti Einari Halonen ohjasi Kalevalan Suomen Kansallisteatterissa.[91]

Armeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinrich Himmler nimitti 41. Waffen SS Divisioonan krenatööridivisioona "Kalevalaksi".[92][93]

Mukaelmia ja sovituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalasta on julkaistu kymmeniä erilaisia lyhennelmiä ja mukaelmia. Useat näistä lyhennelmistä on tarkoitettu nuorisolle ja kouluopetukseen. Ensimmäisen runomuotoisen lyhennelmän toimitti August Ahlqvist vuonna 1853, ja seuraavan toimitti Lönnrot itse vuonna 1862. Sen jälkeen seuraava kokonaan runomuotoinen lyhennelmä julkaistiin vuonna 1925. Koululaisille tarkoitettuja suorasanaisia lyhennelmiä ja mukaelmia julkaistiin paljon etenkin 1910-luvulla. Kalevalan sisältöä on koululaisille tarkoitetuissa lyhennelmissä tiivistetty jättämällä pois kertosäkeitä, toistoja, sivukertomuksia, loitsuja, häärunoja ja joskus kokonaisia runoja. Kirjoissa on joskus mukana sana- ja asiaselityksiä tai kuvitusta, ja joskus runoihin on lisätty väliotsikoita.[94]

Ensimmäinen lapsille tarkoitettu Kalevalan lyhennelmä oli Eva Moltesenin Kalevalan tarinat vuodelta 1910. Sen jälkeen on julkaistu useita muitakin lapsille tarkoitettuja lyhennelmiä.[95] Kirsti Mäkisen Suomen lasten Kalevala on enimmäkseen suorasanainen mukaelma mutta mukana on myös alkuperäistä runomuotoa.[96]

Antti Jalavan toimittama mukaelma vuodelta 1867 oli ensimmäinen koko kansalle tarkoitettu Kalevalan tiivistelmä. Zachris Topeliuksen paljon luetussa Maamme kirjassa (1876) on laajahko selostus Kalevalan sisällöstä. Myös 1900-luvulla julkaistiin useita tiivistelmiä, joissa oli usein tietoa Kalevalan syntyhistoriasta ja merkityksestä.[97]

Kai Nieminen kirjoitti teoksen Kalevala 1999 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999) Uuden Kalevalan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Teos on kirjoittajan mukaan yritys avata vanhahtavan kielen ja murteellisen ilmaisun lukkoja niin, että nykylukija pääsee teokseen sisälle turvautumatta selityksiin.[98]

Risto Pottosen Kalevala suomeksi on lyhentämätön nykykielinen käännös Kalevalasta, joka ilmestyi vuonna 2009 Kalevalan 160-vuotisjuhlavuonna.[99] Teksti ei ole kalevalamittaista, vaan nykykielistä rytmistä tekstiä.[100]

Kristian Huitulan sarjakuvasovitus Kalevala (2000) sisältää kaikki Kalevalan 50 runoa alkuperäisellä runomitalla.[101] Sami Makkosen tekemä toinen sarjakuvasovitus ilmestyi vuonna 2019.[102]

Käännökset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Kalevalan käännöksistä

Kalevala oli käännetty vuoteen 2010 mennessä jo 61 kielelle.[103] Ensimmäisten joukossa se käännettiin ruotsiksi (1841, Uusi Kalevala 1864–1868), ranskaksi (1845/1867), venäjäksi (1847/1889), saksaksi (1852), unkariksi (1871), englanniksi (1868, 1888, 1907, 1963, 1989) ja viroksi (1891–1898).[104][105] Vaikka Kalevalan taustalla olevien alkuperäisrunojen kieli on pääasiassa karjalaa, varsinainen karjalankielinen käännös teoksesta saatiin vasta vuonna 2009, kun Karjalan Kielen Seura julkaisi Zinaida Dubininan tekemän käännöksen aunuksenkarjalaksi.[106] Kalevalan runojen sanasto sisältää länsisuomalaista sanastoa, kuten hämäläiseen ja varsinaissuomalaiseen hiisi-kulttiin liittyviä nimipesueita, joten myös alkuperäisiä karjalankielisiä runoja voi osittain pitää länsimurteisesta aineksesta käännökseksi muovautuneita.[107]

