Britannian kaivoslakko 1984–1985
Britannian kaivoslakko 1984–1985 oli suuri työtaistelu Britanniassa, jossa kaivostyöläisten ammattiliitto NUM (National Union of Mineworkers) Arthur Scargillin johdolla vastusti Margaret Thatcherin hallituksen suunnitelmaa sulkea parikymmentä valtion omistamaa ja subventoimaa hiilikaivosta. Vuoden kestänyt lakko päättyi tuloksettomana ja päätti ammattiyhdistysliikkeen suuren vaikutusvallan aikakauden Britanniassa. Epäonnistuneen lakon jälkeen useimmat Britannian valtion hiilikaivoksista on suljettu ja loputkin yksityistetty. BBC on luonnehtinut lakkoa kaikkien aikojen katkerimmaksi työtaisteluksi maan historiassa.[1]
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vielä vuosikymmentä aiemmin Britannian hiilikaivostyöläiset olivat vuosien 1972 ja 1974 lakoillaan saaneet aikaan parannuksia työoloihinsa valtion omistamissa kaivoksissa. Hiilentuotanto oli maassa hyvin tärkeää, sillä hiilivoimaloilla oli suuri merkitys maan sähköntuotannossa. Vuoden 1974 kaivoslakon sanotaan kaataneen Edward Heathin konservatiivihallituksen.[2] Puolueet sopivat keskenään keinoista, joilla valtiollinen hiilentuotanto varmistettaisiin, kunnes 1980-luvun alussa valtaan noussut Margaret Thatcherin hallitus alkoi kritisoida tukien varassa elävää kaivosteollisuutta. Tämän vuoksi NUM uhkasi Thatcherin hallitusta kaivoslakolla jo vuonna 1981, mutta hallitus perääntyi koska hiilivarastot olivat vähissä. Vuoden 1984–1985 lakkoon hallitus oli jo osannut varautua paremmin puskurivarastoin.[2] Thatcher nimitti kansallisen hiiliviraston johtoon skottilais-amerikkalaisen kaivosteollisuusjohtajan Ian MacGregorin, joka vuoden virassa oltuaan julkaisi maaliskuussa 1984 suunnitelman 20 kannattamattoman kaivoksen sulkemisesta.[1]
Lakon alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]5. maaliskuuta 1984 kansallinen hiilivirasto ilmoitti yorkshirelaisen Cortonwoodin hiilikaivoksen lakkauttamisesta. Kaivoksen tuhatkunta työntekijää marssi ulos protestina suunnitelmalle. Seuraavana päivänä virasto kertoi suunnitelmasta lakkauttaa yhteensä 20 hiilikaivosta ja tehdä siten työttömiksi noin 20 000 kaivosmiestä.[3] Viikon kuluessa lakko laajeni käsittämään puolta Britannian kaivostyöläisistä. Työtaistelu alkoi melko rauhallisesti, mutta otteet kovenivat lakon pitkittyessä.[1] Sähköntuotanto ei katkennut, koska Thatcherin hallitus oli aiempien kaivoslakkojen kokemuksista oppineena kerännyt voimaloihin suuret puskurivarastot hiiltä. Hallitus oli myös säätänyt lain, jonka mukaan ilman ammattiliiton jäsenäänestystä aloitettu maanlaajuinen lakko on laiton. Arthur Scargill laajensi lakkoa Cortonwoodin ulosmarssin jälkeen omavaltaisesti, joten lakko oli laiton eivätkä kaivosmiesten perheet saaneet lakon aikana mitään sosiaalitukia. Aluksi NUM maksoi lakkoilijoille 15 puntaa viikossa, mutta lakon pitkittyessä liiton rahat ehtyivät, ja paikallisjaostojen piti ruveta hankkimaan rahansa itse muun muassa lahjoituksina.[2] Hallituksella oli valta käyttää laittoman lakon purkuun kovia toimia. Scargillin omavaltaisuus jakoi kaivosmiehiä kahteen leiriin, ja hallitus kannusti lakkoa vastustaneita rikkurityövoimaksi pitääkseen kaivokset toiminnassa.
