Richard Wagner

Wilhelm Richard Wagner (22. toukokuuta 1813 Leipzig, Saksin kuningaskunta – 13. helmikuuta 1883 Venetsia, Italian kuningaskunta) oli saksalainen säveltäjä, kapellimestari, musiikkiteoreetikko ja esseisti. Hänen merkittävyytensä säveltäjänä perustuu pitkälti oopperoihin. Wagner kirjoitti muista suurista oopperasäveltäjistä poiketen myös teoksiensa libretot itse.

Richard Wagner
Franz Hanfstaenglin ottama valokuva Wagnerista vuodelta 1871.
Henkilötiedot
Koko nimi	Wilhelm Richard Wagner
Syntynyt	22. toukokuuta 1813 Leipzig, Saksin kuningaskunta
Kuollut	13. helmikuuta 1883 (69 vuotta) Venetsia, Italian kuningaskunta
Ammatti	säveltäjä, kapellimestari
Muusikko
Taiteilijanimi	K. Freigedank ja H. Valentino
Tyylilajit
Soittimet	piano
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Wagnerin sävellykset, etenkin myöhäiskaudella, sisältävät huomattavaa kontrapunkti-tekniikan käyttöä, kromaattisuuden hyödyntämistä, omintakeisia harmonioita ja orkestraatiota sekä runsasta johtoaiheen, eli tiettyihin hahmoihin, paikkoihin tai juonenkohtiin liittyvän teeman, käyttöä. Wagner oli edelläkävijä Euroopan taidemusiikkiin suuresti vaikuttaneiden musiikillisten uudennusten, kuten äärimmäisen kromaattisuuden ja nopeasti vaihtuvien tonaalisten keskusten, käyttäjänä.

Hän muutti musiikkia koskevaa ajattelua kokonaistaideteoksen käsitteellään, joka yhdistää kaikki kirjalliset, musiikilliset ja näytelmälliset taiteet yhdeksi teokseksi. Tämä ajattelu huipentui neljän oopperan sarjaan Nibelungin sormus, joka valmistui vuonna 1876. Wagner rakennutti Saksan Bayreuthiin oman oopperatalonsa, jotta hänen teoksiaan voitaisiin esittää juuri siten kuten hän halusi.

Elämä

Wagner oli perheensä seitsemäs lapsi. Hänen suvussaan oli useita opettajia ja kanttoreita sekä teatterin harrastajia. Wagnerin isä Friedrich Wagner kuoli pojan ollessa vasta puolivuotias, ja Wagnerin äiti avioitui pian taidemaalari, näyttelijä ja runoilija Ludwig Geyerin kanssa. Isäpuolensa (tai isänsä, sillä Wagnerin oikeasta isästä vallitsi jonkinlainen epätietoisuus) opastuksella nuori Wagner tutustui näyttämötaiteen maailmaan, jossa häneen tekivät vaikutuksen Carl Maria von Weberin ooppera Taika-ampuja (1821) ja Ludwig van Beethovenin ooppera Fidelio (1805). Nämä vaikutteet ohjasivat häntä musiikilliselle uralle.

Wagner opiskeli musiikkia itsenäisesti. Eräs hänen alkusoitoistaan esitettiin Leipzigin teatterissa jo vuonna 1830. Seuraavana vuonna hän alkoi opiskella kontrapunktia ja sävellystä kaupungin yliopistossa Tuomas-kirkon kanttorin Christian Theodor Weinligin opastuksessa. Weinlig esitytti Wagnerin varhaisia teoksia kuten C-duurisinfonian (1832) sekä eräitä alkusoittoja. Wagner sävelsi lauluja sekä piano- ja orkesterimusiikkia sekä pian myös kolme ensimmäistä oopperaansa: Die Hochzeit (1832, keskeneräinen), Keijut (Die Feen, 1834) ja Lemmenkielto (Das Liebesverbot, 1835). Vuonna 1833 Wagner pääsi kuoronjohtajaksi Würzburgiin. Vuosina 1834–1836 hän toimi kapellimestarina Magdeburgissa ja vuonna 1837 Königsbergissä. Vuonna 1836 hän avioitui Minna Planerin (1809–1866) kanssa, mutta liitosta tuli monien kriisien varjostama.

Vuonna 1837 Wagner siirtyi kapellimestariksi Riikaan, jossa hän kirjoitti ja sävelsi Rienzin kaksi ensimmäistä näytöstä. Hänen tavoitteenaan oli saada oopperoitaan esitetyksi Pariisissa, jonne hän matkustikin Lontoon kautta vuonna 1839. Myrskyisä merimatka antoi hänelle innoituksen oopperaan Lentävä hollantilainen (Der fliegende Holländer, 1843). Huolimatta hänen puolestaan annetuista suosituksista Wagner ei saanut oopperoitaan esitetyksi Pariisissa. Hän työskenteli kustantaja Schlesingerille sovittaen oopperoita pianolle ja kirjoittaen artikkeleita Gazette Musicale -lehteen. Vuoden 1840 lopulla Wagner joutui velkavankeuteen ylellisen elämänsä vuoksi. Vastoinkäymisistä huolimatta Pariisin-vuodet eivät olleet turhia: Wagneriin teki syvän vaikutuksen hänen kuulemansa Beethovenin yhdeksännen sinfonian esitys, ja lisäksi hän tutustui Hector Berlioziin sekä tämän sävellyksiin. Hän myi Lentävän hollantilaisen luonnokset Pariisin kaupunginoopperan johtajalle, ja teos esitettiin oopperassa nimellä Aavelaiva (Le Vaisseau fantôme).

