Taistelu Britanniasta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Taistelu Britanniasta
Osa toisen maailmansodan länsirintamaa
Saksalainen Heinkel He 111 -pommikone Lontoon East Endin yllä 7. syyskuuta 1940.
Saksalainen Heinkel He 111 -pommikone Lontoon East Endin yllä 7. syyskuuta 1940.
Päivämäärä:

10. heinäkuuta – 31. lokakuuta 1940

Paikka:

Britannian ja Englannin kanaalin ilmatila.

Lopputulos:

Yhdistyneen kuningaskunnan voitto

Osapuolet

Liittoutuneet
 Yhdistynyt kuningaskunta
 Kanada

Akselivallat
 Saksa
 Italia

Komentajat

Yhdistynyt kuningaskunta Hugh Dowding
Yhdistynyt kuningaskunta Keith Park
Yhdistynyt kuningaskunta Trafford Leigh-Mallory
Yhdistynyt kuningaskunta Quintin Brand
Yhdistynyt kuningaskunta Richard Saul

Saksa Hermann Göring
Saksa Albert Kesselring
Saksa Hugo Sperrle
Saksa Hans-Jürgen Stumpff
Italia Rino Corso Fougier

Vahvuudet

600 yksipaikkaista hävittäjää
150 kaksipaikkaista hävittäjää
550 pommikonetta[1]

1 100 yksipaikkaista hävittäjää
350 kaksipaikkaista hävittäjää
1 400 pommikonetta[1]

Tappiot

544 kuollutta
422 haavoittunutta
1 547 lentokonetta

Siviilit:
43 381 kuollutta[2]
32 138 haavoittunutta

175 000 asuinrakennusta, 24 500 teollisuusrakennusta[2]

2 698 kuollutta
1 887 lentokonetta
967 vangittua
638 kadonnutta

Taistelu Britanniasta[3] (engl. The Battle of Britain, suomeksi myös taistelu Englannista[4]) käytiin toisessa maailmansodassa Britannian kuninkaallisten (RAF) ja Saksan ilmavoimien (Luftwaffe) välillä 10. heinäkuuta – 31. lokakuuta 1940. Taistelun nimi tulee puheesta, jonka pääministeri Winston Churchill piti parlamentin alahuoneessa 18. kesäkuuta 1940: ”Taistelu Ranskasta on ohitse, mutta taistelu Britanniasta on vasta alkamassa.”[5]

Saksalaisten tavoite oli saavuttaa ilmaherruus Englannin kanaalin ja Etelä-Englannin yläpuolella, jotta operaatio Merileijona eli maihinnousu Englantiin olisi mahdollinen. Taistelun ensimmäisessä vaiheessa saksalaiset tunnustelivat Britannian ilmapuolustusta hyökkäilemällä Englannin etelärannikon satamia ja kanaalissa liikkuvia laivoja vastaan. Päähyökkäys alkoi elokuussa, jolloin saksalaiset pommittivat lähes päivittäin Kaakkois-Englannissa sijainneita tutka-asemia, laivasto- ja lentotukikohtia, lentokonetehtaita ja viestikeskuksia. Lisäksi käytiin jatkuvia ilmataisteluja pommikoneita suojaavien saksalaishävittäjien ja brittiläisten torjuntahävittäjien välillä. Syyskuun alkuun mennessä saksalaisten määrällinen ylivoima alkoi kallistaa taistelua heidän edukseen, kun taas Kuninkaallisten ilmavoimien hävittäjälennosto oli pahoin rasittunut. Syyskuussa saksalaiset siirtyivät Lontoon ja muiden suurkaupunkien strategiseen pommittamiseen, mikä antoi Kuninkaallisille ilmavoimille aikaa toipua, eivätkä saksalaiset enää kyenneet vakavasti uhkaamaan Britannian ilmapuolustusta.

