Istuva Härkä

Istuva Härkä
Sitting Bull Tȟatȟáŋka Íyotake
Henkilötiedot
Muut nimet	nuoruudessa Hunkesi (Hidas)
Syntynyt	1831 Grandjoki, Dakotan territorio
Kuollut	15. joulukuuta 1890 Standing Rock Intiaanireservaatti, Etelä-Dakota
Arvonimi	Chief (käännä suomeksi)
Sotilashenkilö
Palvelusvuodet	1865-1890
Taistelut ja sodat	Pohjoisten tasankojen intiaanisodissa 1860-1870-luvuilla Yhdysvaltoja vastaan
Sotilasarvo	Hunkpapa-lakotojen henkinen johtaja.
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Istuva Härkä (engl. Sitting Bull, lakotaksi Tȟatȟáŋka Íyotake, lempinimeltään Húŋkešni, n. 1831–15. joulukuuta 1890) oli siouxeihin kuuluneiden hunkpapa-lakotojen Pyhä mies.

Hänen nimensä tuli kansallisesti tunnetuksi vuonna 1876, jolloin hän johti tuhansien Pohjois-Amerikan tasankointiaanien yhteenliittymän everstiluutnantti George Armstrong Custerin johtamaa seitsemättä ratsuväkirykmenttiä vastaan. 25. kesäkuuta 1876 käydyssä Little Bighornin taistelussa Istuvan Härän alaisina taistelleet siouxien, cheyennien ja arapahojen joukot löivät Custerin ratsuväen viimeiseen mieheen. Istuva Härkä ei henkilökohtaisesti osallistunut taisteluun.

Joulukuussa 1890 sattuneessa välikohtauksessa Istuva Härkä kuoli intiaaniagentin ampumasta luodista.

Lapsuus ja nuoruus

Istuva Härkä syntyi todennäköisesti 1831 Missourijokeen laskevan Grandjoen varrella olleessa hunkpapa-lakotojen leirissä. Hän sai lapsena nimen Hyppäävä Mäyrä ja oli isänsä ainoa poika. Perhe oli hyvämaineinen ja edusti arvostettua päällikkösukua. Hyppäävä Mäyrä poikkesi muista ikäisistään pojista, eikä omannut näiden seikkailunhaluista ja levotonta luonnetta, vaan pysytteli leikeissä taka-alalla. Isä alkoi huolestua poikansa rauhallisesta ja varovaisen harkitsevasta käytöksestä. Myös kylän asukkaat kiinnittivät asiaan huomiota ja poika sai liikanimen Hunkesi, joka merkitsi hidasliikkeistä ja heikkoa.

Isä vei poikansa veljensä Nelisarven luo, joka oli Pahat jouset -ryhmän arvostettu päällikkö. Nelisarvi huomasi lapsen monipuolisen lahjakkuuden ja otti tämän luokseen asumaan. Setänsä opissa Hyppäävä Mäyrä oppi monia asioita ja taitoja, joita jokainen lakota-mies tarvitsi pärjätäkseen elämässään. Hänestä tuli erinomainen jousien ja nuolien tekijä ja taitava metsästäjä, joka jo varhaisella iällään kehittyi hyväksi ratsastajaksi. Pojan arvostus kohosi nopeasti muiden lasten silmissä ja 10-vuotiaana hän tappoi ensimmäisen biisoninsa. Otettuaan vuonna 1845 osaa ensimmäiseen taisteluunsa poika sai isältään kuuluisan nimensä, jolla hänet tunnettiin koko loppuelämänsä ajan.

Maineikas soturi ja Pyhä mies

Istuvasta Härästä kehittyi rohkea ja kunnianhimoinen soturi, joka keräsi niin arvostusta, varakkuutta kuin hevosiakin. Sotaa käytiin pääasiassa naapuriheimoja vastaan, joista pahimpia vihollisia olivat crowt ja assiniboinet. Euroamerikkalaisten liikkuminen lakotojen mailla rajoittui tuolloin vielä kauppakomppanioiden asemilla työskenteleviin kauppiaisiin.