Dresdenin hoviteatteri otti Rienzin menestyksekkäästi ohjelmistoonsa vuonna 1842, ja Wagner päätti asettua kaupunkiin. Rienzin ohella Lentävä hollantilainen Wagnerin omana versiona saavutti suosiota, ja säveltäjä sai hovikapellimestarin paikan teatterissa vuonna 1843. Tannhäuserin partituuri valmistui 1845, ja samana vuonna oli teoksen kantaesitys. Lisäksi hän luonnosteli oopperat Nürnbergin mestarilaulajat (Die Meistersinger von Nürnberg), Lohengrin sekä Jumalten tuho (Götterdämmerung; tässä vaiheessa vielä esiasteena nimellä Siegfriedin kuolema). Vuonna 1846 hän johti Dresdenissä Beethovenin 9. sinfonian, ja esityksestä tuli käänteentekevä. Tutkittuaan klassista aihepiiriä ja germaanista kansantarustoa Wagner sai idean nibelungeista kertovaan draamaan vuonna 1848, innoituksenaan muinaiskreikkalaisen näytelmäkirjailijan Aiskhyloksen Oresteia (458 eaa.) sekä muinaisskandinaavinen Edda.

Maanpako

Keväällä 1848 Wagner osallistui Dresdenissä toukokuun vallankumoukseen, mikä pakotti hänet lähtemään maanpakoon Saksasta kahdeksitoista vuodeksi. Franz Liszt, jolla oli syvä ystävyyssuhde Wagneriin, auttoi tätä pakenemaan ensin Weimariin ja lopulta Zürichiin vuonna 1849. Liszt järjesti myös Lohengrin-oopperan ensiesityksen Weimarissa vuonna 1850. Zürichissä Wagnerin poliittinen aktiivisuus muuttui teoreettisten ja filosofisten tutkielmien kirjoittamiseksi, joista merkittävimpiä ovat Die Kunst der Revolution (1849), Das Kunstwerk der Zukunft (1850), antisemitistinen Das Judentum in der Musik (1850) sekä kokonaistaideteoksen ideaa käsittelevä Oper und Drama (1851).

Vuodet 1850–1857 Wagner omisti Nibelungin sormus -tetralogialle (Der Ring des Nibelungen) lukuun ottamatta neljän kuukauden konserttimatkaa Lontooseen vuonna 1855. Hän sai valmiiksi Nibelungin sormuksen tekstin vuonna 1852. Ensimmäiset osat valmistuivat: Reininkulta (Das Rheingold) 1852–1854 ja Valkyyria (Die Walküre) 1852–1856. Työ keskeytyi vuonna 1857 Siegfriedin toisen näytöksen orkesteriluonnokseen, sillä hänen suunnittelemansa juhlanäytännön toteuttaminen osoittautui mahdottomaksi. Lisäksi häntä oli alkanut kiehtoa ajatus kelttiläisperäiseen taruun Tristanista ja Isoldesta perustuvasta oopperasta (Tristan ja Isolde, 1857–1859). Teoksen syntyyn vaikutti myös Wagnerin rakkaus tämän luottomiehen ja turvapaikan antajan, Otto Wesendonckin, runoilijavaimoon Mathildeen. Wagner sävelsi osittain Tristanin teemoihin perustuvan viiden laulun sarjan Mathilden runojen pohjalta. Suhde paljastui, ja Wagner joutui lähtemään Venetsiaan talveksi 1858–1859 ja Luzerniin 1859, missä hän sävelsi Tristan ja Isolden toisen ja kolmannen näytöksen.

Cäsar Willich, Richard Wagnerin muotokuva, noin 1862.

Vuonna 1860 Wagner matkusti jälleen Pariisiin, jossa pidetyt kolme konserttia saivat huomiota, mutta aiheuttivat taloudellisen tappion. Kaupungin Suuressa oopperassa esitettiin keisarin vaatimuksesta Tannhäuser (1843–1845), jonka bakkanaali- ja Venusvuorikohtaukset Wagner oli muokannut uudelleen. Teosta harjoiteltiin peräti 164 kertaa, mutta Jockey-Clubin provosoiman skandaalin takia se esitettiin vain kolme kertaa. Wagner oli kuitenkin ehtinyt saada Pariisissa taakseen ihailijajoukon, johon kuului muun muassa runoilija Charles Baudelaire.