Kumpikin osapuoli menetti taistelussa yli tuhat lentokonetta, saksalaiset brittejä enemmän. Miehistötappioissa suhde oli Saksalle erityisen epäedullinen, sillä saksalaiset menettivät tuhansia lentäjiä kun taas brittien vastaava luku jäi muutamiin satoihin. Brittilentäjät kykenivät usein pelastautumaan ystävällismieliselle maaperälle ja jatkamaan taistelua, mikä ei saksalaisille ollut mahdollista. Lisäksi britit hyötyivät kehittyneestä tutka- ja hälytysjärjestelmästään, jonka ansiosta hyökkääjät eivät juuri koskaan onnistuneet yllättämään puolustajaa. Ilmasodan epäonnistuttua tavoitteissaan saksalaiset keskittyivät yhdeksän kuukautta jatkuneeseen terroripommituskampanjaan, joka surmasi kymmeniä tuhansia siviilejä ja aiheutti suuria aineellisia tuhoja erityisesti Lontoossa, Liverpoolissa ja Coventryssä.

Taistelu Britanniasta oli ensimmäinen laajan mittakaavan sotatoimi, joka käytiin lähes yksinomaan ilmavoimien välillä. Se oli lisäksi ensimmäinen merkittävä toisen maailmansodan taistelu, jonka liittoutuneet voittivat. Operaatio Merileijona lykkäytyi epämääräiseen tulevaisuuteen ja Yhdistynyt kuningaskunta pysyi mukana sodassa, joka aikanaan päättyi Saksan tappioon.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Operaatio Seelöwe
Ilmatilan tähystäjä lontoolaisen rakennuksen katolla. Taustalla St. Paulin katedraali.

Saksa valloitti keväällä ja kesällä 1940 Ranskan nopealiikkeisten panssarijoukkojen hyökkäyksillä. Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa toteutetussa operaatio Dynamossa Brittiläisen imperiumin joukot evakuoitiin Euroopan mantereelta. Ranskan solmittua rauhan Yhdistynyt kuningaskunta jäi Euroopan ainoaksi akselivaltoja avoimesti vastustavaksi valtioksi. Pääministeri Winston Churchill piti 18. kesäkuuta kuuluisan puheen, jossa totesi taistelun Ranskasta päättyneen ja ennusti taistelun Britanniasta olevan alkamaisillaan. Churchill kehotti maanmiehiään taistelemaan niin, että vielä tuhannen vuoden päästäkin voitaisiin sen sanoa olleen Brittiläisen kansainyhteisön ja imperiumin hienoin hetki.[6]

Ranskan kukistuttua saksalaiset saivat haltuunsa Englannin kanaalin etelärannikon satamat. He eivät olleet valmistautuneet sotaretkeen Britteinsaaria vastaan, sillä Saksan diktaattori Adolf Hitler piti brittien tilannetta toivottomana ja oletti näiden suostuvan neuvottelurauhaan. Saksan asevoimissa arveltiin sodan olevan päättymäisillään, monille sotilaille annettiin lomaa ja ilmavoimien koneita siirrettiin pois sotatoimialueelta. 2. heinäkuuta Hitler määräsi esikuntansa pohtimaan hyökkäystä Englantiin, mutta vasta 16. heinäkuuta hän myönsi, ettei Yhdistynyt kuningaskunta antautuisi, ja määräsi aloitettavaksi Operaatio Merileijonan eli Britteinsaarille suuntautuvan maihinnousun valmistelut. Hyökkäyksen oli määrä alkaa elokuun puolivälissä, mutta Saksan asevoimilla ei ollut tarvittavaa maihinnousukalustoa eikä joukkoja ollut koulutettu maihinnousuoperaation varalle. Kuninkaallinen laivasto oli Saksan laivastoon verrattuna ylivoimainen, joten vihollisen merivoimat päätettiin lamauttaa ilma-asetta käyttämällä. Saksan ilmavoimille annettiin tehtäväksi Kuninkaallisten ilmavoimien tuhoaminen ja ilmaherruuden saavuttaminen, ja maihinnoususuunnitelmat lykättiin syksyyn.[6]

Osapuolet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Royal Air Force (RAF)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ryhmitys ja taktiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brittien tutkaverkko ilmasodan aikana.