Mystikoiden keskuudessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevala sisältää arvokasta tietoa suomalaisten ja karjalaisten vanhoista uskomuksista ja myyteistä. Tätä tietoa voivat hyödyntää niin tutkijat kuin maallikotkin. Kalevalan pohjalta on myös kehitetty pitkälle vietyjä olettamuksia ja ajatusleikkejä, esimerkiksi Timo Heikkilän tutkimukset. Kalevalaa ainakin sivuaa myös Ior Bockin teos Bockin perheen saaga, jossa esiintyy Kalevalasta tuttuja nimiä, vaikka itse tarina ei Kalevalan kanssa yhtenevä olekaan.[108]

Pekka Ervast julkaisi vuonna 1916 kirjan Kalevalan avain. Kirjassa Kalevalaa käsitellään pyhänä kirjana, joka sulkee itseensä suurien tietäjien ja viisasten tietoa ja kokemusta. Kalevalan avain tulkitsee Kalevalaa muun muassa mysteeriotiedon, sisäisen siveysopin ja magian näkökulmista. Ervastin tulkinnan mukaan Kalevalassa luovan jumaluuden pyhästä kolminaisuudesta käytetään nimiä Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen.[109]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aho, Kalevi: ”Kalevala ja suomalainen taidemusiikki”, Kalevalan kulttuurihistoria. (Toimittaneet Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-007-3
  • Anttonen, Pertti & Kuusi, Matti: Kalevala-lipas. (Uusi laitos (1. laitos 1985). Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 740) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-045-7
  • Honko, Lauri (toim.): Kalevala ja maailman eepokset. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1987. ISBN 951-717-417-9
  • Immonen, Kari & Kallioniemi, Kari & Kärki, Kimi & Laine, Kimmo & Salmi, Hannu: Kalevalasta populaarikulttuuriin. Teoksessa Kalevalan kulttuurihistoria. (Toimittaneet Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-007-3
  • Laaksonen, Pekka: ”Miten Kalevalasta tuli kansalliseepos?”, Suomalaisten symbolit. (Toimittaneet Tero Halonen ja Laura Aro) Jyväskylä: Atena, 2005. ISBN 951-796-394-7
  • Piela, Ulla & Hakamies, Pekka & Hako, Pekka (toim.): Eurooppa, Suomi, Kalevala: Mikä mahdollisti Kalevalan?. Suomen Kirjallisuuden Seura, 2019. ISBN 978-951-858-102-7
  • Piela, Ulla & Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka: Kalevalan kulttuurihistoria. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1179) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-007-3
  • Punttila, Matti & Issakainen, Touko: Kalevala, kansanrunous ja kirjakieli. Virittäjä, 2/2003. Kotikielen Seura. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.11.2017.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Anttonen 1999, s. 9–10.
  2. ↑ a b c Kalevala: Laulut Kalevalan takana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 28.11.2017.
  3. ↑ Tiivistelmä Matti Kuusen kirjoituksesta "Missä Kalevala on syntynyt? Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1978. Viitattu 22.2.2008.
  4. ↑ väitöskirja Matti Pöllä Hiidenkivi 1/1999 s. 20–21.
  5. ↑ Mistä Vienan Perttuset olivat kotoisin? vuokkiniemiseura.wordpress.com. Viitattu 12.2.2021.
  6. ↑ Vienan Karjalan asutus perimätiedon ja sukunimiaineiston valossa journal.fi. Viitattu 15.10.2021.
  7. ↑ Vienalaisia sukuja vuokkiniemiseura.wordpress.com. Viitattu 4.3.2021.
  8. ↑ Olavi Suorsa: ”n:o 165”, Kalevalan runonlaulajien kainuulaispohjalaiset sukujuuret. Oulu: Oulun yliopisto, 1987. ISBN 978-951-42-2480-5 Teoksen verkkoversio (viitattu 5.10.2023).
  9. ↑ Utajärvi ja Ahmas – kalevalaisen runon kehto kirjastolinkit.ouka.fi. Viitattu 5.10.2023.
  10. ↑ Juha Pentikäinen, s. 19, Mythologia Fennica, 1995, Tampere
  11. ↑ Piela 2019, s. 7–8.
  12. ↑ Piela 2019, s. 8.
  13. ↑ "Kalevala: Maailman eepokset" Suomalaisuuden kirjallisuuden seura. Arkistoitu 18.12.2019. Viitattu 20.6.2020.
  14. ↑ Satu Apo: Kansanrunojulkaisut ennen Kalevalaa Kalevalan kulttuurihistoria. Kalevalaseura. Viitattu 20.2.2019.
  15. ↑ Nivala, Asko (teoksessa Eurooppa, Suomi, Kalevala, 2019), s. 26–27.