Myöhäinen tuotanto

Wagner vapautettiin maanpakolaisuudesta 1861, ja hän lähti Wieniin valmistellakseen Tristan ja Isolde -oopperan esitystä. Seuraavana vuonna hän alkoi jatkaa Nürnbergin mestarilaulajien (1861–1867) sävellystyötä, mutta erimielisyydet kustantajan kanssa johtivat siihen, että Wagnerin piti matkustaa konserttikiertueelle aina Pietariin ja Moskovaan saakka. Tristan ja Isolden esittämiseen liittyneet vastoinkäymiset johtivat jälleen taloudellisiin vaikeuksiin, ja velkojien ahdistamana Wagner joutui toukokuussa 1864 pakenemaan Müncheniin, jonne hänen suuri ihailijansa, Baijerin kuningas Ludvig II oli hänet kutsunut. Kuningas kehotti häntä jatkamaan Nibelungin sormuksen säveltämistä. Tristan ja Isolde esitettiin vihdoin ensi kerran vuonna 10. kesäkuuta 1865 Münchenin kansallisteatterissa Hans von Bülowin johdolla. Wagner valmisteli Siegfried-oopperan toisen näytöksen partituuria sekä Parsifal-oopperaa.

Richard ja Cosima Wagner Wienissä 9. toukokuuta 1872.

Säveltäjä joutui muuttamaan Tribscheniin Luzernin lähelle vuonna 1866 ajauduttuaan hovin epäsuosioon. Wagner oli yrittänyt käyttää nuorta kuningasta hyväkseen saavuttaakseen taiteelliset ja poliittiset tavoitteensa ja sai tämän takia Münchenissä pilkkanimen ”Lolus” viittauksena Ludvig I:n rakastajattareen Lola Monteziin. Wagnerin Tribschenissä viimeistelemä ooppera Nürnbergin mestarilaulajat sai kantaesityksensä – jälleen von Bülowin johdolla – Münchenissä vuonna 1868. Seuraavana vuonna Wagner jatkoi Siegfriedin ja Jumalten tuhon säveltämistä. Tältä kaudelta ovat peräisin useat kirjoitukset kuten Staat und Religion (1864), Was ist deutsch (1865), Über das Dirigieren (1869) ja Beethoven (1870). Vuonna 1870 Wagner avioitui Cosima von Bülowin (1837–1930) kanssa, joka oli Franz Lisztin tytär ja Hans von Bülowin entinen vaimo. Cosima toimi omalta osaltaan puolisonsa elämäntyön hyväksi myös säveltäjän kuoleman jälkeen. Wagner sävelsi Siegfried-idyllin Cosiman syntymäpäivän kunniaksi vuonna 1870.

Wagnerit saivat kolme lasta: Isolden, Evan ja Siegfriedin. Siegfriedistä (1869–1930) tuli myös säveltäjä. Siegfriedin poika Wieland (1917–1966) taas oli tunnettu oopperaohjaaja ja teatterinjohtaja. Wielandin veli Wolfgang (1919–2010) toimi Bayreuthin oopperajuhlien johtajana.

Wagner halusi valmistuvalle oopperatetralogialleen oman suurteatterin kauas suurkaupunkien teatterielämästä. Hänen 59-vuotispäivänään vuonna 1872 muurattiin teatterin peruskivi baijerilaiseen Bayreuthin pikkukaupunkiin. Jumalten tuhon valmistuttua vuonna 1874 alettiin valmistella oopperajuhlia. Kesällä 1876 Nibelungin sormus esitettiin kolme kertaa; taiteellisesti esitykset menestyivät hyvin, mutta taloudellisesti ne tuottivat 150 000 Saksan markan tappiot. Vuonna 1877 Wagner järjesti Lontoon Royal Albert Hallissa kahdeksan konserttia tappioiden kattamiseksi, mutta niistä saadut tulot olivat vaatimattomat. Seuraavana vuonna säveltäjä sai Baijerin kuninkaalliselta rahastolta lainan, jonka turvin tappiot pystyttiin maksamaan.

Oopperajuhliin pettynyt Wagner alkoi vuoden 1877 jälkeen säveltää toden teolla viimeistä suurta oopperaansa Parsifalia. Partituuri valmistui Palermossa 1882, minkä jälkeen säveltäjä palasi Bayreuthiin. Samana vuonna teoksen esitystä varten järjestetyille juhlaviikoille hän sai Ludvig II:lta käyttöönsä hovioopperan ja kuoron sekä johti itse viimeisen esityksen loppukohtauksen.

Loppuvuonna 1882 terveydentilansa horjuessa Wagner perheineen muutti Venetsiaan Palazzo Vendraminiin. Siellä hän ehti johtaa Cosiman kunniaksi Teatro La Fenicessä nuoruudenteoksensa, C-duurisinfonian (1832). Helmikuussa 1883 Wagner kuoli sydänkohtaukseen. Hänen ruumiinsa vietiin Bayreuthiin, jonne hänet haudattiin Wahnfriedin puutarhaan valmistuttamaansa hautapaikkaan.

Wagnerin luonne

Wagner kuvattiin monissa aikalaisten kirjoituksissa iloluontoisena persoonana, joka vielä viimeisillä vuosillaan kiipeili huvikseen puissa ja kokeili päällään seisomista. Hän oli myös kasvissyöjä ja uskoi, että julmimmatkin rikolliset voidaan usein muuttaa lempeiksi ihmisiksi vain oikean ruokavalion avulla (väitetysti hän ei luopunut itse kokonaan lihasta).