Kuninkaallisten ilmavoimien (engl. Royal Air Force) Hävittäjäilmavoimia (engl. Fighter Command) komensi ilmamarsalkka sir Hugh Dowding, joka ryhmitti joukkonsa neljään rykmenttiin (engl. Group):[6][7]

Saksalaisten päähyökkäys kohdistui 11. ja 12. rykmenttien alueelle.[8] Rykmentit oli edelleen jaettu sektoreihin, joihin kuului päälentokenttä (sektoriasema) ja useita pienempiä lentokenttiä.[9] Päämaja tiedotti sektorien esikuntia lähestyvistä saksalaismuodostelmista, jolloin lentokentiltä nousi koneita puolustamaan Britannian ilmatilaa.[8] Vihollisen havaitsemisessa auttoi 30:n tutka-aseman ketju Chain Home, joka ulottui Land’s Endistä Newcastleen.[10] Tuolloiset tutkat kykenivät havaitsemaan vain meren yllä lentäviä kohteita, joten rantaviivan ylittäneitä viholliskoneita havainnoivat erilliset ilmavalvontajoukot. Tutka- ja havaintoasemia, esikuntia ja lentotukikohtia yhdisti maalinjojen verkko, jonka avulla tieto havaituista viholliskoneista saatiin nopeasti eteenpäin ja torjuntahävittäjät ilmaan ennen vihollisen saapumista.[7] Vapaaehtoisista naisista muodostettu Women’s Auxiliary Air Force (suom. Naisten avustavat ilmavoimat) auttoi viholliskoneiden seurannassa.[10] Maajohtojärjestelmän ja Hävittäjäilmavoimien yhteistoimintaa oli harjoiteltu huolellisesti jo ennen kesää 1940.[7] Tehokkaan varoitusjärjestelmän ansiosta saksalaiset eivät juuri koskaan onnistuneet yllättämään puolustajaa.[6] Usein briteillä oli paikallinen ylivoima, vaikka Saksan ilmavoimilla olikin käytössään moninkertainen määrä koneita.[8]

Kuninkaalliset ilmavoimat oli Dunkerquen ilmataisteluissa saanut kokemusta Saksan ilmavoimien kyvyistä. Spitfire kykeni tasaveroiseen taisteluun saksalaisten kanssa, eikä kummallakaan osapuolella ollut ilmeistä teknologista etulyöntiasemaa. Brittiläisten hävittäjälentäjien taktiikka sen sijaan osoittautui pahoin vanhentuneeksi.[11] Perusmuodostelma oli kolmen koneen V-muodostelma eli vic, joita laivueessa oli neljä eli yhteensä 12 konetta. Vain etumainen kone tarkkaili vihollista siipimiesten keskittyessä muodostelman säilyttämiseen.[12] Kun viholliskoneisiin saatiin näköyhteys, hävittäjämuodostelman johtaja huusi radioon ”Tally Ho!”[7] ja lentäjät valmistautuivat tulittamaan.[13] Pääkohteena pidettiin pommittajia, joiden kimppuun vicit hyökkäsivät perätysten. Taktiikka jätti hävittäjät pahoin alttiiksi pommittajia saattaneiden hävittäjien vastaiskuille.[12] Ahdas muodostelma oli lentäjille suorastaan vaarallinen, sillä se altisti koneet yhteentörmäyksille.[14] Brittilentäjät oppivatkin pian hajaantumaan taistelussa, ja ydinmuodostelman liepeille lisättiin kauempana lentäviä vicejä, joiden tehtävänä oli suojata muita. Uudistuksista huolimatta brittien taktiikka pysyi saksalaisia huonompana koko taistelun Britanniasta ajan. Jotkut lentäjät tosin kiersivät virallista sotaoppia ja siirtyivät taistelutilanteessa kolmen koneen muodostelmasta neljään, jota saksalaisetkin käyttivät.[15]