  16. ↑ Pekka Laaksonen: Runoja keräämässä Kalevalan kulttuurihistoria. 2008. Kalevalaseura. Viitattu 27.11.2017.
  17. ↑ a b Pekka Laaksonen: Vienaa kohti Kalevalan kulttuurihistoria. 2008. Kalevalaseura. Viitattu 27.11.2017.
  18. ↑ a b c Pekka Laaksonen: Piirilääkärinä Kajaanissa Kalevalan kulttuurihistoria. 2008. Kalevalaseura. Viitattu 27.11.2017.
  19. ↑ Haavio, Martti: Viimeiset runonlaulajat, s. 8–18. WSOY, 1985 (1. p. 1943). ISBN 9510127531
  20. ↑ Siikala, Anna-Leena (Kalevalan kulttuurihistoria, 2008), s. 316.
  21. ↑ Senni Timonen: Mistä Kalevala on tehty? Kalevalan kulttuurihistoria. 2008. Kalevalaseura. Viitattu 27.11.2017.
  22. ↑ Kansalliset symbolit ja juhlat Suomi.fi-portaali. Arkistoitu 14.12.2007. Viitattu 28.2.2007.
  23. ↑ Senni Timonen: Europaeus, David Emanuel Daniel (1820 - 1884) Kansallisbiografia. Viitattu 1.12.2020.
  24. ↑ Keisari lahjoitti tontin Suomen kielen talolle Helsingin Sanomat. 24.6.2005. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 17.12.2015.
  25. ↑ a b c d Laaksonen, s. 13–14.
  26. ↑ a b c Kalevalasta Kalevalaseura. Viitattu 9.10.2016.
  27. ↑ Lönnrot, Elias: Kalevala Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Viitattu 14.12.2014.
  28. ↑ Pia Paananen: Alkuperäistä Kalevalaa on juhlittu ilman juhlakalua - nyt vuoden 1835 teos on taas saatavilla Karjalainen. 4.1.2018. Viitattu 25.7.2020.
  29. ↑ a b Laaksonen, s. 17.
  30. ↑ a b c Pertti Karkama: Kalevalan kansallismielinen vastaanotto Kalevalaseura. Viitattu 31.7.2020.
  31. ↑ Kalevala ja eurooppalaiset Suomalaisen Kirjallisuuden seura. Viitattu 1.8.2020.
  32. ↑ Laaksonen, s. 15.
  33. ↑ Apo, Satu (Kalevalan kulttuurihistoria, 2008), s. 372–379.
  34. ↑ Avoin Kalevala. Kansalliseepoksen digitaalinen, kriittinen editio (2018−2020) Suomalaisen kirjallisuuden seura. Viitattu 7.10.2020.
  35. ↑ a b Pertti Karkama: Kalevalan kansallisuudet Kalevalan kulttuurihistoria. 2008. Kalevalaseura. Viitattu 29.11.2017.
  36. ↑ Suomen Kansan Vanhat Runot:12: 1158
  37. ↑ Kalevala, 3. runo Gutenberg-projekti
  38. ↑ a b Milla Ollikainen: Tutkijan spekulaatio haastaa katsomaan kansallismyyttiä uudesta vinkkelistä: Oliko Väinämämöinen merirosvo? Seura. 23.7.2015. Viitattu 29.11.2017.
  39. ↑ "Boken om vårt Land, Z. Topelius Tjugonde upplagan Söderströms 1942, s. 212. Striden om Sampo
  40. ↑ Punttila & Issakainen 2003, s. 226–227.
  41. ↑ Kivimäki, Petri: Kalevalasta puuttuu yhdeksän suomen aakkosta – edes d:tä ei löydy Yle.fi. 6.11.2013. Yle. Viitattu 6.11.2013.
  42. ↑ Punttila & Issakainen 2003, s. 228.
  43. ↑ Punttila & Issakainen 2003, s. 227–228.
  44. ↑ Punttila & Issakainen 2003, s. 227.
  45. ↑ Punttila & Issakainen 2003, s. 242–243.
  46. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 275–282.
  47. ↑ Kaukonen, Väinö: "Kalevala eepoksena" (teoksessa Kalevala ja maailman eepokset, 1987), s. 114–119.
  48. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 113–115.
  49. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 99–100.
  50. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 107, 93–97.
  51. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 101.
  52. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 103–104.
  53. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 105–106.
  54. ↑ Kalevalan maailma Kalevalan kankahilla. Kalevalaseura. Viitattu 29.11.2017.
  55. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 97–115.
  56. ↑ a b c d Anttonen & Kuusi 1999, s. 69–79.
  57. ↑ Kaukonen, Väinö: "Kalevala eepoksena" (teoksessa Kalevala ja maailman eepokset, 1987), s. 112.
  58. ↑ Kalevalasta Kalevalaseura. Viitattu 29.11.2017.
  59. ↑ Pertti Karkama: Kalevala kansalliseepoksena Kalevalan kulttuurihistoria. Kalevalaseura. Viitattu 29.11.2017.
  60. ↑ kuvaaja Pietinen: Kalevalan 100-vuotisjuhla Helsingin Messuhallissa www.finna.fi. Viitattu 29.11.2019.