Wagnerin antisemitismi tarkoitti sitä, että hän näki juutalaisen kulttuurin vaikutuksen vieraana ja epäsopivana saksalaiseen kulttuuriin. Ratkaisuksi hän esitti, että juutalaiset sulautettaisiin saksalaiseen kulttuuriin. Tämä on yleisin tulkinta hänen kirjoituksistaan. Antisemitismi ei estänyt Wagnerin ystävyyttä useiden juutalaisten kanssa, joista muutamia hän kuvasi kirjoituksissaan ylistävästi. Wagner oli myös pasifisti, mikä näkyy joissakin hänen oopperoissaan, kuten Parsifalissa.

Wagner oli poikkeuksellisen tietoinen omasta merkityksestään. Hän piti itseään nerona, joka ansaitsee vain parasta. Hänen rahavaransa eivät kuitenkaan aina riittäneet ylellisen elämäntavan kustantamiseen, joten hänen elämänsä oli aina kuningas Ludvig II:n tapaamiseen asti jatkuvaa velkojien pakenemista. Rahan lisäksi Wagner vaati ystäviltään kaikenlaista muutakin. Eniten kohua herätti se, kun hän kaappasi kapellimestari Hans von Bülowilta tämän vaimon Cosiman.

Wagnerilainen kokonaistaideteos

Wagnerin runous ja näyttämötaide

Lohengrin Oslon oopperassa.

Wagner uudisti oopperaa monelta osin ja rikkoi totuttuja kaavoja. Hänen päämääränään oli luoda oopperasta kokonaistaideteos (Gesamtkunstwerk), jossa runo, musiikki ja visuaaliset tekijät täydentävät toisiaan yhtä merkittävinä elementteinä. Libreton kirjoittaminen ja säveltäminen olivat hänelle yksi ja sama tapahtumasarja, joten hän päätti jo nuorena, että hänen on itse kirjoitettava omat librettonsa. Hänen mielestään vain säveltäjä saattoi tietää, millaisia musiikin tekstien tulisi olla.

1800-luvun saksalainen romantiikka näkyy vahvasti Wagnerin aihevalinnoissa. Viisaat kuninkaat, urheat ritarit ja viattomat neidot ovat tärkeä osa wagnerilaista maailmaa. Tärkeintä Wagnerille oli kuitenkin aina kertomuksen dramaattinen teho. Niinpä hän ei koskaan tyytynyt kopioimaan vanhoja taruja sellaisinaan, vaan pyrki muokkaamaan niitä. Hän myös yhdisteli samaan teokseen mitä erilaisimpia vaikutteita. Wagner haki innoitusta muun muassa germaanien ja viikinkien mytologiasta, antiikin Kreikan teatterista, kristinuskosta, buddhalaisuudesta ja filosofiasta. Lisäksi hän seurasi aktiivisesti oman aikansa politiikkaa – esimerkiksi Nibelungin sormus voidaan tulkita 1800-luvun kapitalismin kritiikiksi.

Wagner jätti jälkensä myös oopperoiden esityskäytäntöihin. Hän siirsi orkesterin pois näkyvistä eli keksi niin sanotun orkesterimontun. Hän myös sammutti valot katsomosta, jotta yleisön keskittyminen itse oopperaan helpottuisi.

Toisen maailmansodan jälkeen Wagnerin oopperoiden esitystapa on muuttunut suuresti. Romantiikan ajan ylenpalttiset lavasteet ovat kadonneet näyttämöltä, ja kapellimestarit yrittävät tulkinnoissaan välttää liiallista paatosta. Nibelungin sormuksessa laulajilla ei enää näe entisajan tyyliin sarvikypäriä ja haarniskoja.

Wagnerin musiikki

Wagnerin musiikki perustuu paljolti taitavaan johtoaiheen (Leitmotiv) käyttöön. Johtoaiheen tarkoitus on pitää yllä teoksen musiikillista yhtenäisyyttä symboloimalla tiettyä henkilöä, tapahtumaa tai tunnelmaa. Lentävästä hollantilaisesta lähtien Wagner alkoi kehittää tietystä osasta (esimerkiksi balladista) koko teokseen täydellisenä kudoksena leviävän temaattisen materiaalin. Muita Wagnerin uudistuksia musiikissa olivat jatkuva, sinfoninen melodian virta (unendliche Melodie), huomattavasti aiempaa suurempi orkesteri, omintakeiset harmoniset ratkaisut, soitinnus ja sointivärit, polyfonia, musiikin muotoa koskevat ideat, kuten paikoin äärimmäinen kromaattisuus, sekä tonaalisuuskäsitteen laajentaminen. Erityisesti oopperassa Tristan ja Isolde Wagner tutki perinteisen tonaalisuuden rajoja osoittaen tietä 1900-luvun atonaalista musiikkia kohti.