Kuninkaallisten ilmavoimien tehokkuutta paransi kotimaataan puolustavien lentäjien vahva taistelutahto.[16] Dowding ja 11. rykmentin komentaja kenraaliluutnantti Keith Park osasivat kuunnella alaisiaan ja olivat tarvittaessa valmiita sallimaan poikkeamat virallisesta taktiikasta. Molemmat nauttivat lentäjiensä parissa suurta kunnioitusta.[17] Etulinjan yksiköitä kierrätettiin välillä hiljaisemmissa paikoissa, mikä antoi uupuneille joukoille mahdollisuuden levätä.[18] Tarvittaessa RAF:n lentäjät voivat tehdä pakkolaskun ystävällismieliselle maaperälle, jolloin kone mahdollisesti voitiin vielä korjata. Koneistaan laskuvarjolla hypänneet brittilentäjät saattoivat nopeasti palata taisteluun uudella koneella, kun taas saksalaisille koneen vaurioituminen tai polttoaineen loppuminen merkitsi sekä lentäjän että koneen lopullista menetystä.[16]

Vahvuus ja konetyypit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brittiläisiä hävittäjälentäjiä heinäkuun lopulla.

Kuninkaallisilla ilmavoimilla oli ilmasodan alkaessa 531 taistelukelpoista hävittäjää.[10] Ranskassa ja Dunkerquessa menetetyt koneet oli saatu korvatuksi heinäkuuhun mennessä,[19] ja hävittäjiä riitti koko Englannin samanaikaiseen suojaamiseen.[6]

Pääasialliset hävittäjätyypit olivat Hawker Hurricane ja Supermarine Spitfire. Hurricane oli kestävä ja raskaasti aseistettu, ja sen päätehtävänä oli tuhota vihollisen pommikoneita. Nopeat ja ketterät Spitfiret olivat aikansa parhaita torjuntahävittäjiä, ja ne säästettiin taisteluun pommikoneita saattavien hävittäjien kanssa.[6] Tähtäämistä helpotti kesällä 1940 käyttöön otettu De Wilde -sytytysammus. Aiemmista valojuovaluodeista poiketen se ei jättänyt jälkeensä valo- tai savuvanaa vaan välähti osuessaan kohteeseen, jolloin lentäjä voi olla osumasta.[20] Spitfiret muodostivat kuitenkin vain pienen osan koko vahvuudesta, ja taistelun alkaessa niitä oli käytössä noin 120.[8] Hurricane ei vanhempana ja hitaampana mallina pärjännyt nykyaikaisille saksalaisille hävittäjille, ja sillä oli vaikeuksia lisätä korkeutta nopeasti.[21] Hurricane ja Spitfire oli varustettu Rolls-Royce Merlin III -moottorilla. Suora syöksyynlähtö aiheutti negatiivisen kiihtyvyyden, joka katkaisi polttoaineen virtauksen Merlin-moottorin kaasuttimelle sammuttaen moottorin hetkellisesti. Saksalaiskoneiden lentäjillä oli ahdistettuna tapana paeta syöksyyn, johon brittilentäjät eivät voineet välittömästi seurata. Bf 109:n ohjaimet olivat tosin oikaisussa hyvin raskaat, ja matalalla tehdyn syöksyn seurauksena oli usein syöksyn jatkuminen maahan asti.[22] Brittilentäjät joutuivat takaa-ajetuksi joutuessaan väistämään sivulle tai tekemään silmukan.[23]

Yöhävittäjinä RAF:lla oli pieni määrä Bristol Blenheim- ja Boulton Paul Defiant -koneita.[8] Defiantissa ei ollut lainkaan eteenpäin ampuvia aseita, mutta sen taka-ampujalla oli moottoriavusteinen pyörivä konekiväärikupu. Koneen oli suunniteltu ampuvan vihollispommittajat alas lentämällä niiden vierellä, mutta se ei pärjännyt vihollishävittäjille ja siirrettiin yökäyttöön.[24] Kaksimoottorinen Blenheim oli alun perin suunniteltu pommittajaksi eikä hitautensa vuoksi menestynyt hävittäjätehtävissä.[25] Ilmatorjuntaa varten oli 1 204 raskasta ja 571 kevyttä ilmatorjuntatykkiä sekä yli 4 000 valonheitintä.[8]

