Iriadamant

Iriadamant-yhteisön jäseniä Kittilässä lokakuun 1992 alussa.

Iriadamant oli intiaaniheimona esiintynyt yhteisö, joka kierteli 1970–1990-luvuilla eripuolilla Eurooppaa ja oleskeli vuosina 1991–1993 Pohjois-Suomessa. Yhteisön asukkaat olivat pääosin ranskalaisia ja belgialaisia mutta pukeutuivat intiaaniasuihin. Ryhmä saapui Suomeen Oulun yliopiston professorin Erkki Pulliaisen tuella tarkoituksenaan ”tutkia luonnossa elämistä”. Se perusti syksyllä 1991 Kittilän lähelle ”intiaanileirin”. Koska asukkaat olivat pääosin eurooppalaisia, ”Kittilän intiaaneja” kutsuttiin Suomessa monesti ”elämäntapaintiaaneiksi”.

Suomessa Iriadamantiin suhtauduttiin aluksi pääosin myönteisesti, mutta vuoden 1993 alussa suhtautuminen muuttui. Professori Pulliainen sanoi melko pian suhteensa irti, kun kävi ilmi, ettei leirillä tehty tutkimusta. Lehtitietojen mukaan leirillä oli surkeata, kylmää, likaista, puutetta ruuasta ja terveydenhuollosta. Leiriläisiä syytettiin lehdissä muun muassa lasten hyväksikäytöstä. Kävi ilmi, että leiri oli pääosin ulkopuolisen ruokahuollon varassa ja leirin päällikkö Maltais, joka käytti nimeä Alpjoine, ei yleensä asunut leirillä vaan hotellissa Helsingissä. Leiriä alettiin yhä laajemmin pitää ekokultin luomana ”vihreänä höynäytyksenä”, jossa ekokultin johto huijasi ulkomaailmaa ja rivijäseniään. Iriadamantit karkotettiin Suomesta vuonna 1993. Leiri hajosi pian Suomesta lähdön jälkeen Italiassa.

Liikkeen tausta

Iriadamant-leirin perusti luonnonmukaisesta elämästä kiinnostunut kanadanranskalainen Pierre Doris Maltais (1937–2015). Kanadan Quebecissä syntynyt Maltais tunnettiin monilla muilla nimillä: William Norman, Alpjoine, Piel Petjo Maltest ja Manolinn Tiam Apjoilnosagmaniteogslg. Sittemmin nimellä Ecoovie (”Ekoelämä”) tunnettu ekonaturalistinen ryhmä alkoi toimia Quebecissa vuonna 1973 nimellä La Tribu, ”Heimo”. Ryhmä muutti Pariisiin vuonna 1978. Maltais muutti liikkeen ”Rauhan yliopistoksi” vuonna 1983. Leiri alkoi kiertää maailmaa maaliskuussa 1984.

Leiri pyrki elämään kasvisravinnolla. Leiriläiset eivät saaneet palkkaa, ja liikkeelle luovutetut rahat olivat leirin johdon valvonnassa. Yksipuolinen ja niukka ravinto, hygienian ja lääketieteellisen hoidon puute aiheuttivat sairauksia. Kävelemällä siirtyminen vei energiaa. Liikkeessä mukana olleiden mukaan Maltais käytti nuoria poikia seksuaalisesti hyväkseen. Maltais pidätettiin vuonna 1988. Belgialainen tuomioistuin tuomitsi vuonna 1989 Maltaisin muun muassa petoksesta ja väärien nimien käytöstä.

Leirin perustaminen

Ryhmä tuli Suomeen Oulun yliopiston eläintieteen professorin, Vihreän liiton kansanedustajan Erkki Pulliaisen ja arkkitehti Ilpo Okkosen kutsumana Ruotsin kautta. Siihen kuului etenkin ranskalaisia ja belgialaisia nuoria, mutta joukossa oli myös yksi kanadalainen. Pulliaisen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan ryhmä tuli Suomeen toteuttaakseen poikkitieteellistä Essoc-projektia yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa. Tällä perusteella heille myönnettiin oleskelulupa heinäkuun 1992 loppuun saakka. Ryhmään ilmoitettiin kuuluneen alkuvaiheessa noin 140 henkilöä.