Musiikkinäytteet

”Valkyyrioiden ratsastus” oopperasta Valkyyria

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Wagnerin tyyliä on usein pidetty romantiikan ajan huipentumana, koska siinä tutkitaan tunteiden ilmaisun mahdollisuuksia aiempaa laajemmin. Wagnerin musiikki on usein hyvin dramaattista ja elämyksellistä. Orkesterilla on vähintään yhtä suuri rooli kuin laulajillakin. Se kommentoi tapahtumia lavalla, vihjailee tuleviin tapahtumiin ja muistelee aiemmin tapahtuneita asioita. Orkesterilla on siis melko samanlainen rooli kuin kuorolla antiikin Kreikan näytelmissä.

Wagnerin alkusoitot ovat siinä määrin tunnettuja, että niitä esitetään usein myös irrallaan oopperoista. Tällaisia esityksiä varten Wagner laati alkusoittoihin erikseen lopetukset, koska oopperoissa ne eivät lopu luontevasti vaan sulautuvat ensimmäiseen näytökseen. Hyvin kuuluisia Wagnerin laatimia melodioita ovat ”Hääkuoro” Lohengrin-oopperan 3. näytöksestä (joka on suosittu häämarssi) sekä ”Valkyyrioiden ratsastus” Valkyyria-oopperan 3. näytöksen alusta.

Oopperat

Wagnerin ”musiikkidraamat” ovat hänen keskeinen taiteellinen perintönsä. Ne jaetaan kolmeen aikakauteen:

19-vuotiaana, vuonna 1832, Wagner alkoi säveltää ensi kerran oopperaa. Tämän Die Hochzeit (Häät) -nimisen teoksen työstämisen hän kuitenkin keskeytti pian aloituksen jälkeen. Kolme valmistunutta varhaisvaiheen oopperaa ovat Keijut, Lemmenkielto sekä Rienzi. Näissä teoksissa käytetty sävellystyyli oli vielä tavanomaista. Myöhemmin elämässään Wagner sanoi, että hän ei pitänyt varhaisia töitä osana ohjelmistoaan. Häntä ärsytti Rienzin jatkunut suosio hänen elinaikanaan. Nykyään Wagnerin varhaistuotantoa ei juuri esitetä, paitsi Rienzin alkusoittoa.

Wagnerin keskikauden oopperoita pidetään huomattavasti korkeampitasoisina. Keskivaiheen ensimmäinen teos on Lentävä hollantilainen (1841), jota seurasivat Tannhäuser (1843–1845) ja Lohengrin (1845–1848). Näitä kaikkia esitetään yhä laajalti.

Wagnerin mestariteoksia ovat hänen myöhäiskauden oopperansa, jotka veivät koko taidesuunnan kehitystä eteenpäin. Jotkut pitävät Tristan ja Isoldea (1857–1859) Wagnerin suurimpana yksittäisenä oopperana. Nürnbergin mestarilaulajat (1861–1867) on Wagnerin ainoa komedia (lukuun ottamatta unohdettua Lemmenkieltoa). Nibelungin sormus (1852–1874) on germaaniseen mytologiaan perustuva neljän oopperan sarja. Sen säveltäminen vei 26 vuotta, ja esitykset kestävät yhteensä noin 15 tuntia. Sormussarjaa on kutsuttu musiikinhistorian kunnianhimoisimmaksi hankkeeksi. Wagnerin viimeinen ooppera Parsifal (1877–1882), joka tehtiin Bayreuthin avajaisia silmällä pitäen, on syvämietteinen ja uskonnollissävytteinen Graalin maljan legendaan perustuva työ.

Wagner ammensi oopperoidensa aineksia pohjoiseurooppalaisesta mytologiasta, erityisesti islantilaisista lähteistä, kuten Eddan jumaltarustosta, Völsunga-saagasta ja saksalaisesta Nibelungein laulusta. Teostensa ja teoreettisten esseidensä kautta Wagner työsti uutta näkemystään oopperasta, jota hän kutsui musiikkidraamaksi. Siinä kaikki musiikilliset ja draamalliset ainekset yhdistyvät yhdeksi taideteokseksi.

Wagner asettaa oopperoissaan kovia vaatimuksia sekä orkesterille että laulajille, sillä hänen oopperansa ovat kestoltaan pitkiä. Onkin tapana puhua ”wagneriaanisista mittasuhteista”, kun halutaan vihjata jonkin asian olevan todella suurisuuntainen.

Muut musiikkiteokset

Oopperoidensa lisäksi Wagner sävelsi vain muutamia teoksia. Niihin kuuluu 19-vuotiaana tehty sinfonia, Faust-alkusoitto (josta oli alun perin tarkoitus tulla Faust-sinfonian ensimmäinen osa; muita osia ei kuitenkaan valmistunut) sekä joitain muita alkusoittoja, kuoro- ja pianokappaleita ja Christoph Willibald Gluckin Iphigénie en Tauride -oopperan uudelleenorkestrointi. Useimmin esitetty ei-oopperateos on Siegfried Idyll, kamarimusiikkiteos, jonka Wagner sävelsi toisen vaimonsa Cosiman syntymäpäiville; siinä hyödynnetään Siegfried-oopperan musiikkia. Tunnettuja ovat myös Wesendonck-laulut, pianolle ja naisäänelle laadittu laulusarja, joka tehtiin Tristan ja Isolden ohessa ja omistettiin Mathilde Wesendonckille. Wagnerin tuotannon kuriositeetti on American Centennial March, jonka Philadelphian kaupunki tilasi häneltä 5 000 dollarin hinnalla kaupungissa vuonna 1876 pidettyyn maailmannäyttelyyn.