  61. ↑ Risto Turunen: Kalevala politisoituu Kalevalan kulttuurihistoria. 2008. Kalevalaseura. Viitattu 27.11.2017.
  62. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 237–247.
  63. ↑ Taivaannaula FAQ [vanhentunut linkki]
  64. ↑ Viralliset liputuspäivät Sisäministeriö. Viitattu 20.6.2020.
  65. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 258–273.
  66. ↑ a b Tarkka, Lotte & Haapoja-Mäkelä, Heidi & Stepanova, Eila (teoksessa Eurooppa, Suomi, Kalevala, 2019), s. 87–90.
  67. ↑ a b c Antti Majander: Itärajan takana Kalevalalla tehdään taas politiikkaa. Helsingin Sanomat, 28.2.2018, s. B 4. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 8.8.2020.
  68. ↑ Lehtonen, Soila: Irma-Riitta Järvinen: Kalevala Guide Books from Finland. 10.9.2010. Viitattu 18.12.2015. (englanniksi)
  69. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 167–168.
  70. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 201–205.
  71. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 206–215.
  72. ↑ a b Aho, s. 82.
  73. ↑ Aho, s. 87–89.
  74. ↑ Aho, s. 84–86.
  75. ↑ Aho, s. 92–93.
  76. ↑ Aho, s. 96–97.
  77. ↑ Aho, s. 102.
  78. ↑ Aho, s. 106–107.
  79. ↑ Immonen ym., s. 492.
  80. ↑ Toimittaja: Riku Mäkinen: Kalevala suomalaisessa metallimusiikissa KaaosZine. 28.2.2016. Viitattu 12.11.2019.
  81. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 173–175.
  82. ↑ Haapala, Vesa ym.: Särmä. Suomen kieli ja kirjallisuus, s. 172. Otava, 2016. ISBN 978-951-1-28914-2
  83. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 176.
  84. ↑ Immonen et al., s. 458–459.
  85. ↑ Immonen ym., s. 466.
  86. ↑ Immonen et al., s. 467.
  87. ↑ Immonen ym., s. 469.
  88. ↑ Immonen ym., s. 471.
  89. ↑ Rauta-aika Kalevalan kulttuurihistoria. Viitattu 18.12.2015.
  90. ↑ Kotikatsomo: Kalevala – Väinämöisen uusi laulu yle.fi. 29.1.2015. YLE. Viitattu 5.6.2020.
  91. ↑ a b Moring, Kirsikka: Kansallisen globaali kansansatu. Helsingin Sanomat, 12.12.1996. Näköislehti (maksullinen).
  92. ↑ Vaarallisilla teillä : viimeiset suomalaiset SS-miehet - Lappalainen, Niilo, 1927-2001 ; Werner Söderström osakeyhtiö 1998 ISBN 9510226653
  93. ↑ Bruce Quarrie, Hitler's Samurai: The Waffen-SS in Action, 2ª ed., Patrick Stephens Limited, 1984, pp. 33-34, ISBN 0-85059-723-4.
  94. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 136–140.
  95. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 142–143.
  96. ↑ Suomen lasten Kalevala www.kirjasampo.fi. Viitattu 31.7.2022.
  97. ↑ Anttonen & Kuusi 1999, s. 140–142.
  98. ↑ "Suomalainen taru Sormusten Potterista" Kotiseutuliitto. Arkistoitu 6.3.2016. Viitattu 18.12.2015.
  99. ↑ Kalevala suomeksi avaa lukijalle kansalliseepoksemme salat ensi kertaa nykykielellä (lehdistötiedote) 29.1.2009. Helsinki: Books on Demand. Arkistoitu 15.12.2009. Viitattu 27.2.2009.
  100. ↑ Juusela, Pauli: Vantaalaispappi suomensi Kalevalan Kirkko ja kaupunki. 22.5.2009. Viitattu 20.6.2020.
  101. ↑ The Kalevala Graphic Novel Art of Huitula. Viitattu 18.12.2015. (englanniksi)
  102. ↑ Mankkinen, Jussi: Verta, irtopäitä, hirviöitä ja pikimustaa pahuutta: Tällaista Kalevalaa ei Suomessa ole aiemmin nähty YLE Uutiset. 6.4.2019. YLE. Arkistoitu 5.6.2020. Viitattu 5.6.2020.
  103. ↑ National epic “The Kalevala” reaches the respectable age of 175 27.2.2010. Embassy of Finland, Mexico. Luettu 17.8.2010. (englanniksi)
  104. ↑ Ongelmia ja onnistuminen: Kalevalan neljäs ruotsinnos
  105. ↑ "Kalevala", Pieni tietosanakirja.
  106. ↑ Kalevala kääntyi vihdoin karjalan kielelle Yle. 2009. Viitattu 17.12.2015.
  107. ↑ Koski, Mauno: Itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanue: Semanttinen tutkimus: 1.. (Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, Scripta lingua Fennica edita, osa 5.) Turku: Turun yliopisto, 1967.
  108. ↑ Kalevala versoo – Tulkintojen laajenevat kehät Kalevalan kulttuurihistoria. Viitattu 18.12.2015.
  109. ↑ Pekka Ervast: Kalevalan avain