Iriadamant-ryhmä ilmoitti tutkivansa tieteellisesti ihmisen sopeutumista luontoon luonnonkansojen elämäntyylillä ja vastustavansa ”ympäristöä tuhoavaa ja ihmistä alistavaa länsimaista elämäntapaa”. Tilalle ryhmällä oli tarjota ”silvilisaatio” (italian sanasta silva, ’metsä’). Ryhmä harjoitti myös uskonnollisia rituaaleja.

Ryhmä asettui aluksi Sanginjoelle lähelle Oulua, mutta siirtyi sieltä pari viikkoa myöhemmin Lainiojoelle Kittilään. Siinä vaiheessa Pulliainen lopetti yhteistyön ja epäili huijausta. Pulliainen on kuvaillut ryhmän johtajaa Apjoilnoa eli Norman Williamsia eli Maltaisia karismaattiseksi, sosiaalisesti lahjakkaaksi ja erinomaiseksi manipuloijaksi. Ryhmän tukijaksi perustettiin Elno iriadamant -yhdistys, jonka puheenjohtajana toimi Helsingin yliopiston antropologian professori Matti Sarmela. Iriadamantien tiedotuksesta vastasi heidän belgialainen sihteerinsä Ogtjuson, jonka oikea nimi on Erik van Monckhoven-Verlaine.

Väittely lehdistössä

Toimittaja Maarit Niiniluodon mukaan Iriadamantia käsitellyt lehdistö jakaantui jyrkästi kahteen ryhmään. Monet viikkolehdet, muun muassa naistenlehdet, esittelivät ryhmää ja sen ideologiaa myönteiseen sävyyn sen saavuttua Suomeen. Sen sijaan muutamat sensaatiolehdet ja Vihreän liiton äänenkannattaja Vihreä Lanka alkoivat varsinkin vuoden 1993 alussa kirjoittaa ryhmästä hyvin kielteisesti.

Leirin sanottiin elävän täysin eristyneenä ympäristöstään ja sen asukkaiden joutuneen hankaluuksiin paikallisen väestön ja viranomaisten kanssa. Ryhmää syytettiin muun muassa lasten hyväksikäytöstä ja ihmisten pitämisestä leirillä vastoin näiden omaa tahtoa sekä ryhmän johtajaa Maltaisia ulkomaisiin lähteisiin viitaten jopa yhteyksistä kansainväliseen huume- ja asekauppaan sekä terrorismiin. Syytökset perustuivat vuonna 1990 julkaistuun kirjaan Le mic-mac des services secret: dossier Ecoovie sekä ruotsalaisen Elisabeth Rydell-Jansonin haastatteluihin.

Professori Sarmelan mukaan kyse oli mustamaalaamisesta ja natsi-Saksasta tutusta delegitimoinnista ja että iridiamantit myytiin ensin romanttisena sensaationa ja sitten paljastuksena. Sarmelaa puolestaan sanottiin sinisilmäiseksi. Niiniluodon mukaan oli kuvaavaa, että negatiivisimpien artikkelien kirjoittajat ja heidän tiedonantajansa eivät koskaan käyneet Kittilän leirillä eivätkä edes halunneet tutustua ryhmän elämään.

Ongelmia

Iriadamant ei Suomessa aina pitänyt kiinni sovituista sitoumuksista. Leiri ei ollut omavarainen ja luonnonmukainen: luomuruokaa ja polttopuita tuotiin ulkoapäin. Luomuruoka tuli Ruotsista. Polttopuita leiriin neljä kuormaa päivässä toimittanut Polartrio Oy kärsi satojen tuhansien markkojen tappiot.

Kittilän nimismies ilmaisi, että kyseessä on suljettu yhteisö, jonka johto asuu lomaosakkeissa ja perusjäsenet rahattomina ja nälkäisinä turvemajoissa. Hänen mukaansa kyse ei ollut tutkimuksesta vaan uskonnollisesta ryhmästä, jossa ihmisiä alistetaan.

Leiri myös teeskenteli ulospäin elävänsä luonnonmukaisemmin kuin miten se todellisuudessa eli käyttäen salaa nykyaikaisia tarvikkeita ja työkaluja. Asumusten tekoon käytettiin kangasta luonnonmateriaalien sijasta. Lasipullo saatettiin peittää korilla. Kun iriadamant-intiaanit lähtivät pois Kittilän Laimion leiriltä, he jättivät metsään valtavat määrät roskaa, mehupulloja, ruokapurkkeja, öljykanistereita uusia vaatteita kuten lastenvaatteita ja farkkuja. Lisäksi iriadamant-intiaanit olivat kaataneet kyseisen leirin kangasmetsäalueelta useita isoja mäntyjä tavallisilla sahoilla, joiden teriä löytyi alueelta ainakin 30 kappaletta. Yhteensä roskia vietiin elokuussa 1993 vapaaehtoisten voimin leiriltä pois noin 2–3 rekkakuormallista.

