Roger Peyrefitte
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Paljon väitteitä jotka todellakin tarvitsevat lähteen |
Roger Peyrefitte (17. elokuuta 1907 Castres – 5. marraskuuta 2000 Pariisi) oli ranskalainen romaanikirjailija ja diplomaatti.[1] Hän oli 1900-luvun loppupuolen kaikkein kiistellyin ranskalainen kirjailija.
Elämäkerta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Peyrefitte syntyi hyvin toimeentulevaan perheeseen Castresin kaupungissa, Ranskan eteläisessä osassa. De Gaullen aikana ministerinä toiminut Alain Peyrefitte on hänen sukulaisensa.
Koulut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koulunsa Peyrefitte kävi aluksi lasarusveljesten koulussa ja sittemmin jesuiittojen ylläpitämässä koulussa, ja nämä kokemukset ovat olleet hänelle aineistona hänen kirjallisessa tuotannossaan. Koulun jälkeen Peyrefitte opiskeli Toulousen yliopistossa ranskan kieltä ja kirjallisuutta. Valmistuttuaan yliopistosta hän siirtyi opiskelemaan École des sciences politiques -jatko-oppilaitokseen. Tämän jälkeen hän siirtyi Ranskan ulkoministeriön palvelukseen. Omalta osaltaan myös tämä aika on tullut esiin hänen monissa teoksissaan.
Diplomaatti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Peyrefitten diplomaatin ura alkoi vuonna 1933. Ensimmäisen kerran hän itse erosi ministeriön palveluksesta vuonna 1938. Ura kuitenkin jatkui, kun hänet vuonna 1943 nimitettiin Pariisiin Vichyn hallituksen edustajaksi. Ura kuitenkin päättyi lopullisesti vuonna 1945, kun hänet erotettiin ministeriön palveluksesta. Virallisena syynä oli hänen yhteistyönsä saksalaisten miehittäjien kanssa toisen maailmansodan aikana. Kuitenkin vuonna 1943 ilmestyneellä esikoisteoksella, sen teemalla ja teeman käsittelyllä lienee ollut yhteistyötä merkittävämpi rooli virasta erottamisessa.
Peyrefitten maine diplomaattina kuitenkin palautettiin vuonna 1960, ja hän olisi voinut palata takaisin ulkoministeriön palvelukseen. Tätä mahdollisuutta hän ei kuitenkaan käyttänyt hyväkseen. Hänet tunnetaankin paremmin kirjailijana kuin diplomaattina.
Skandaalien luoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Peyrefitten lähtö ulkoministeriön palveluksesta oli eräänlainen skandaali, ja jo hänen Ateenan-kautensa päättyminen oli seurausta moraaliskandaaliin osallistumisesta. Nämä olivat kuitenkin enemmän hänen yksityiselämäänsä liittyviä tapahtumia. Suurimmat skandaalit hän varmaankin aiheutti teoksillaan. Peyrefitte ei käynyt taistoon tavallista ihmistä vastaan, vaan hänen kohteinaan olivat joko kansalliset tai kansainväliset instituutiot, organisaatiot tai superjulkisuuden henkilöt.
Teoksillaan Les Ambassades (1951) ja La Fin des Ambassades Peyrefitte teki tilinsä selväksi ulkoministeriön ja sen hierarkian kanssa. Katolinen kirkko oli kohteena eritoten teoksissa Les Clés de saint Pierre, Jeunes proies, Les Secrets des conclaves ja La Soutane rouge, joskin jo ensimmäisessä, melkoista kohua herättäneessä teoksessaan Les Amitiés particulières Peyrefitte toi esille katolisen kirkon ylläpitämien sisäoppilaitosten pederastisen ilmapiirin, josta on myöhemmin ollut paljonkin keskustelua.
Lisäksi skandaaleita syntyi Maltan ritareiden osalta teoksessa Les Chevaliers de Malte ja vapaamuurareiden kohdalla teoksesta Les Fils de la Lumière. Juutalaiset saivat osansa teoksessa Les Juifs, amerikkalaiset kirjassa Les Américains ja rakkaat ranskalaiset teoksessa Des Français.
Kansainvälisesti voimakkaimmat reaktiot synnytti varmasti teos Tableaux de chasse, ou la vie extraordinaire de Fernand Legros (1976), jonka alussa Peyrefitte kirjoittaa tiukasti kaapissa pysyttelevistä huippukuuluisista homoista. Tällaisia ”superhomoja” hänen listallaan ovat Dag Hammarskjöld, paavi Pius XII, Italian entinen kuningas Umberto II, Kreikan kuningas Paul II, Belgian Baudouin I, Alankomaiden prinssi Bernard von Lippe ja Edinburghin herttua Philip. Vain tuolloinen paavi Paavali VI tuli alas korkealta jalustaltaan puolustamaan edeltäjäänsä ja samalla myös itseään, koska hänetkin nimettiin tuohon joukkoon.
