Beninin kirjallisuus
Beninin kirjallisuutta edelsi vahva suullinen traditio jo kauan ennen kuin ranskasta tuli hallitseva kieli.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ranskan kieltä alettiin puhua Dahomeyssa 1800-luvun lopulla. Isä Pierre Bertrand Bouchen mukaan suulliseen perinteeseen perustuva rikas kirjallinen kulttuuri oli jo perustettu ennen kuin ranskaa alettiin puhua. Hän kirjoittaa muistelmissaan Sept ans en Afrique occidentale: la Côte des esclaves et le Dahomey (Seitsemän vuotta Länsi-Afrikassa: Orjarannikko ja Dahomey) (1885), että suulliseen perinteeseen perustuva rikas kulttuuri oli alkanut jo ennen kuin ranskan kielen puhuminen yleistyi alueella.[1]
Dahomeyn kirjoitetuista teksteistä kirjailija ja kirjallisuuskriitikko Adrien Huannou huomasi, että aikakauslehden L'Echo du Dahomeyn (Dahomeyn kaiku) alkoi ilmestyä vuonna 1905 ennen varsinaisten kirjallisten teosten julkaisemista.[1]
Kirjailijoiden ensimmäinen sukupolvi koostui kirjailijoista, kuten Paul Hazoumé, Louis Hunkarin ja Émile Zinsou Bodé, joiden tekstejä julkaistiin täysin käsin kirjoitetussa lehdessä Le Récadère de Bèhanzinissa. Sitä julkaistiin kaksi kappaletta vuonna 1917.[2] Näistä vuosien 1917 ja 1960 välisenä aikana toimineista kirjailijoista tuli uuden mustan Afrikan edeltäjiä.[3]
Orja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäinen Beninistä kotoisin olevan kirjailijan romaani, Félix Couchoron L'Esclave, (Orja), julkaistiin vuonna 1929. Sitä pidetään myös toisena afrikkalaisen kirjailijan kirjoittamana romaanina senegalilaissyntyisen Bakary Diallon Force bontén (1926) jälkeen. L’Esclave julkaistiin ensin kirjana Pariisissa Dépêche Africainen kustantamana ja sen jälkeen Togo Presse -lehdessä sarjamuotoisena vuonna 1962. Kirja julkaistiin useita kertoja uudestaan Togossa, johon kirjailija myöhemmin siirtyi.[4]
L'Esclave on intohimoinen tarina perintökiistasta kotiorjan Mawulawoén ja hänen veljensä Komlanganin välillä. Romaanin alussa on keskeinen kappale:
"Komlanganin isä osti kahdeksanvuotiaan Mawulawoén kaukaa pohjoisesta, Okou-Okoun seudulta. Orjan suloiset kasvot miellyttivät hänen isäntäänsä niin, että tämä ei halunnut turmella niitä orjien arpeuttamisella. Isäntä nimesi orjan Mawulawoéksi, joka tarkoittaa ”Jumala välittää”. Mikään ei erottanut Mawulawoéta Komlanganista, jonka kanssa hän kasvoi. He leikkivät samoja leikkejä ja tekivät töitä veljeksinä… Pojat kasvoivat miehiksi ja ottivat vaimot… Kuolinvuoteellaan isä siunasi kaksi poikaansa rukoillen heille yhtäläistä rakkautta. He sulkivat hänen silmänsä."[5]
Toinen pojista väittää, että Mawulawoélla, ”orjalla” ei ole oikeutta isänsä perintöön. Mawulawoé alkaa kostaa ja lietsoo useita tapauksia, jotka tuovat esiin rakkautta, mustasukkaisuutta, vihaa ja kunnianhimoa, jotka lopulta johtavat useisiin murhiin.[5]
Kirjan esipuheessa Couchoro julistaa olevansa Mono-alueen kirjailija. Vuonna 1929 julkaistu romaani ei liity mitenkään siirtomaan hallinnolliseen yksikköön, mutta sitä voi kutsua ”nationalistiseksi” afrikkalaisesta perspektiivistä, tai ”regionalistiseksi” Ranskan kolonialistisesta näkökulmasta. Couchoro puolustaa Mono-joen varrella olevan alueen yhtenäisyyttä ja erityisesti sen taloudellista yhtenäisyyttä. Erilaisen verotuksen ilmaisemien keinotekoisten jakojen sijaan Felix Couchoro kuvaa jokialueen ihmisten yhtenäisyyttä. Hänen romaaninsa maailman rajat ovat samoja kuin nationalistisen puolueen tukeman Ewemaan rajat. Couchoron tuotannossa keskeistä on Ewe-kansan tietoisuus ja yhtenäisyys. Kirjansa esipuheessa Felix Couchoro tuo esiin antirasistisen viestin väittämällä, että ihmisten kyky kärsiä intohimoisesta rakkaudesta on todistus heidän yhdenvertaisuudestaan.