Karkotus

Alkuvuodesta 1993 ”elämäntapaintiaaneista” nousi kohu, kun tiedotusvälineet kuvasivat Kittilän leirin oloja surkeiksi ja kertoivat asukkaiden kärsivän nälästä ja kylmyydestä. Eräissä lehdissä ryhmän johtajaa syytettiin avoimesti huijariksi. Tämän jälkeen viranomaiset ryhtyivät toimiin ryhmän karkottamiseksi Suomesta. Keväällä 1993 ryhmä pystytti leirinsä metsään lähelle Päijälän kylää Kuhmoisissa. Myöhemmin ryhmän kerrottiin oleskelleen myös Helsingissä.

Maaliskuun lopussa 1993 Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustaja Tina Mäkelä teki eduskunnassa kirjallisen kysymyksen ”Ns. iriadamant-intiaanien oleskelusta Suomessa”. Mäkelä tiedusteli, ”aikooko Hallitus antaa viranomaisille tarkennetut ohjeet, jottei vastaavia ’elämäntapatutkimuksia’ voi enää maassamme harjoittaa” sekä aikoiko hallitus korvata ryhmän aiheuttamat kustannukset asianomistajille. Sisäministeri Mauri Pekkarinen totesi vastauksessaan, ettei ryhmän toiminnassa ollut ilmennyt mitään rikokseen viittaavaa eikä kysely siltä osin antanut aihetta jatkotoimiin. Pekkarinen sanoi kyseessä olevan yksittäistapaus, jonka ratkaisemiseen riittivät voimassa olleen ulkomaalaislain säännökset ja ettei ryhmän yksityisille tai yrityksille mahdollisesti aiheuttamien kulujen käsittely kuulunut julkisten viranomaisten tehtäviin. Ryhmä karkotettiin sisäministeriön päätöksellä, mihin perusteluna oli määräaikaisen oleskeluluvan päättyminen. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi ryhmän karkotuspäätöksestä tekemän valituksen syyskuun lopulla 1993.

Ryhmän jäsenet, joita oli loppuvaiheessa 56, olivat ilmoittaneet saapuvansa Helsinki-Vantaan lentoasemalle 3. marraskuuta 1993 maasta poistumista varten. Sinne he eivät kuitenkaan ilmaantuneet, eikä heidän olinpaikkaansa tämän jälkeen enää tiedetty. Ryhmä ajoi bussilla Ruotsin kautta Hollantiin, mutta Apjoilno ajoi henkilöautolla erikseen. Eräs mies oli sairastunut vakavasti Kävelevä puhe -marssin aikana. Ryhmä yritti kuljettaa häntä bussissa mukanaan. Hän kuitenkin kuoli sairaalassa Tukholmassa.

Vuonna 1994 Apjoilno yritti saada iriadamanteja lähtemään lähes kasvittomalle Kap Verden saarelle. Ryhmän jäsenet katsoivat, ettei siellä voisi pysyä maan antimilla hengissä. Lisäksi kokouksessa puhuttiin paljon siitä, että Apjoilno salaili asioita ja kertoi monesti eri asioita yksille kuin toisille iriadamanteille. Näin toiset tunsivat itsensä petetyiksi, vaikka toiset halusivat yhä jatkaa. Kokous päätti lopettaa Iriadamant-ryhmän toiminnan. Apjoilno eli myöhemmin majatalonpitäjänä Nicaraguassa, jossa hän vahvistamattomien tietojen mukaan kuoli vuonna 2015.

Kirjallisuutta

• Deliège, Jean-Frederic – Brewaeys, Philippe (1990): Ecoovie: Le Mic-Mac des Services Secrets. EPO (ranskaksi)
• Pennanen, Outi: Kittilän intiaanit. Kotiliesi, 13.11.1992, nro 22, s. 12-16.

Aiheesta muualla

• Intiaanit tullee! 11-osainen radio-ohjelmasarja tapahtumista vuodelta 2017. Yle Areena.