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalan painoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kalevala. (Kuvittanut ja painatustyön suunnitellut Akseli Gallen-Kallela. 22. painos (1. painos 1922)) Porvoo Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 978-951-0-24270-4
  • Kalevala. (Esi- ja selkänimeke: Juhla-Kalevala ja Akseli Gallen-Kallelan Kalevalataide. Koonnut ja eepokseksi luonut Elias Lönnrot. Kuvat ja teoksen somistus: Akseli Gallen-Kallela. Kuvaesseet ja teoksen toimitus: Aivi Gallen-Kallela. Teoksen ulkoasu perustuu vuonna 1922 julkaistuun Akseli Gallen-Kallelan somistamaan Koru-Kalevalaan. 2. painos) Helsinki: WSOY, 1982 (5. painos 1994). ISBN 951-0-11253-4
  • Kalevala. (Koonnut ja eepokseksi luonut Elias Lönnrot. Kuvittanut Hannu Väisänen) Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-16061-3
  • Kalevala. (Koonnut Elias Lönnrot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 14 (31. painos)) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-669-2
  • Kuva-Kalevala. Elias Lönnrot. Kuvittaneet Aarno Karimo ja Hugo Otava. Helsinki: Pellervo-seura, 1953.

Mukaelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kunnas, Mauri & Kunnas, Tarja: Koirien Kalevala. Helsingissä: Otava, 1992 (15. painos 2007). ISBN 951-1-12244-4
  • Mäkinen, Kirsti: Suomen lasten Kalevala. (Kertonut Kirsti Mäkinen. Kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin) Helsingissä: Otava, 2002. ISBN 951-1-17468-1
  • Nieminen, Kai: Kalevala. Nyt. (Elias Lönnrotin 1849 ilmestyneen Kalevalan pohjalta kirjoittanut Kai Nieminen. 2. uudistettu painos. Uudistettu laitos teoksesta Kalevala 1999. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1326) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-295-4
  • Pottonen, Risto: Kalevala suomeksi. Helsinki: Books on Demand, 2009. ISBN 978-952-498-748-6
  • Rintala, Aulis: Kalevala nykysuomeksi. (Muokannut Aulis Rintala) Tampere: Pilot-kustannus, 2006. ISBN 952-464-408-8
  • Tolkien, J. R. R. (toim. Fliegler, Verlyn): Kullervon tarina. (The Story of Kullervo, 2015, kirjoitettu 1912–1914.) Suomentanut Juva, Kersti, Kankaanpää, Jaakko & Martin, Alice. Helsinki: WSOY, 2016. ISBN 978-951-0-41845-1