Istuva Härkä nousi vahvaan asemaan kahdessa eri soturiseurassa. Näkyvän soturiuransa ohella hänestä tuli 1850-luvun puolivälissä myös kansansa tunnustama Wichasca wakan Pyhä mies, jonka ansioita olivat näkyjen näkeminen ja tulevien tapahtumien ennustaminen. Lisäksi Istuva Härkä toimi satunnaisesti parantajana, mutta ei harjoittanut tätä työtään aktiivisesti.

Istuva Härkä oli yksi niistä harvoista, jotka harjoittivat lakotojen neljää päähyvettä: rohkeutta, mielenlujuutta, anteliaisuutta ja viisautta.

Yhdysvaltain voimannäyttö

Yhdysvaltain asutuksen raja työntyi läpi Iowan 1800-luvun puoliväliin mennessä ja suuntautui avoimille preerioille. Muiden lakotojen tavoin Istuvan Härän suhtautuminen valkoisiin oli hyvin ristiriitaista. Vaikka näistä ei erityisemmin pidetty, heidän kauppatavaransa olivat haluttuja ja aiheuttivat lakotoissa riippuvuutta.

Vuonna 1854 nykyisen Wyomingin alueella tapahtunut Grattanin verilöyly huononsi ratkaisevasti Yhdysvaltain ja lakotojen keskinäisiä suhteita. Tuolloin käydyssä lyhyessä taistelussa oglala- ja brule-siouxit (läntiset lakotat) surmasivat 29 armeijan sotilasta. Vuotta myöhemmin Eversti William S. Harneyn johtamat joukot tunkeutuivat lakotojen maille antamaan kurinpalautusta intiaaneille. Lähes sata lakotaa surmattiin esimerkkinä Yhdysvaltain voimasta. Vuonna 1856 monet lakotojen johtajista taipuivat Harneyn vaatimuksiin ja suostuivat luovuttamaan osan maistaan Plattejoen eteläpuolella. Myös hunkpapat, jotka eivät olleet osallistuneet vihollisuuksiin Yhdysvaltoja vastaan, joutuivat ottamaan osansa rauhanehdoista. Harney luokitteli lakotojen johtajat oman mielensä mukaan ja määräsi näille mieleisensä "paperipäälliköt", jotka eivät lakotojen keskuudessa välttämättä nauttineet kunnioitusta. Hunkpapojen ylipäälliköksi nousi Harneyn määräyksestä vanha johtaja Bear's Rib. Seuraavana vuonna hunkpapat nimesivät keskuudestaan Istuvan Härän kansansa sotapäälliköksi. 1860-luvun alkuun tultaessa suurin osa hunkpapoista hyväksyi hänet yksimielisesti kansansa johtajaksi.

Rikottu sopimus

Vuodesta 1865 eteenpäin Istuvan Härän asema muuttui lopullisesti aktiivisesta soturista vastuullisen päällikön velvollisuuksiin. Hän osallistui miehineen pieniin kahakoihin pohjoisilla tasangoilla, mutta pysytteli pois lännempänä tapahtuneista suuremmista yhteenotoista, joissa lakotoja johtivat Punainen Pilvi ja Hullu Hevonen.

Vuonna 1867 sotilaista ja siviileistä nimetty rauhankomissio (Indian Peace Comission) alkoi kääntää Yhdysvaltain sodankäyntiin perustunutta intiaanipolitiikkaa uuteen suuntaan. Haastateltuina olleet lännen monet intiaaniasiantuntijat, heidän joukossaan Kit Carson, väittivät sotien alkaneen valkoisten yllyttäminä. Presidentti Ulysses S. Grantin hallitus piti sotia intiaaneja vastaan aivan liian kalliina ja oli valmis ottamaan käyttöönsä intiaanikomission ehdottamat hyvään tahtoon nojaavat menettelytavat. Uutta aikakautta edustavat humanitaariset voimat olivat vakuuttuneita siitä, että intiaanit tulisi sivistää kristinuskon ja koulutuksen kautta.