Kun Wagner oli saanut viimeisen oopperansa Parsifalin valmiiksi, hän ilmoitti siirtyvänsä sinfonian pariin. Sävellystyö ei kuitenkaan ehtinyt alkaa ennen kuolemaa.

Vaikutus ja jälkimaine

Bayreuther Festspielhaus, kuva noin 1890-luvulta.

Wagnerin elämäntyöllä on ollut hyvin merkittävä, joskin kiistelty, vaikutus taiteeseen ja kulttuuriin. Elinaikanaan Wagner sai ihailijoiltaan osakseen kiihkeää omistautumista, ja jotkut nostivat hänet lähes jumalalliseen arvoon. Wagnerin sävellykset avasivat uusia taidemusiikin kehityskulkuja, ja lähes jokainen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun säveltäjä joutui pohtimaan suhdettaan Wagneriin. Erityisen suoraan Wagnerille ovat velkaa Anton Bruckner sekä Hugo Wolf. Wagner-vaikutteet ovat keskeisiä myös esimerkiksi César Franckin, Henri Duparcin, Ernest Chaussonin, Jules Massenetin, Alexander von Zemlinskyn ja Hans Pfitznerin teoksissa. Gustav Mahler totesi, että ”On ollut vain Beethoven ja Wagner – heidän jälkeensä ei ketään”. Claude Debussyn ja Arnold Schönbergin vallankumoukselliset muutokset harmoniassa sekä moderni sävelkieli on usein historiallisissa katsauksissa jäljitetty Wagnerin Tristan ja Isoldeen. Nibelung-sarjalla taas on merkittävä panos orkestraation kehityksessä – etenkin vaskisoitinten osalta. Oopperassa Wagner-vaikutteet musiikillisen muodon suhteen näkyvät suoraan esimerkiksi italialaisessa verismissä.

1800-luvulla Saksan musiikkielämää repi kiista Wagnerin uudistusmielisen ja Johannes Brahmsin vanhoillisemman leirin välillä. Wagnerin vastustajiin hänen omana aikanaan kuuluivat musiikillisessa kiistassa Brahmsin puolelle asettuneet hahmot, johtajanaan vaikutusvaltainen kriitikko, Eduard Hanslick. Hän sai tuekseen konservatiivisia edustajia Saksan musiikkioppilaitoksista, kuten Leipzigin Ignaz Moschelesin sekä Kölnin Ferdinand Hillerin. Natsi-Saksassa Wagner nostettiin kansallissäveltäjän asemaan; tämän ja säveltäjän antisemitismin vuoksi hänen teostensa esittäminen on ollut vaikeaa Israelissa. Daniel Barenboimin johdettua osan Tristan ja Isoldesta vuoden 2001 Israel-festivaaleilla kapellimestarin esityksiä alettiin boikotoida maassa. Wagneria soitetaan kuitenkin Israelin televisiossa ja radiossa ongelmitta.

Wagner antoi tärkeitä vaikutteita musiikin johtamisen periaatteisiin ja käytäntöön. Hänen aihetta käsittelevä esseensä vuodelta 1869 jatkoi Hector Berliozin ajatuskulkuja, ja esitti, että kapellimestarin tulee tulkita musiikkiteos uudelleen sen sijaan, että johtamisen tarkoitus olisi vain saada orkesteri soittamaan yhteen. Keskieurooppalaiseen kapellimestareiden perinteeseen, joka seurasi Wagnerin ajatuksia, kuuluvat esimerkiksi Hans von Bülow, Arthur Nikisch, Wilhelm Furtwängler sekä Herbert von Karajan. Wagner teki myös monia muutoksia oopperan esittämiseen. Hän halusi, että valot himmennetään dramaattisten esitysten aikana, ja hän käytti Bayreuthissa upotettua orkesterimonttua. Myös äänenkäyttöön tuli uusia ihanteita Wagnerin myötä, ja alettiin puhua wagnerilaisesta kestävästä ja vahvasta lauluäänestä, jota pitkien oopperoiden esittämiseen tarvittiin. Monet säveltäjät, kuten Debussy ja Pjotr Tšaikovski, yrittivät tarkoituksella päästä pois Wagnerin tukahduttavaksi kokemansa vaikutuksen alta ja kehittää varta vasten omaa ilmaisua.