L’Esclave on selvästi kolonialistinen romaani, mutta kuten Couchoro kirjoitti myöhemmin, hänellä on etuasema verrattuna Ranskan kolonialistisiin kirjailijoihin. Hän totesi, että olemalla afrikkalainen hän kirjoittaa kokemansa Afrikkaa koskevan tiedon tulevan hänen sisältään.[4]
Felix Couchoro ei saanut tunnustusta Ranskassa romaanistaan. Hän ei myöskään voinut nationalistisen suuntauksensa takia tukeutua paikallisiin siirtomaahallitsijoihin. Hän alkoi julkaista pieniä, kadulla myytäviä kirjasia, joita hän itse painatti ja myi melko hyvällä menestyksellä. Couchoron toinen romani oli Amour de féticheuse (Fetissipapittaren rakkaus, 1941). Se oli painettu Ouidahissa, ja sitä voi pitää ensimmäisenä paikallisesti painettuna romaanina ranskankielisessä Afrikassa.[4]
Suhteellisen korkean lukutaidon takia sotienvälisessä Dahomeyssä oli melko suuri lukijakunta, joka edusti alempaa keskiluokkaa, jonka kirjallista makua Felix Couchoro ruokki.[4]
1960-luvulla Couchoro tuli tunnetuksi toiminnastaan Togon itsenäisyysliikkeessä ja hänen sarjamuotoisena julkaistuista kirjoistaan.[4]
Doguimici
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kymmenen vuotta L’Esclaven ilmestymisen jälkeen kirjailija Paul Hazoumé julkaisi historiallisen romaanin nimeltä Doguimici. Romaanissa kuvastuu kirjoittajan kiinnostus kansansa historiaan, tapoihin ja uskomuksiin. Sen merkitys on siinä, että se hylkäsi ajatuksen Afrikasta, joka eli pimeydessä ennen eurooppalaisten saapumista.
Kirjassa kaunis ja hyveellinen sankaritar Doguicimi vastustaa kuninkaallisen kosijan imarteluja ja uhkauksia. Hän valitsee vankeuden pysyäkseen uskollisena maanpaossa olevalle miehelleen, joka saa surmansa kirjan lopussa heimosodassa Abomeyn Fonin kuningaskunnan ja sen vihollisten Amien välillä.[6]
Négritude
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Négritude
Couchoro ja Hazoumé kritisoivat harvoin Ranskan miehityksen "hyödyllisiä vaikutuksia". Vasta toisen maailmansodan jälkeen kehittyi kirjallisuus, joka oli yhä kriittisempi ja vihamielisempi Ranskan siirtomaahanketta kohtaan. Se huipentui Albert Tévoédjrèn kirjaan L'Afrique révoltée (Afrikka kapinassa,1958).[1]
Pariisissa 1930-luvulla syntynyt négritude oli kirjallinen ja poliittinen panafrikkalainen liike, joka korosti mustaihoisten identiteetin merkitystä. Aate syntyi protestiksi Ranskan Afrikassa harjoittamalle kolonialistiselle mustien assimilaatiopolitiikalle.[7]
Léopold Sédar Senghorin négrituden määritelmässä keskeistä on perinteisissä afrikkalaiskulttuureissa oleva syvä uskonnollinen tunne. Tämä on yhdistetty myös Paul Hazoumén kirjallisuuteen. Hazoumé mainitaan Senghorin, Césairen, amerikkalaisen Richard Wrightin ja muun muassa Jean-Paul Sartren kanssa yhdeksi niistä, jotka vaikuttivat négritude-liikkeen käynnistämiseen Pariisissa. Négritude vaikutti yli 30 vuoden ajan.[6]