Vuonna 1868 tehdyn Fort Laramien rauhansopimuksen tuloksena lakotat saivat ensimmäisen kerran oman reservaattinsa (The Great Sioux Reservation). Laajan alueen ulkopuolelle jäi vielä erillinen maa-alue, jonne valkoisilla ei ollut asiaa. Päälliköt Punainen Pilvi ja Täplähäntä johtivat kansansa reservaattiin, mutta tuhannet lakotat eivät halunneet mukaan reservaattielämään. He pysyttelivät Black Hillsin ja Powderjoen alueella ja viettivät vanhoihin perinteisiinsä nojautuvaa vaeltavaa elämää, jota kannattivat Istuvan Härän ja Hullun Hevosen seuraajien lisäksi päällikkö Tylsän Veitsen johtamat cheyennet.

Vuonna 1871 liittovaltion korkeimmat viranomaiset rikkoivat itse Fort Laramien sopimusta. Sotilassaattuein turvatut maanmittaajat tunkeutuivat lakotojen, cheyennien ja pohjoisten arapahojen metsästysmaille Yellowstonejoen varrelle merkitsemään niiden läpi kulkevaa Northern Pacific-rautatielinjaa. Alueen intiaanit eivät hyväksyneet sopimuksen rikkomista ja tilanne johti moniin kahakoihin. Huhut Black Hillsin alueen kultalöydöistä lisäsivät yleistä levottomuutta. Everstiluutnantti Custerin johtama tutkimusretkikunta kävi varmistamassa huhujen todenperäisyyden ja sai aikaan kultaryntäyksen Mustille vuorille. Lakotojen ja cheyennien pyhille maille kulkeutuneet kullankaivajat häiritsivät elämää suuressa siouxien reservaatissa ja yhä useampi soturi siirtyi metsästämään avoimille tasangoille. Heitä alettiin kutsua yleisesti nimellä "Vihamieliset" koska he eivät halunneet alistua Yhdysvaltain mielivaltaisuuden alaiseksi.

Little Bighornista Kanadaan

Istuva Härkä 54-vuotiaana, kaulassaan pappi De Smetiltä vuonna 1868 lahjaksi saatu krusifiksi

Reservaattinsa jättäneet intiaanit liittyivät suurina joukkoina istuvan Härän alaisuuteen ja hänestä tuli pohjoisten tasankojen suurimman intiaaniliittoutuman johtaja. Keväällä 1876 Yhdysvaltain armeija aloitti suuren sotilasoperaation lakotoja, cheyennejä ja arapahoja vastaan. Joukkojen tarjoituksena oli saartaa intiaanit kolmelta eri suunnalta ja pakottaa heidät takaisin reservaattiin. Armeijan johtohenkilöillä ei ollut kuitenkaan aavistustakaan vastustajan todellisesta lukumäärästä. Yksi historiallisen aikakauden suurimmista intiaanileireistä oli pystytetty Little Bighornin laaksoon Istuvan Härän ja Hullun Hevosen johtamina valmiina vastaanottamaan Yhdysvaltain joukot. Istuva Härkä oli aurinkotanssin yhteydessä nähnyt dramaattisen näyn, jossa monia sotilaita oli kuollut siouxien kanssa käydyssä taistelussa. Tämä enne nostatti Istuvan härän leirissä olleiden soturien sotainnon korkealle ja he olivat valmiit puolustamaan isiensä maita. Everstiluutnantti Custer ja hänen seitsemäs ratsuväkirykmenttinsä ratsastivat suoraan intiaanien järjestämään ansaan. Kesäkuun lopulla 1876 käydyssä taistelussa Custerin joukot olivat vailla mahdollisuuksia selvitä hengissä.

