Vigiles
| Vigiles | |
|---|---|
| Toiminnassa | 6 jaa. – 300-luku |
| Valtio | Rooman valtakunta |
| Koko | 7 000 |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia | Naevius Sutorius Macro |
Vigiles (cohortes vigilum, latinan sanasta vigil ’valveilla oleva’)[1] olivat antiikin Rooman puolisotilaallisia joukkoja, jotka toimivat Rooman kaupungin palokuntana ja järjestyksenvalvojina. Rooman keisari Augustus perusti yksikön vuonna 6 jaa. Se koostui seitsemästä tuhannen miehen kohortista ja oli ritarisäätyisen prefektin (praefectus vigilum) komennossa.[1][2] Joukkojen tehtävänä oli sammuttaa paloja sekä partioida öisin kaduilla ja huolehtia paloturvallisuudesta. He ottivat myös kiinni varkaita ja karanneita orjia.[3] Runoilija Juvenalis kutsui heitä ”pikku ämpärimiehiksi” (sparteoli), ja he olivat tärkeässä asemassa palontorjunnassa ja järjestyksenvalvonnassa keisariajan Roomassa.[4]
Alkuperä ja historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tasavallan aikana Rooman kaupunki oli tiheään rakennettu ja siellä oli paljon puisia rakennuksia, jotka olivat herkkiä syttymään. Järjestyksenpidosta ja palovartioinnista huolehtivat tresviri capitales -virkamiehet, mutta öisin vastuu kuului quinqueviri cis Tiberim -virkamiehille (suom. ”Tiberin tällä puolen toimiva viiden miehen kollegio”). Palovartiointi ei kuitenkaan ollut tehokasta, ja monet keinottelijat ansaitsivat omaisuuksia yksityisten palokuntien avulla.[1] Myöhäisen tasavallan aikana Marcus Licinius Crassuksen komennossa oli koulutettuja orjia, jotka toimivat kaupungissa palokuntina. He eivät kuitenkaan toimineet kaupungin hyväksi, vaan Crassuksen tavoitteena oli ostaa palavat talot pilkkahintaan, sammuttaa palo ja kehittää sitten tonttia. Jos omistaja ei suostunut maksamaan, Crassus antoi talon palaa poroksi.[2]
Augustuksen aikana ediili Egnatius Rufus kokosi toisen orjista koostuneen palokunnan, jonka avulla hän sammutti onnistuneesti useita paloja. Hänen poliittinen kunnianhimonsa johdatti hänet kuitenkin tuhoon. Rooman senaatti syytti häntä salaliiton suunnittelusta ja tuomitsi hänet kuolemaan. Vuonna 21 eaa. Augustus otti Rufuksen joukon hallintaansa, ja asetti 600 orjaa ediilien komentoon sammuttamaan paloja. Tämä muodosti tulevien vigiles-joukkojen perustan.[2]
Augustus perusti vigiles-joukot Roomassa riehuneen tulipalon jälkeen vuonna 6 jaa.[5] Toisin kuin muut kaupungin sotilasyksiköt, vigiles-joukot eivät koskaan osallistuneet sotaretkiin. He olivat kuitenkin saaneet sotilaskoulutuksen ja osallistuivat moniin Rooman kaupungin levottomuuksiin. He osallistuivat entisen komentajansa Naevius Sutorius Macron johdolla Sejanuksen kaatamiseen vuonna 31 jaa., sekä vuosien 69 ja 193 sisällissotien taisteluihin kaupungissa.[6] Vigiles-joukkojen sotilasroolia ei tosin pidä yliarvioida, sillä heillä ei ollut aseita.[7]
Rooman palo tuhosi suuren osan kaupungista vuonna 64. Suuria, laajoja alueita tuhonneita tulipaloja tapahtui myös vuosina 80, 192 ja 217, jolloin salamanisku sytytti tulipalon ja Colosseum vaurioitui, sekä vuonna 238, jolloin palo syttyi mellakoiden seurauksena. On arvioitu, että Roomassa saattoi syttyä joka päivä sata tulipaloa, joista 20 oli suuria ja kaksi vakavia. Tulipalo saatiin yleensä sammumaan jo alkuvaiheessa vigiles-partioiden nopean väliintulon ansiosta.[8] Vuosina 193–211 hallinnut keisari Septimius Severus kasvatti vigiles-joukkojen kokoa.[9] 200-luvulla heistä tuli pretoriaaniprefektin alaisia.[10] Vigiles-joukot poistuivat käytöstä 300-luvulla.[11]
Organisaatio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Augustus jakoi Rooman kaupungin 14:ään kaupunginosaan (regio). Vigiles-joukot koostuivat seitsemästä tuhannen miehen kohortista, mikä viittaa siihen, että yksi kohortti oli vastuussa kahdesta regiosta. Jokaista kohorttia komensi tribuuni, ja ne oli jaettu seitsemään centuriaan, joita komensivat centuriot. Vigiles-joukoissa palvelleet alemmat upseerit kuten immunes ja principales nousivat usein yksiköidensä riveistä. Centuriot siirrettiin normaalisti toisista yksiköistä ja tribuunit olivat entisiä vanhempia centurioita legioonista. Normaalisti vigiles-joukoissa palvelleet tribuunit siirtyivät palveluksensa jälkeen cohortes urbanae, ja pretoriaanikohorttien komentoon. Koko yksikön komennossa oli keisarin nimittämä ritarisäätyinen prefekti (praefectus vigilum), joka oli ruokahuollosta vastaavaa prefektiä, Egyptin prefektiä ja pretoriaaniprefektiä alempi arvo.[2][6]
Tacitus ei sisällyttänyt vigiles-joukkoja Rooman armeijan yksiköt luettelevaan listaansa vuonna 23 jaa., mikä viittaa siihen, että heitä ei laskettu sotilaiksi. Vaikka vigiles-joukkoihin kuului alun perin orjia, heidän asemansa nousi vähitellen. Augustuksen aikana yksikköön värväytyi vapautettuja orjia, ja Tiberiuksen aikana palvelusaika määritettiin kuuden vuoden pituiseksi, jonka jälkeen yksikön miehet saivat Rooman kansalaisuuden. Myöhemmin palvelusaika lyhennettiin kolmen vuoden pituiseksi, ja kansalaisetkin värväytyivät yksikköön. 200-luvun alussa vigiles-joukkoja alettiin jo pitää sotilaina, mutta he eivät osallistuneet sotilasoperaatioihin.[2] Vigiles-joukoissa oli myös viimeistään Severusten ajalta lähtien neljä lääkintämiestä (medici) jokaisessa kohortissa. Nämä miehet olivat piirtokirjoituksista päätellen luultavasti koulutuksen käyneitä lääkäreitä ja heidän lukumääränsä vihjaisi, että he hoitivat myös tavallisia ihmisiä.[4] Vigiles-joukoissa näyttää myös olleen hierojia (unctores) pitämässä miehiä hyväkuntoisina.[8]
Jokaisella kohortilla oli pysyvä kasarmi ja kaksi excubitoriaa eli paloasemaa, joissa päivystävät miehet odottivat valmiina palojen varalta.[7] Joukkojen tehtävänä oli partioida öisin kaduilla ja huolehtia paloturvallisuudesta. He ottivat myös kiinni varkaita ja karanneita orjia.[3] Yksityishenkilöiden tuli pitää talossaan vettä ja palontorjuntavälineitä tulipalojen varalta. On mahdollista, että tämä määräys tuli voimaan keisari Neron aikana vuoden 64 Rooman palon jälkeen. Vigiles-joukoilla oli käytössään runsaasti vettä, mutta vesijohtojen heikon paineen ja joustavien letkujen puuttumisen takia sammutustyö oli hoidettava mies- ja ämpärivoimin.[8] Vigiles-joukkojen varusteisiin kuuluivat ämpärit (hamae), tikapuut (scalae), pumput (sifoni), joita oli jokaisella kohortilla kaksi, puoshaat (uncini), heittokoukut (falces), hakut (dolabres), kirveet (secures) ja peitteet (centones), joita käytettiin liekkien sammuttamiseen ja ehkä myös rakennuksista hyppäävien ihmisten pelastamiseen.[5][7] Jokaisella kohortilla oli käytössään myös kolme ballistaa, joita ehkä käytettiin palokujien tekemiseen.[8] Niitä käytettiin mahdollisesti myös köysien ampumiseen rakennusten ikkunoihin ihmisten pelastamiseksi. Joukot käyttivät ehkä myös acetumia, heikkolaatuista viiniä, joka saattoi toimia tulta sammuttavana aineena. Ainetta saatettiin levittää patjoihin, joita sitten käytettiin liekkien sammuttamiseksi tai suojana tulelta.[4]
Piirtokirjoitusten perusteella tiedetään, että vigiles-joukkojen tukikohta sijaitsi Via Flaminian varrella lähellä Serviuksen muurin Porta Ratamena -porttia. Sinne oli sijoitettu yksikön ensimmäinen kohortti. Neljä centuriaa oli sijoitettu Ostiaan turvaamaan viljantuontia[1] ja heidän käyttämänsä kasarmi on löydetty ja tunnistettu. Piirtokirjoitusten mukaan joukkoja luultavasti kierrätettiin ja miehet palvelivat Ostiassa rajallisen ajan.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-12387-4
- Keppie, Lawrence: The making of the Roman Army: from Republic to Empire. University of Oklahoma Press, 1998. ISBN 9780806130149
- Robinson, O. F.: Ancient Rome: City Planning and Administration. Routledge, 2003. ISBN 9780203426425
- Sabin, Philip A. G.; Wees, Hans van & Whitby, Michael: The Cambridge History of Greek and Roman Warfare: Rome from the late Republic to the late Empire. Cambridge University Press, 2007. ISBN 9780521782746
- Southern, Pat: The Roman army: a social and institutional history. ABC-CLIO, 2006. ISBN 9781851097302
- Webster, Graham: The Roman Imperial Army of the first and second centuries A.D. University of Oklahoma Press, 1998. ISBN 9780806130002
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Castrén, s. 630
- ↑ a b c d e Southern, s. 119–120
- ↑ a b Else Christensen: Murha Roomassa. Tieteen kuvalehti: Historia, 2011, nro 1, s. 27.
- ↑ a b c d Webster, s. 99–101
- ↑ a b Lesley Adkins, Roy A. Adkins: Handbook to life in ancient Rome, s. 69. Infobase Publishing, 2004. ISBN 9780816050260
- ↑ a b Sabin et al, s. 48–49
- ↑ a b c Keppie, s. 189
- ↑ a b c d Robinson, s. 92–94
- ↑ Anthony Richard Birley: Septimius Severus: the African emperor, s. 103. Routledge, 1999. ISBN 9780415165914
- ↑ David Stone Potter: The Roman Empire at bay, AD 180-395, s. 231. Routledge, 2004. ISBN 9780415100571
- ↑ Robinson, s. 91