Kritiikki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Négritude-ideologia syntyi 1930-luvulla Ranskassa opiskelleiden afrikkalaisten reaktiona ranskalaisten rasismiin. Englanninkieliset afrikkalaiset intellektuellit kritisoivat negritruden ideologiaa, esimerkiksi nigerialainen Wole Soyinka piti aatetta ymmärrettävänä, mutta valitettavana reaktiona rasismiin. Negrituden kritiikki kiteytyy Wole Soyinkan kuuluisaan lauseeseen: "Tiikeri ei julista tiikeriyttään (engl. tigritude)."[8] Myöhemmin on pidetty arveluttavana sitä, että afrikkalaiset esitetään länsimaisista hyvin paljon poikkeavina.[9]
1960 - 1980
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1960-luvulla sanouduttiin irti tuon ajan yhteiskunnasta ja neokolonialismista. Tunnetuimpia tämän ajan kirjailijoita ovat Olympe Bhêly-Quenum ja Jean Pliya, jonka näytelmät menestyivät hyvin.[1]
Kirjallinen tuotanto pysyi suhteellisen vähäisenä vuosina 1960 - 1980. Kirjailijoiden toinen sukupolvi keskittyi noina vuosina aiheissaan selvästi Afrikkaan ja Beniniin. Esillä olivat esimerkiksi kirjailijat Agbossahessou, Richard Dogbeh, Jean Pliya ja Eustache Prudencio.[3]
Mathieu Kérékoun johtama vallankaappaus vuonna 1972 jakoi kirjallisuuden kahteen leiriin, ihmisiin jotka olivat vallankumouksen puolella tai sitä vastaan. Noihin aikoihin kirjalliselle näyttämölle saapui Jérôme Carlos, josta tuli myöhemmin eräs sukupolvensa suurimpia kirjailijoita.[3]
1980-lukuvulla kirjallisuuden teemojen moninaisuus lisääntyi. Kirjailijoiden kolmannen polven menestyneimpiä olivat muun muassa Jean-Marc Afoutou, Florent Couao-Zotti, Moudjib Djinanou, Edgar Okidi Zinsou, Dominique Titus ja Albert Gandonou.[3]
Vuoden 1990 jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viime vuosina eräät uudet Beninin kirjailijat ovat tuoneet panoksensa myös Togon kirjallisuuteen. Heidän joukossaan on Adélaïde Fassinou sekä Béatrice Lalinon Gbado, joka johtaa pientä kustantamoa nimeltä Ruisseaux d'Afrique, joka on erikoistunut lasten kirjallisuuteen. Tunnettu senegalilainen kirjailija Ken Bugul, joka elää Beninissä, laajentaa edelleen ”beniniläisen kirjallisuuden” kenttää.[1]
Western Tchoukoutou
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]"Mutta sitten eräänä joulukuun iltapäivänä, kun harmattan rymisteli kaupungissa punaisen pölyverhon sisällä, ilmestyi kaupungin eteläisestä sisäänkäynnistä outo olento... Suorakatseisena, vartalo kaarella hän ajoi moottoripyörällä, jonka kylkeen oli piirretty yksinkertainen merkki, pääkallo ja ristissä olevat luut, sekä kirjaimet N D, joka merkitsi Kalamity Djanea.”[10]
Natitingoussa, vuoristoisessa Pohjois-Beninin kaupungissa on kolme omalaatuista henkilöä. He ovat täydellisiä jäljennöksiä Villin Lännen hahmoista, jotka pitävät väestöä ikeensä alla kummallisilla teoillaan. Räyhäävä cowboy, röyhkeä poliisitarkastaja ja liikemies, epämääräinen ja eloisa desperado samaan aikaan. Yhtäkkiä kaupunkiin ilmestyy kostonhimoinen nuori nainen, joka oli tunnistettu kuolleen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Pistooli kädessään hän ilmoittaa haluavansa kukistaa kolme kauhua myyttisessä Salon of the Desperadosissa.[10]