Little Bighornin verilöylyn jälkeen Istuvan Härän suuri intiaanileiri hajaantui, sillä metsästykseen perustuva elinkeino ei kestänyt tuhansien intiaanien yhteenliittymää. Yhdysvaltain hallitus lähetti armeijalle vahvistusjoukkoja ja aloitti intiaanien jahtaamisen. Lakotat ja heidän liittolaisensa oli tarkoitus panna kuriin suuren talvikampanjan aikana. Hallituksen määräyksestä reservaatissa asuvien Punaisen Pilven ja Täplähännän lakotojen ruoka-annoksia pienennettiin ja heidän aseensa ja hevosensa takavarikoitiin. Näin estettiin reservaatti-intiaanien mahdollinen osallistuminen tuleviin sotiin.

Armeijan toimiessa suurin voimin sai heidän painostuksensa intiaanien vastarinnan lamaantumaan. Lakotojen edustajat kirjoittivat sopimuksen, jossa Mustat kukkulat siirtyivät Yhdysvaltain haltuun. Istuva Härkä seuraajineen ei ollut sopimuksen kirjoittajien joukossa. Hän jätti armeijalle kepin varteen kiinnitetyn englanninkielisen viestin, jossa ilmoitti jatkavansa taistelua Yhdysvaltain joukkoja vastaan, elleivät nämä poistuisi lakotojen mailta.

Maaliskuussa 1877 Istuva Härkä johti noin 900 kannattajaansa Kanadan Saskatchewaniin, jonne he saivat jäädä ratsupoliisien luvalla. Ehtoihin kuului, että Istuva Härkä ja hänen seuraajansa joutuivat hankkimaan toimeentulonsa itse ilman hallituksen myöntämiä ruoka-annoksia. Biisonien väheneminen tasangoilla sai seuraavien vuosien aikana yhä useamman lakotan palaamaan Yhdysvaltain puolelle ja antautumaan. Istuvan Härän omaa antautumista hidasti pelko siitä millainen kohtalo häntä odotti amerikkalaisten käsissä. 20. heinäkuuta 1881 hän lopulta antautui Yhdysvaltain joukoille Fort Bufordissa Montanassa. Istuvalle Härälle antautuminen merkitsi sitä, että hänen 50 vuotta jatkunut itsenäinen ja vapaa elämäntapansa oli ikuisiksi ajoiksi ohi.

Vankilatuomion jälkeen

Kahden vuoden vankilatuomion kärsittyään Istuva Härkä sai liittyä muihin hunkpapa-lakotoihin Standing Rockissa, jossa hän asui seuraavat vuodet hirsitalossa ja viljeli maata. Istuvasta Härästä oli tullut kansallinen kuuluisuus ja hallitus antoi arvoa hänen mielipiteilleen. Istuva Härkä veti niin sanottua vanhan kansan linjaa ja vastusti voimakkaasti reservaattielämää koskevia uudistuksia ja maiden myymistä amerikkalaisille.

Istuva Härkä ja Buffalo Bill vuonna 1885.

Vuonna 1885 Istuva Härkä kiersi maata Buffalo Billin Wild West Show’n vetonaulana. Hän sai 50 dollarin viikkopalkkaa ratsastaessaan joka esityksessä kertaalleen ympäri areenan. Istuva Härkä pääsi kättelemään presidentti Grover Clevelandia ja hänestä otettiin lukuisia valokuvia. Valkoisen elämäntavan keskellä eläminen ei kuitenkaan miellyttänyt Istuvaa Härkää ja hän palasi reservaattiin neljän kuukauden kiertueen jälkeen.

