Rykmentintykki

Rykmentintykki oli Ruotsin armeijan 1620- ja 1630-luvuilla kehittämä jalkaväen tukemiseen käytetty kevyt ja helposti liikuteltava tykki.

Taustaa

Ensimmäisten taistelukentällä käytettäväksi soveltuvien tykkien syntyessä 1400-luvun lopulla tykistö eriytyi kahteen eri ryhmään: piiritystykistöön ja kenttätykistöön. Piiritystykistö soveltui ainoastaan linnoitusten pommittamiseen piirityksissä, kun sen sijaan kenttätykistö soveltui sekä piirityksiin, että kenttätaisteluihin. Taistelukentällä käytettiin yleensä vain alle 15-naulaisia ammuksia ampuvia tykkejä. Jo 1500-luvun loppupuolella kehittyi kevyempiä tykkejä, nimeltään falkon tai falkonetti, jotka painoivat 500–1500 naulaa ja ampuivat 1–3-naulaisia ammuksia, mutta niidenkin liikkuvuus taistelukentällä oli heikko.^lähde?

Nahkakanuuna

Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf tuskastui Puolan sodassa siihen, että ei pystynyt siirtämään tykistöään taistelun alettua. Tämä johtui lähinnä siitä, että tykkien liikutteluun tarvittavat valjakot ja ajomiehet olivat armeijan ulkopuolisia ammattilaisia, ja kieltäytyivät toimimasta taistelukentällä. Tämän vuoksi Ruotsissa alettiin kehittää uutta kevyempää, helposti liikuteltavaa tykistöä.^lähde?

Ensimmäinen yritys oli ns. nahkakanuuna. Se valmistettiin ohuesta kupariputkesta, jota vahvistettiin joko rautavanteilla, tai kiertämällä putken ympärille monta kerrosta köyttä. Uloimmaksi kerrokseksi venytettiin paksu, kostea nahka, joka vahvisti kuivuessaan vielä lisää tykkiä. Tykki painoi vain 40 kiloa ja oli siten kahden sotilaan kannettavissa taistelukentällä.^lähde?

Nahkakanuuna osoittautui nopeasti kuitenkin huonoksi. Putki kuumeni liikaa ammuttaessa, ja jo muutaman laukauksen jälkeen sen laukaiseminen tuli vaaralliseksi, koska ruuti saattoi syttyä ennen aikojaan kuumassa piipussa. Aivan ehdottomana peräkkäisten laukausten määränä pidettiin kymmentä, jonka jälkeen tykin tuli antaa jäähtyä. Tästä syystä se hylättiin ennen Ruotsin osallistumista kolmikymmenvuotiseen sotaan ja ryhdyttiin kehittämään muunlaisia vaihtoehtoja.^lähde?

Rykmentintykki

Seuraava vaihtoehto syntyi 1620-luvun lopulla ja siitä kehittyi varsinainen rykmentintykki. Se oli kevyt (noin 500 naulaa), pyörillä varustetulla lavetilla oleva pronssitykki, jonka kaliiperiksi vakiintui kokeilujen jälkeen kolme naulaa. Sen liikutteluun taistelukentällä tarvittiin kolme miestä tai yksi hevonen. Sen tehokas kantama oli 300–400 metriä ja sillä ammuttiin kartesseja ja kiinteitä kuulia. Sillä pystyttiin ampumaan parhaimmillaan 10 laukausta tunnissa, kun lataamisessa otettiin käyttöön etukäteen yhteen pakattu ammus ja ruutipanos. Vuonna 1629 jokaiselle puolirykmentille annettiin muutama rykmentintykki, joita se saattoi taistelukentällä käyttää liikkuvana tulitukena edetessään kohti vihollista. Tällaisia tykkejä Ruotsin armeijalla oli 80 kappaletta, muun kenttä- ja piiritystykistön lisäksi, kun se nousi maihin Saksaan vuonna 1630.^lähde?

Lennart Torstensson kehitti rykmentintykkiä vielä lisää. Siitä tuli painavampi, mutta se säilytti silti liikkuvuutensa taistelukentällä. Uusi malli ampui raskaampaa kuuden naulan ammusta ja sen liikuttamiseen tarvittiin kaksi hevosta. Tällaisia tykkejä alettiin valmistaa vuodesta 1632 lähtien Ruotsin armeijan käyttöön.^lähde?

Lähteet

• Antila, Olavi & Tetri, Juha E.: Hakkapeliittain jäljillä. (Suomalaiset Euroopan sotakentillä) Helsinki: Ajatus Kirjat, 2001. ISBN 951-566-075-0
• Arnold, Thomas F.: The Renaissance at War. London: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36353-7 (englanniksi)
• Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century. London: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1 (englanniksi)
• Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. (Sotataidon kolme vuosituhatta) Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9
• Lappalainen, Jussi T.: Sadan vuoden sotatie. (Suomen sotilaat 1617-1721) Helsinki: SKS, 2001. ISBN 951-746-286-7