Britannian lentokoneteollisuus kykeni tuottamaan lähes 500 hävittäjää kuukaudessa, mikä oli kaksi kertaa saksalaisia enemmän. Koneiden riittävyyttä suurempi ongelma oli pätevien lentäjien puute.[26] Kansainyhteisön kansalaisten rinnalla kuninkaallisissa ilmavoimissa palveli suuri joukko Saksan miehitystä paenneita puolalaisia, tšekkoslovakialaisia, belgialaisia ja ranskalaisia.[27] Suurin ryhmä olivat puolalaiset, joilla oli myös kokemusta saksalaisia vastaan taistelemisesta. Puolalaisten palvelukseen ottamista hidasti kuitenkin kenraali Władysław Sikorskin vaatimus itsenäisistä Puolan pakolaisarmeijan ilmavoimista.[26] Sikorski sai lopulta tahtonsa läpi, ja elokuussa perustettiin kuninkaallisten ilmavoimien alaisuudessa toimineet puolalaiset hävittäjä- ja pommikonelaivueet.[28] Kaikkiaan taisteluun Britanniasta osallistui 2 917 liittoutuneiden lentosotilasta. Heistä 2 334 oli brittejä, 145 puolalaisia, 126 uusiseelantilaisia, 98 kanadalaisia, 88 tšekkejä, 33 australialaisia, 29 belgialaisia, 25 eteläafrikkalaisia, 13 ranskalaisia, 11 yhdysvaltalaisia ja 10 irlantilaisia. Lisäksi oli yksittäisiä muiden kansallisuuksien edustajia.[17] Useimmat lentäjät olivat noin 20-vuotiaita.[18]

Luftwaffe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ryhmitys ja taktiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan ilma-aseen (saks. Luftwaffe) komentaja valtakunnanmarsalkka Hermann Göring lähetti Britannian-sotaretkelle kolme ilma-armeijaa, jotka oli ryhmitetty Englannin kanaalin ja Pohjanmeren rannikolle Cotentinin niemimaalta Norjaan ulottuvassa puolikaaressa.[6] Niistä tärkeimmät olivat 2. ilma-armeija Pas de Calais’ssa ja 3. ilma-armeija Normandiassa, Bretagnessa ja Kanaalisaarilla.[29] Kiitoradat olivat usein kiireessä rakennettuja ja epätasaisia.[18] Pienempi 5. ilma-armeija toimi Norjasta ja Tanskasta käsin. Sen pommittajat hyökkäsivät Pohjois-Englannissa ja Skotlannissa sijainneita kohteita vastaan,[30] ja joutuivat toimimaan saattohävittäjien kantaman ulkopuolella.[31]

Göringin suunnitelmana oli kuluttaa RAF:n hävittäjävoimat loppuun ja estää Kuninkaallisen laivaston toiminta kanaalissa, minkä jälkeen asevoimien muut haarat voisivat aloittaa maihinnousun Englantiin.[6] Adolf Galland piti Göringin heikkoutena liiallista itsevarmuutta.[32] Ilmavoimien korkein johto oli tienannut kannuksensa ensimmäisessä maailmansodassa, eikä sillä ollut omakohtaista kokemusta nykyaikaisesta ilmataistelusta.[33] Hävittäjälentäjät arvostelivat esimiehiään pommikoneiden liiallisesta suosimisesta hävittäjien kustannuksella.[34] Toisin kuin Dowding, Göring ei sallinut uupuneille yksiköille lepotaukoja.[18] Saksalaisten sotamenestystä haittasi myös johdonmukaisen strategian puute. Ilmasodan alussa Luftwaffe pommitti satamia, lentokenttiä ja ilmailuteollisuutta, mutta myöhemmin se siirtyi suurkaupunkien strategiseen pommittamiseen.[6] Saksan tiedustelu ei saanut todenmukaista tietoa RAF:n tukikohdista ja vahvuudesta, ja vihollisen kuviteltiin toistuvasti olevan jo käytännössä lyödyn.[35]