Vuonna 1890 Istuva Härkä yhdistettiin myös henkitanssi-liikkeeseen, joka oli levinnyt lounaasta paiute-henkimies Wovokan myötä. Nälän ja kulkutautien runtelemat lakotat uskoivat uuteen herätysliikkeeseen, joka loi uskoa vanhoihin perinteisiin palaamisesta. Lehdet alkoivat kirjoittaa intiaanien aikeista nousta sotajalalle. Vaikka Istuva Härkä ei itse aktiivisesti osallistunut seremonioihin hän salli tanssin harjoittamisen talonsa lähellä ja suhtautui uuteen uskontoon mielenkiinnolla. Yhdysvaltain kongressissa henkitanssi nähtiin vakavana uhkana amerikkalaisille. Istuvaa Härkää syytettiin kapinan lietsomisesta ja armeijan joukkojen ylin komentaja Nelson A. Miles uskoi henkitanssin saattavan johtaa Yhdysvaltain historian suurimpaan intiaanisotaan.

Yhdysvaltain hallitus lähetti joukon intiaanipoliiseja pidättämään Istuvan Härän. Poliisiupseerit löysivät vanhan johtajan nukkumassa toisesta hirsimajastaan. Kun kersantti Kaljupää ja luutnantti Häränpää saattoivat Istuvaa Härkää odottavien ratsujen luo kerääntyivät päällikön seuraajat vastustamaan pidätystä. Kersantti Punainen Tomahawk käveli Istuvan Härän takana revolveri ampumavalmiina. Syntyneiden erimielisyyksien aikana eräs hunkpapa-sotureista kohotti huovan alla olleen kiväärinsä ja ampui kohti luutnantti Häränpäätä. Tämä yritti kaatuessaan vastata tuleen, mutta harhautunut luoti lävisti Istuvan Härän rinnan. Samaan aikaan Punaisen Tomahawkin kerrotaan ampuneen Istuvaa Härkää takaapäin päähän kuolettavasti. Seuranneessa tulitaistelussa sai surmansa 14 ihmistä, näiden joukossa Istuvan Härän oma poika Variksenjalka ja hänen assiniboine-syntyinen adoptioveljensä Hyppäävä Karhu.

Istuva Härkä muiden silmin

Istuva Härkä oli pidetty mies kansansa keskuudessa. Lapsille hän oli ystävällinen ja antelias, naisille avulias ja nuorille miehille suuri esikuva taistelu- ja metsästystaitojensa vuoksi. Myöhemmässä elämässään kaikki arvostivat hänen johtajan ominaisuuksiaan ja ennustajan lahjojaan. Istuva Härkä on mainittu 176 cm pitkäksi, mutta rotevan ruumiinrakenteensa ja kookkaan leveän päänsä vuoksi hän antoi vaikutelman lyhyemmästä miehestä. Ratsastajana Istuva Härkä oli erinomainen ja notkea. Hän piti hevosista ja omisti näitä suuret määrät. Istuvan Härän suosikkiase oli kilpi, jonka hän oli saanut lahjaksi isältään. Kilpi suojasi häntä lukuisissa taisteluissa vihollista vastaan. Istuvan Härän kävelyä on kuvattu kankeaksi. Taistelussa vuonna 1857 haavoittunut jalkaterä ei koskaan parantunut ennalleen ja tämä vamma sai hänet nilkuttamaan lievästi.

Istuvan Härän taiteellinen puoli

Yleisemmin tunnettujen ominaisuuksiensa lisäksi Istuvalla Härällä oli taiteellinen puoli, sillä hän teki lauluja ja piirsi. Useimmat lauluista oli tarkoitettu uskonnollisiin tarkoituksiin, mutta joukossa oli myös omalle äidille ja sodissa menetetyille ystäville omistettuja laulelmia. Näiden lisäksi Istuvan Härän tuotanto sisälsi lastenlauluja ja eläinkunnalle osoitettuja ylistyksiä. Häneen suhteensa eläinkuntaan oli ainutlaatuinen ja se herätti laajalti ihailua. Istuva Härkä puhui biisonien ja susien kanssa ja hänen väitettiin ymmärtäneen preeriaturpiaalin laulua.