Muuta kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Heikkinen, Reijo: Kalevalaista luontoa. (Kuvat Hannu Hautala) Arcticmedia, 2009. ISBN 978-951-98612-5-8
  • Hämäläinen, Niina: “Do Not, Folk of the Future, Bring up a Child Crookedly!” Moral Intervention and Other Textual Practices by Elias Lönnrot. (Eds. Karina Lukin, Frog & Sakari Katajamäki.) Limited Sources, Boundless Possibilities: Textual Scholarship and the Challenges of Oral and Written Texts. A special issue of RMN Newsletter, 2013, nro 7, s. 43–56. Saatavissa pdf-muodossa.
  • Jussila, Raimo: Kalevalan sanakirja. Helsingissä: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23222-3
  • Kalevala ja opas sen lukemiseen. (Kaaviot, toimitustyö: Liisa Kaski) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-579-5
  • Ojanperä, Riitta (toim.): Kalevala kuvissa. (Ateneumin julkaisut, 55) Helsinki: Valtion taidemuseo, Ateneumin taidemuseo, 2009. ISBN 978-951-53-3154-0
  • Pentikäinen, Juha: Kalevalan mytologia. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-403-0
  • Piela, Ulla & Knuuttila, Seppo & Kupiainen, Tarja (toim.): Kalevalan hyvät ja hävyttömät. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 746) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-089-9
  • Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-393-7
  • Turunen, Aimo: Kalevalan sanakirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1949.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Kalevala
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kalevala.
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kalevala&oldid=22709024”