Romaani on kirjoitettu amerikkalaisen westernin ja spagettiwesternin tyyliin. Vuonna 2018 julkaistu Western Tchoukoutou on riemukas romaani, jonka teemana on kuoleman jälkeinen kosto. Villi Länsi asettuu Beniniin, vuoristoiseen "Natingou-Cityyn", jossa seurataan roistokolmikon, korruptoituneen sheriffin, moraalittoman salonkipäällikkön ja cowboyn seikkailuja. Salaperäisen Kalamity Djanen paluu järkyttää monella tapaa, kun hän palaa kuolleiden joukosta isolla moottoripyörällään. Kalamity Djane janoaa kostoa ja siirtää taivasta ja maata tappaakseen kolme roistoa.[11]
Florent Couao-Zotti tarttuu amerikkalaiseen myyttiin, tekee siitä epätyypillisen beniniläisen seikkailun ja keksii näin uudenlaisen westernin. Romaaneillaan, novellikokoelmillaan ja näytelmillään kirjailija onnistuu rakentamaan omintakeisen kirjallisen teoksen, joka ruokkii kuvitelmaa pettyneestä urbaanista Afrikasta, jonka toistuvia hahmoja yhä ovat syrjäytyneet.[12]
Huomattavia beniniläisiä kirjailijoita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Olympe Bhêly-Quénum
- Jean Pliya
- Colette Senami Agossou Houeto
- Florent Couao-Zotti
- Richard Dogbeh
- Adelaide Fassinou
- Paulin Hountondji
- Paulin Joachim
- José Pliva
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Beninese literature at a glance Reading Women Writers and African literatures, Benin. The University of Western Australia/French. Viitattu 1.2.2019. (englanniksi)
- ↑ Le Recadère de Béhanzin - SISMO sismo.inha.fr. Viitattu 26.5.2022.
- ↑ a b c d Houngnikpo, Mathurin C. ja Decalo, Samuel: Historical Dictionary of Benin, s. 241. The Scarecrow Press, 2013.
- ↑ a b c d e Ricard, Alain: Felix Couchoro, 1900-1968: pionneer of Popular writing in West Africa? Centre national de la recherche scientifique. Arkistoitu 16.11.2006. Viitattu 1.2.2019.
- ↑ a b Bellagamba, Alice ja Greene, Sandra E. ja Klein, Martin A.: African Voices on Slavery and the Slave Trade, Vol 1, The Sources, s. 166. Cambridge University Press, 2013. ISBN 0521145295, 9780521145299 Teoksen verkkoversio (viitattu 1.2.2019). (englanniksi)
- ↑ a b Gérald, Albert S.: European-language Writing in Sub-Saharan Africa, s. 122. John Benjamins Publishing, 1986. Teoksen verkkoversio (viitattu 1.2.2019). (englanniksi)
- ↑ Negritude Encyclopædia Britannica. Viitattu 17.6.2018. (englanniksi)
- ↑ Sligh, Jim: Tigritude (asiantuntijablogi) This Analog Life. 5.8.2013. Viitattu 28.3.2019. (englanniksi)
- ↑ Ranne, Katariina: ”perinnettä uudelleenmiksaamassa”, Korallia ja suolakiteitä, Afrikkalaisen runouden antologia, s. 14. Osuuskunta Poesia, 2015. ISBN 978-952-305-006-8
- ↑ a b librairies indépendantes www.librairiesindependantes.com. Viitattu 27.5.2022.
- ↑ Western tchoukoutou - Florent Couao-Zotti Babelio. Viitattu 27.5.2022. (ranska)
- ↑ Dirk Kohnert: Book review : "Western Tchoukoutou", by Florent Couao-Zotti (Benin). Paris : Éditions Gallimard, Continents Noirs, 176 p., 1.1.2020. Artikkelin verkkoversio.