Saksalaislentäjien etuna oli taistelukokemus, jota oli saatu Espanjan sisällissodassa[36] ja myöhemmin Ranskan-sotaretkellä.[37] Britannian-sotaretken alkaessa Luftwaffe oli maailman kokenein ja taktisesti edistynein ilma-ase.[38] Hävittäjälentäjien perusmuodostelma oli neljän koneen parvi (saks. Schwarm),[39] joka edelleen jakautui kahdeksi pariksi. Parinjohtajan tehtävänä oli pudottaa vihollisen koneita siipimiehen seuratessa johtajaa ja suojatessa tämän selustaa. Parit lensivät noin 300 metrin etäisyydellä toisistaan, mikä taistelunopeudella vastasi hävittäjän kääntöpiiriä.[38] Löyhä, laaja muodostelma mahdollisti yksittäisten lentäjien oma-aloitteisuuden, vaikeutti muodostelmaan osumista ja helpotti vihollisen varhaista huomaamista.[36] Hyökkäys tehtiin vihollista korkeammalta ja sillä pyrittiin aiheuttamaan heti ensimmäisessä iskussa ratkaisevaa vahinkoa, minkä jälkeen hyökänneet hävittäjät kääntyivät paluumatkalle. Näin pyrittiin kompensoimaan kaukana tukikohdistaan taistelevien lentokoneiden lyhyttä toiminta-aikaa.[40] Ylivertainen taktiikka antoi saksalaisille edun ilmasodan ensimmäisissä taisteluissa, joissa britit yhä lensivät vanhanaikaisissa tiiviissä muodostelmissa.[36]

Yöpommituksissa saksalaiset käyttivät Knickebein-järjestelmää (suom. Kampurajalka), jossa Euroopan mantereelta suunnattiin kohteeseen kaksi radioaaltoa. Pommikoneet lensivät yhden säteen suuntaisesti, ja säteiden leikatessa koneet pudottivat pomminsa. Järjestelmää oli kokeiltu Britannian yläpuolella maaliskuussa 1940, jolloin britit olivat pudottaneet järjestelmää hyödyntäneen pommikoneen ja pudotettua konetta tutkittuaan oppineet häiritsemään Knickebeiniä. Myöhemmin saksalaiset parantelivat järjestelmää niin, että kahden säteen sijaan käytettiinkin neljää ja lisäksi ajastinta.[41] Järjestelmä helpotti suunnistamista ja tähtäämistä, mutta radioaallot voitiin toisaalta havaita, mikä antoi viholliselle ennakkovaroituksen tulevasta yöpommituksesta.[42]

Vahvuus ja konetyypit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaisia pommikoneita Englannin kanaalin yllä.

Luftwaffella oli taistelujen alkaessa noin 1 300 pommikonetta ja syöksypommittajaa, 900 yksimoottorista hävittäjäkonetta ja 300 kaksimoottorista hävittäjää.[6] Britannian-sotaretkeen niistä oli käytettävissä 725 hävittäjää ja 1 280 pommikonetta.[10] Lähes kaikki Luftwaffen yksimoottoriset hävittäjät oli kesällä 1940 koottu Englannin kanaalin etelärannalle.[7] Syystalvella saksalaiset saivat lisävoimia liittolaiseltaan Italialta.[8]

Saksalaisten pääasiallinen hävittäjätyyppi Messerschmitt Bf 109 oli suorituskyvyltään lähellä Spitfireä.[43] Suurissa nopeuksissa Bf 109 oli ketteryydeltään ylivertainen,[44] ja kaartotaistelussa se pärjäsi hyvin erityisesti vanhempaa Hurricanea vastaan. Saksalaiskoneiden moottorissa oli ruiskutuspumppu, mikä teki siitä kaasutinta käyttäneitä vihollishävittäjiä luotettavamman.[45] Myös nousukyky oli erinomainen.[46] Bf 109:n lyhyt toimintasäde vaikeutti pommikoneiden suojaamista.[47] Hävittäjät kykenivät toimimaan Britannian ilmatilassa vain puoli tuntia, ennen kuin niiden oli palattava tukikohtiinsa. Lähitaistelussa polttoaine kului vieläkin nopeammin.[18] Raskaalla kaksimoottorisella Messerschmitt Bf 110 -hävittäjällä oli pitkä toimintasäde,[48] mutta se ei pärjännyt ketterämpiä Hurricane- ja Spitfire-hävittäjiä vastaan ja siirrettiin pois päivähävittäjäkäytöstä.lähde?