Wagnerilla on ollut niin ikään vaikutusta kirjallisuuteen ja filosofiaan. Friedrich Nietzsche kuului Wagnerin sisäpiiriin 1870-luvun alkupuolella, ja hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa, Tragedian synty (1872), näki Wagnerin musiikin dionyysisen eurooppalaisen kulttuurin jälleensyntymänä apollonista, järkivoittoista rappeutumista vastaan. Nietzschen ja Wagnerin välit rikkoontuivat ensimmäisen Bayreuthin festivaalin aikana. Nietzsche uskoi Wagnerin Parsifalin olevan kristillisvaikutteinen työ, ja hän moitti Wagneria yhdistyneelle Saksan valtakunnalle antautumisesta. 1900-luvulla runoilija W. H. Auden kutsui Wagneria ”kenties kaikkien aikojen suurimmaksi neroksi” ja Wagnerista paljon vaikutteita saaneet Thomas Mann sekä Marcel Proust käsittelivät häntä romaaneissaan. Samoin James Joyce käsitteli kirjoissaan Wagneria huolimatta siitä, ettei itse pitänyt tämän musiikista. T. S. Eliotin runoteos Autio maa (1922) lainaa Wagnerin librettoja. Ranskalaisista runoilijoista Charles Baudelaire, Stéphane Mallarmé sekä Paul Verlaine ihailivat Wagneria.

Bayreuthin Wagner-festivaalien liput on myyty loppuun 7–10 vuodeksi eteenpäin. Pätevistä laulajista on ajoittain pulaa, sillä Wagner-roolit kuuluvat oopperaohjelmiston vaikeimpiin.

Teokset

Musiikkinäytteet

Tristan ja Isolden alkusoitto

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Wagnerin oopperatuotanto jaetaan usein kolmeen kauteen:

1. Nuoruudenteokset

• Die Hochzeit (1832, keskeneräinen)
• Die Feen (keijut, 1833–1834; kantaesitys Münchenissä 1888)
• Das Liebesverbot oder Die Novise von Palermo (Lemmenkielto, 1834–1835; kantaesitys Magdeburgissa 1836)
• Rienzi, der letzte der Tribunen (Rienzi, 1838–1840; kantaesitys Dresdenissä 1842)

2. Varhaiset mestariteokset

• Der fliegende Holländer (Lentävä hollantilainen, 1841; kantaesitys Dresdenissä 1843)
• Tannhäuser und der Sängerkrieg auf Wartburg (Tannhäuser, 1843–1845; kantaesitys Dresdenissä 1845 – uudistettu laitos 1860–1861; kantaesitys Pariisissa 1861)
• Lohengrin (1845–1848; kantaesitys Weimarissa 1850)

3. Kypsän kauden mestariteokset

• Der Ring des Nibelungen (Nibelungin sormus, tetralogia, 1852–1874)
  • Das Rheingold (Reininkulta, 1852–1854; kantaesitys Münchenissä 1869)
  • Die Walküre (Valkyyria, 1852–1856; kantaesitys Münchenissä 1870)
  • Siegfried (1856–1871; kantaesitys Bayreuthissa 1876)
  • Götterdämmerung (Jumalten tuho, 1869–1874; kantaesitys Bayreuthissa 1876)
• Tristan und Isolde (Tristan ja Isolde, 1857–1859; kantaesitys Münchenissä 1865)
• Die Meistersinger von Nürnberg (Nürnbergin mestarilaulajat, 1861–1867; kantaesitys Münchenissä 1868)
• Parsifal (1877–1882; kantaesitys Bayreuthissa 1882)

Joskus kausia katsotaan olevan neljä; viimeiseen kauteen kuuluvat tällöin Tristan ja Isolde, Tannhäuserin pariisilaisversio, Nürnbergin mestarilaulajat, Siegfriedin kolmas näytös, Jumalten tuho ja Parsifal.

Muita teoksia

• alkusoittoja: E. Raupachin König Enzioon (1832), Cristoph Columbus (1835), Rule Britannia (1836), Polonia (1836), Goethen Faustiin (1840; uudistettu versio Eine Faust Ouvertüre, 1855), Huldigungsmarsch (1864), Siegfried Idyll (1870), Kaisermarsch (1871, sävelletty vastaperustetun Saksan keisarikunnan kunniaksi), Grosser Festmarsch (1876, sävelletty Yhdysvaltojen satavuotisjuhlallisuuksiin)
• C-duuri-sinfonia (1832)
• kuoroteoksia: Neujahrs-Kantate (kantaatti sekakuorolle ja orkesterille, 1834), Das Liebesmahl der Apostel (mieskuorolle ja orkesterille, 1843), An Webers Grabe (1844)
• yksinlauluja: 7 Kompositionen zu Goethes Faust (1831); Der Tannenbaum (1838); Dors mon enfant, L’attente, Mignonne, Tout n’est qu’images fugitives, Les deux grenadiers, Les Adieux de Marie Stuart (1840); 5 Gedichte (1857–58)
• pianoteoksia: sonaatti B-duuri (1831), sonaatti A-duuri (1832), Album Sonate (1853), Albumblätter (Albuminlehtiä; 1861, 1875), mukaelmia, sovituksia (muun muassa Beethovenin sinfoniasta nro 9)

Lähteet

• Otavan suuri musiikkitietosanakirja, 1979.
• CD-Facta 2004. WSOY. ISBN 951-0-28676-1.
• Herzfeld, Friedrich: Magie der Oper. Verlag Ullstein, 1970. (saksaksi)