Muista intiaanien sotapäälliköistä poiketen Istuva Härkä piirsi kuvasarjoja itsestään ja sotasaavutuksistaan. Laajimmassa kuvasarjassa oli 22 sotavankeudessa vuonna 1882 tehtyä piirustusta. Niin nämä kuin Istuvan Härän aiemmatkin piirrokset ovat klassisia esimerkkejä tasankojen taiteesta, jossa ihmiset yksilöitiin enemmän vaatteidensa kuin fyysisten ominaisuuksiensa perusteella.

Avioliitot ja perhe

Istuvan Härän ensimmäinen vaimo oli nimeltään Vaaleatukka (Bright Hair). Avioliitto solmittiin vuonna 1851. Hyvin pian Istuva Härkä otti toisen vaimon, jota kutsuttiin Lumeksi (Snow-on-her). Moniavioisuus oli lakotoilla verrattain yleistä, joskin vaimot olivat useimmin sisaruksia. Kahden vaimon talous ei toiminut Istuvan Härän odottamalla tavalla ja naiset riitaantuivat keskenään. Vaimojen toistuvat kiukunpurkaukset ja keskinäinen eripura masensivat Istuvaa Härkää ja ollessaan poissa kotoaan hän pelkäsi Vaaleatukan puolesta. Lumi yritti kaikin keinoin hankkiutua eroon ensimmäisestä vaimosta. Hänen liikkeelle laittamansa juorut saivat kyläläiset kuohuksiin ja ensimmäistä vaimoa alettiin syyttää miehensä pettämisestä. Vaaleatukan onnistuttua todistamaan olevansa yhden miehen nainen, joutui Lumi kyläläisten epäsuosioon valheellisten puheiden levittäjänä.

Vuonna 1857 Vaaleatukka kuoli lapsivuoteeseen. Lumi jatkoi Istuvan Härän vaimona 1860-luvulle, jolloin liitto päättyi eroon. Kolmannesta vaimosta Punaisesta Naisesta (Scarlet Woman) tiedetään vain että hän kuoli 1871. Vuotta myöhemmin Istuva Härkä nai kaksi sisarusta, joiden kanssa hän eli loppuelämänsä.

Istuvalla Härällä oli lapsia kaikkien vaimojensa kanssa. Vain harvat lapsista selviytyivät aikuisikään. Suku säilyi kuitenkin elossa ja asuu nykyään varsin laajana Pine Ridgen ja Standing Rockin reservaateissa.

Lähteet

(Kirjalähteet)

• Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia) Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Brown, Dee Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books, 1991, ISBN 978-0-099-52640-7
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset Gaudeamus, 1986, ISBN 951-662-385-9
• Lapointe, Ernie: Sitting Bull: His Life and Legacy, Gibbs Smith, 2009. ISBN 978-1423605560
• Santoro, Nicholas J: Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
• Taylor, Colin F: The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2 (englanniksi)
• Utley, Robert: The Lance and The Shield, Ballentine Books, 1994. ISBN 978-0345389381
• Vesta, Stanley: Sitting Bull: Champion of the Sioux (Civilization of the American Indian), Univ Oklahoma Press, 2002, ISBN 978-0806122199
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994, ISBN 951-717-788-7
• Waldman, Carl: Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
• Yenne, Bill: Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X (englanniksi)

(Lehdet)

• Andersson, Rani-Henrik: Suuret sioux-sodat Kajo'-lehti1/2009 sivut 46 - 52.
• Heinäaro, Tapio: Istuvan Härän elämä Kajo'-lehti 1/2009 sivut 67 - 73.
• Greene, Candace: Istuva Härkä taiteilijana, Kajo'-lehti 1/2009 sivut 86 - 89.