Suurin henkilökohtainen skandaali Peyrefittelle tapahtui 1960-luvulla, kun vuonna 1964 eli 20 vuotta esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen tästä tehtiin elokuvaa, jonka ohjasi Jean Delannoy. Elokuvan kuvausten aikana kirjailija ihastui ja rakastui tuolloin 12-vuotiaaseen Alain-Philippe Malagnaciin. Tuota suhdetta hän kuvasi useissa teoksissaan, ja sitä kesti aina Alain-Philippen kuolemaan 1990-luvulle saakka. Peyrefitte olikin yksi Ranskan ja koko maailman tunnetuimpia homoseksuaalien oikeuksien puolestapuhuja, ja hän jopa tuki voimakkaasti myös pederastiaa.
Peyrefittelle myönnettiin 1944 Renaudot-palkinto.[2]
Teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Les Amitiés particulières, romaani, Jean Vigneau, 1944
- Mademoiselle de Murville, romaani, Jean Vigneau, 1947
- Le Prince des Neiges, kolme näytöksinen draama, Jean Vigneau, 1947
- L'Oracle, romaani, Jean Vigneau, 1948 (lopullinen versio vuonna 1974)
- Les Amours singulières, romaani, Jean Vigneau, 1949
- La Mort d'une mère, henkilökuva, Éd. Flammarion, 1950
- Les Ambassades, romaani, Éd. Flammarion, 1951
- Les Œuvres libres - Roger Peyrefitte, jne. Éd. Arthème Fayard, 1951.
- Du Vésuve à l'Etna, kertomus, Éd. Flammarion, 1952
- La Fin des ambassades, romaani, Éd. Flammarion, 1953
- Les Amours Lucien Samosatelaisen teos (käännös kreikasta), Éd. Flammarion, 1954
- Les Clés de saint Pierre, romaani, Éd. Flammarion, 1955
- Jeunes proies, raportti, Éd. Flammarion, 1956
- Les Chevaliers de Malte, raportti, Éd. Flammarion, 1957
- L'Exilé de Capri, raportti, Éd. Flammarion, 1959
- Le Spectateur nocturne, dramaattinen keskustelu, Éd. Flammarion, 1960
- Les Fils de la Lumière, tutkimus vapaamuurariudesta, Éd. Flammarion, 1961
- La Nature du prince, raportti, Éd. Flammarion, 1963
- Les Secrets des conclaves, raportti, Éd. Flammarion, 1964
- Les Juifs, raportti, Éd. Flammarion, 1965
- Notre amour, omaelämäkerta, Éd. Flammarion, 1967
- Les Américains, romaani, Éd. Flammarion, 1968
- Des Français, romaani, Éd. Flammarion, 1970
- La Coloquinte, romaani, Éd. Flammarion, 1971
- Manouche, kertomus, Éd. Flammarion, 1972
- L'Enfant Amour, essee, omaelämäkerta, Éd. Flammarion, 1972
- Un musée de l'amour, Marianne Haasin valkuvakuvitus, Éd. du Rocher, 1972
- La Muse garçonnière, kreikasta käännettyjä tekstejä, Éd. Flammarion, 1973
- Tableaux de chasse, ou la vie extraordinaire de Fernand Legros, raportti, Éd. Albin Michel, 1976
- Propos secrets (osa 1), omaelämäkerta. Éd. Albin Michel, 1977
- Alexanteri suuri-trilogia, Éd. Albin Michel
- I. - La Jeunesse d'Alexandre, 1977
- II. - Les Conquêtes d'Alexandre, 1979
- III. - Alexandre le Grand, 1981
- Propos secrets (osa 2), omaelämäkerta, Éd. Albin Michel, 1980
- L'Enfant de cœur, kertomus, Éd. Albin Michel, 1978
- Roy, romaani, Éd. Albin Michel, 1979
- L'Illustre Écrivain, omaelämäkerta, Éd. Albin Michel, 1982
- Henry de Montherlant - Roger Peyrefitte - Correspondance : (1938-1941), Kirjeenvaihtoa, kommentointi R. Peyrefitte ja Pierre Sipriot, Éd. Robert Laffont, 1983
- La Soutane rouge, raportti, Éd. du Mercure de France, 1983
- Doucet Louis, raconté par... Rosine Mazinin valkokuvcat, Éd. Sun, 1985
- Voltaire, sa jeunesse et son temps, biografia, Éd. Albin Michel 1985
- Voltaire et Frédéric II, biografia, Éd. Albin Michel, 1992
- Réflexions sur De Gaulle, raportti, Paris, Éd. Régionales, 1991
- Le Dernier des Sivry, romaani, Éd. du Rocher, Monaco, 1993
- Retour en Sicile, raportti, Éd. du Rocher, Monaco, 1996
Suomennettu tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Erityiset ystävyydet (ote), suom. Annikki Suni, antologiassa: Miesten kesken, toim. Jukka O. Miettinen, Helsinki: Otava 1993 ISBN 951-1-12268-1
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Peyrefitte, Roger, Bibliothèque nationale de France, päivitetty 11.7.2013, viitattu 13.8.2021 (ranskaksi)
- ↑ Peyrefitte, Roger Kirjasampo, viitattu 13.8.2021
| ||||||||||||||||||||||