Kirjallisuutta

Suomeksi

• Millington, Barry: Richard Wagner. Elämä ja teokset. ((Wagner.) Suomentanut Jopi Harri) Turku: Suomen Wagner-seura, 2003. ISBN 952-99184-0-2
• Paajanen, Ilkka: Venetsia kuin uni. Wagnerin mukana Venetsiassa. Richard Wagner -kulttuuriyhdistys 2007. ISBN 978-951-98971-3-4.
• Pylkkö, Pauli: Richard Wagner ajattelijana. Antimodernisti, luonnonmystikko, gnostikko. Kiel: Uuni, 2005. ISBN 3-938382-01-5
• Riikonen, H. K.: Keisari satiirikkona ja muita tutkimuksia Euroopan kulttuuriperinnöstä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1998. ISBN 951-746-054-6
• Salmi, Hannu: Richard Wagnerin perintöä puolustamassa. Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2912-6.
• Tarasti, Eero: Sävelten sankareita. Eurooppalaisia musiikkiesseitä. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22879-6
• Vihinen, Antti: Musiikkia ja politiikkaa. Esseitä Wagnerista Sibeliukseen. (Julkaisija: Lahden Sibeliustalo) Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-514-7
• Watson, Derek: Richard Wagner. Nero ja keinottelija? Rajamäki: Hellas-piano, 1983. ISBN 951-9226-00-1.
• Wagner, Richard: Elämäni. ((Mein Leben, 1870–1880.) Suomentanut Saila Luoma) Turku: Faros-kustannus, 2002. ISBN 951-98968-0-5
• Weinhold, Klaus & Paajanen, Ilkka: Tämä kaunis Dresden. Richard Wagnerin jäljillä Elben Firenzessä. Richard Wagner -kulttuuriyhdistys 2009. ISBN 978-951-98971-4-1.
• White, Michael: Wagner vasta-alkaville ja edistyville. Helsinki: Jalava, 1997. ISBN 951-887-103-5.
• Vierimaa, Irma & Kilpeläinen, Kari & Sivuoja-Gunaratnam, Anne (toim.): Siltoja ja synteesejä. Esseitä semiotiikasta, kulttuurista ja taiteesta. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-746-3

Muilla kielillä

• Barker, John W.: Wagner and Venice Fictionalized. Variations on a Theme. Rochester, New York: University of Rochester Press, 2012. ISBN 978-1-58046-410-9 (englanniksi)
• Drehmel, Jan & Jaspers, Kristina & Vogt, Steffen (toim.): Wagner Kino. Spuren und Wirkungen Richard Wagners in der Filmkunst. Hamburg: Junius, 2013. ISBN 978-3-88506-029-1 (saksaksi)
• Emslie, Barry: Richard Wagner and the Centrality of Love. Woodbridge: The Boydell Press, 2010. ISBN 978-1-84383-536-3 (englanniksi)
• Gerck, Martin: Wagner. Biographie. München: Siedler, 2012. ISBN 978-3-88680-927-1 (englanniksi)
• Müller, Sven Oliver: Richard Wagner und die Deutschen. Eine Geschichte von Hass und Hingabe. München: C. H. Beck, 2013. ISBN 978-3-406-64455-9 (saksaksi)
• Parly, Nila: Vocal Victories. Wagner’s Female Characters from Senta to Kundry. København: Museum Tusculanum Press, 2011. ISBN 978-87-635-0771-4 (englanniksi)
• Piontek, Frank: Plädoyer für einen Zauberer. Richard Wagner: Quellen, Folgen und Figuren. Köln: Dohr, 2006. ISBN 3-936655-30-8 (saksaksi)
• Sonntag, Sabine: Richard Wagner im Kino. Studien zur Geschichte, Dramaturgie und Rezeption fillmusikalischer Künstlerbiographien. Köln: Dohn, 2010. ISBN 978-3-936655-69-8 (saksaksi)
• Wald, Melanie & Fuhrmann, Wolfgang: Ahnung und Erinnerung. Die Dramaturgie der Leitmotive bei Richard Wagner. Kassel: Bärenreiter Henschel, 2013. ISBN 978-3-7618-2260-9
• Vazsonyi, Nicholas (toim.): The Cambridge Wagner Encyclopedia. Cambridge: Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-00425-2 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Richard Wagner Wikimedia Commonsissa

• Poroila, Heikki & Tuohiniemi, Jaakko: Yhtenäistetty Richard Wagner. Koko sävellystuotanto listattuna. (PDF)
• Suomen Wagner-seura.
• Richard Wagner -kulttuuriyhdistys ry (Arkistoitu – Internet Archive)
• Richard Wagner International Music Score Library Project (englanniksi)
• Wagnerin musiikkia elokuvissa ynnä muissa.
• Katila, Evert: Säveltaiteilijan ihmeelliset vaiheet. Richard Wagnerin elämän taitekohtia. Helsingin Sanomat Viikkoliite, 12.2.1933, nro 7, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
• Sulho Ranta : Richard Wagnerin jäljillä I. Berlin-Stuttgart-Nürnberg, Ilta-Sanomat, 23.10.1939, nro 245, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Sulho Ranta : Richard Wagnerin jäljillä II. Bayreuth-Leipzig-Venetsia, Ilta-Sanomat, 24.10.1939, nro 246, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot