Seiskarinkoira
| Seiskarinkoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Suomi |
| Määrä | noin 580[1] |
| Rodun syntyaika |
alun perin 1600-luku hävisi 1950-luvulla, minkä jälkeen kehitetty uudelleen |
| Alkuperäinen käyttö | hyljekoira |
| Nykyinen käyttö | seura-, vahti- ja jäljestyskoira |
| Muita nimityksiä | seiskari |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu |
| Ulkonäkö | |
| Paino | 14–20 kg |
| Säkäkorkeus |
uros 47–53 cm narttu 44–50 cm |
| Väritys |
musta tai ruskea - valkoisin merkein tai ilman |
Seiskarinkoira oli alun perin Seiskarin saariston alueella käytetyistä hyljekoirista polveutunut harvinainen koirarotu.[1] Nykyinen seiskarinkoira on jalostusohjelma, jonka tarkoituksena on luoda uudelleen alkuperäisen seiskarinkoiran kaltainen koirarotu. Nykyinen seiskarinkoira ei ole Suomen Kennelliiton eikä FCI:n tunnustama. Sen jalostusta valvoo ja kannan rekisteriä ylläpitää Seiskarinkoirakerho ry[1].
Ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nykyisten seiskarinkoirien jalostuksessa tavoitellaan seuraavan määritelmän mukaista tyyppiä: urosten korkeus 47–53 senttimetriä, narttujen 44–50 senttimetriä. Paino on suhteessa koiran korkeuteen, yleensä 14–20 kilogrammaa. Yleisvaikutelma on kevyt ja hieman korkeuttaan pidempi pystykorva.[2]
Pää on muodoltaan kiilamainen kolmio, ja otsapenger on loivahko. Korvat ovat pystyt ja mahdollisesti kärjestä taittuvat, ihanteellisesti leveyttään korkeammat. Kuono on pitkän- ja sironpuoleinen, ja häntä kiertyy selän päälle. Takajaloissa on kannukset. Raajojen kulmaukset ovat normaalit, ja koiran liikkeet ketterät.[2]
Turkin päällikarva on lyhyehköä, vartalonmyötäistä ja vettä hylkivää, aluskarva on havaittavaa. Väritys on musta, ruskea (eri sävyissään) tai kirjava (musta- tai ruskeavalkoinen); valkoista on yleensä rinnassa, tassuissa ja hännänpäässä.[2]
Luonne ja käyttäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koira on luonteeltaan sosiaalinen ja ystävällinen ihmisiä kohtaan.[2]
Alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Alun perin Suomenlahden hyljekoirat olivat väriltään vaaleankirjavia, mutta ennen 1800-luvulla tapahtunutta risteytymistä lähes valkoisia.[3]
Talvisodan edellä lokakuussa 1939 tehdyn Seiskarin ja muiden Suomenlahden ulkosaarten saarelaisten evakuoinnin yhteydessä valtaosa hyljekoirista jäi joko kotisaarilleen tai ammuttiin. Saarille jääneet nääntyivät vähitellen nälkään.[3] Rotu harvinaistui ja hävisi 1950-luvulla hylkeenpyynnin vähetessä lähes kokonaan tai sekoittui muihin rotuihin.[3]
Seiskarinkoiran hävittyä 1950-luvulla miltei kokonaan on rotua sittemmin kehitetty jäljelle jääneistä rippeistä.[3]
Jalostus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nykyinen seiskarinkoiran jalostusprojekti ei koostu puhtaasti seiskarilaisista hyljekoirista vaan on niiden rekonstruktio, jonka määritelmä perustuu aikalaislähteisiin ja perimätietoon alkuperäisistä Seiskarin koirista.[2]
Uutta seiskarinkoiraa jalostetaan avoimella kantakirjalla, millä yritetään välttää liian pienen kannan perimän yksipuolistuminen ja perinnölliset viat. Jalostuskantaan hyväksytään määritelmän mukaisia yksilöitä rotutaustasta riippumatta. Kantaan lisättävät koirat ovat enimmäkseen pystykorvataustaisia sekarotuisia. Jalostuksen tärkein periaate on kannan terveys.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ylimaunu, Juha: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje-suhde. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-156-9
- Seiskarit – suomalaiset hyljekoirat Seiskarinkoirakerho.