18. kesäkuuta 1984 tapahtui yhteenotto viiden–kuuden tuhannen lakkolaisen ja noin 4 000 poliisin välillä British Steelin Orgreaven koksauslaitoksella lähellä Sheffieldiä, kun ympäri maata kootut NUM:n jäsenet pyrkivät sulkemaan kivihiiltä käyttävän laitoksen.
Lakko jakoi kansaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Arthur Scargillin ehdottomuus ei saanut kaikkien kannatusta, eivätkä kaikki kaivostyöläiset olleet lakossa. Etelä-Walesissa sekä Kentin ja Yorkshiren kreivikunnissa valtaosa oli lakossa katkeraan loppuun asti, kun taas Nottinghamshiren kreivikunnassa työtaisteluun osallistui vain noin viidennes työläisistä. Lakon pitkittyessä sen kannatus väheni. Enimmillään lakossa oli noin 150 000 kaivostyöläistä.[2]
Yllättävä lakon vastustaja oli työväenpuolueen johtaja Neil Kinnock, jonka isä oli kaivostyöläinen. Kinnock vastusti kyllä kaivosten sulkemista, mutta kieltäytyi tukemasta kovaotteista Arthur Scargilliä. Useimmat mediat suhtautuivat lakkoon kielteisesti, lukuun ottamatta vasemmistolaista Morning Staria, joka ainoana maanlaajuisena lehtenä tuki lakkoa koko ajan.[2]
Kaivoslakon seurauksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1983 Britanniassa oli 174 toimivaa hiilikaivosta, joita alettiin seuraavan vuosikymmenen mittaan sulkea niin, että kaivosten yksityistämisvuonna 1994 niitä oli enää 15. Vuonna 2013 jäljellä oli enää kuusi. Monet entiset kaivosalueet kuuluvat yhä Britannian köyhimpiin alueisiin. Kun vuonna 1979 Britanniassa oli noin miljoona työtöntä, kaivoslakon jälkeen heitä oli noin viisi miljoonaa. Monien kaivos- ja tehdastyöläisten oli mahdoton työllistyä uudelleen kotiseudullaan, jossa harvoin oli muuta teollista toimintaa. Usein kaivosmiehet olivat myös olleet perheensä ainoita elättäjiä.[2]
Lakko populaarikulttuurissa ja kirjallisuudessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Traumaattisesta lakkoajasta on tullut suosittu aihe brittiläisessä kirjallisuudessa, elokuvassa ja muissa taidelajeissa. Lee Hallin käsikirjoittamat Billy Elliot -elokuva (2000, ohj. Stephen Daldry) ja samanniminen musikaali (2005, säv. Elton John) kertovat nuoren pojan balettitanssihaaveista keskellä lakkotaisteluita. Vuoden 2014 elokuva Pride kertoo tositapahtumiin perustuen seksuaalisten vähemmistöjen kaivosmiehille antamasta tuesta.[2] Lakko on taustalla myös vuoden 1996 komediassa Suu messingillä (ohj. Mark Herman). Kirjailija David Peace yhdistää kaivoslakon faktaa ja fiktiota romaanissaan GB84 (2004).
Kaivoslakon aikana äänekästä tukea lakkolaisille antoivat rockartistit kuten The Clash, Paul Weller, Jimmy Somerville ja Billy Bragg. Lakon jälkeen muusikot perustivat Red Wedge -kollektiivin houkutellakseen nuoria mukaan politiikkaan ja auttaakseen työväenpuoluetta voittamaan vuoden 1987 vaalit. Niin ei käynyt, ja ryhmä hajaantui. Myöhemmin kaivoslakkoa käsitteleviä lauluja ovat julkaisseet muun muassa Manic Street Preachers, Pulp ja Sting.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c 1984: The beginning of the end for British coal, On This Day, BBC News 12.3.2008, viitattu 11.4.2015.
- ↑ a b c d e f g h Alanko, Tero: Kaivoslakko jakoi Britannian kahtia, Tiedonantaja 18.03.2015, viitattu 19.4.2023.
- ↑ Oakes, Simon: What killed King Coal? (Arkistoitu – Internet Archive) Geography in the News 8.11.2004, viitattu 12.4.2015.