Saksalaiset pommikoneet olivat lähinnä kevyitä kaksimoottorisia malleja. Niiden hyötykuorma oli melko kevyt, joten pommitusten aiheuttamat tuhotkin jäivät suhteellisen pieniksi.[6] Dornier Do 17 ja Heinkel He 111 oli otettu käyttöön jo 1930-luvun puolivälissä, ja niiden suorituskyky osoittautui riittämättömäksi. Junkers Ju 88 oli nykyaikainen ja vahvasti panssaroitu kone, joka kykeni toimimaan myös syöksypommittajana. Syöksy helpotti hyökkäävien viholliskoneiden väistämistä.[24] Syöksypommittaja Junkers Ju 87 (Stuka) ei soveltunut mattopommituksiin ja oli hitautensa vuoksi helppo maali ilmatorjunnalle ja hävittäjille.[48] Sekä Bf 109 että 110 olivat syksystä 1940 alkaen ajoittain käytössä hävittäjäpommittajina, mutta niiden hyötykuorma oli pieni ja hävittäjälentäjillä oli usein kiire päästä pommeistaan eroon mahdollisimman nopeasti.[49] Hävittäjäpommittajia käytettiin päivisin ja ne lensivät 8–10 kilometrin korkeudessa, kun taas raskaammat koneet keskittyivät enenevästi vain yöpommituksiin.[50]

Taistelun kulku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen vaihe: taistelu kanaalista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
RAF:n hävittäjälentäjät juoksevat koneisiinsa.

Sotahistorioitsijat jakavat Britannian ilmasodan neljään vaiheeseen, joista ensimmäinen oli taistelu Englannin kanaalista. Saksalaiset tunnustelivat Britannian ilmapuolustusta hyökkäilemällä Etelä-Englannin satamia ja kanaalissa liikkuvia laivastosaattueita vastaan.[51] Taistelu alkoi 10. heinäkuuta 1940, jolloin saksalaiset tekivät ensimmäiset ilmahyökkäykset Yhdistyneen kuningaskunnan merikuljetuksia vastaan.[6] Aluksi saksalaiset toimivat rajatuin voimin, sillä suurin osa heidän hävittäjälaivueistaan vasta toipui Ranskassa kärsityistä tappioista,[52] mutta ilmahyökkäysten voima kasvoi seuraavina viikkoina.[6][8] Saksalaiset eivät saavuttaneet ilmaherruutta kanaalin yllä mutta onnistuivat aiheuttamaan raskaita tappioita Hävittäjäilmavoimille.[52] Syöksypommittajien ja moottoritorpedoveneiden hyökkäykset käytännössä estivät brittiläisten laivojen liikkumisen kanaalissa. Krollin oopperatalossa 19. heinäkuuta pitämässään puheessa Hitler parjasi Churchillia sodanlietsojaksi ja esitti rauhantarjouksen, jonka Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus välittömästi torjui.[53]

Ensimmäinen suuri ilmataistelu käytiin 24. heinäkuuta, kun Adolf Gallandin johtama osasto hyökkäsi Thamesin suulla seilanneen laivasaattueen kimppuun, jolloin kolme Spitfire-laivuetta kävi vastahyökkäykseen. Saksalaisten tappiot jäivät pieniksi, mutta Galland yllättyi brittien taistelutahdosta ja omien lentäjiensä haluttomuudesta ottaa riskejä.[54]

Ilmasodan ensimmäinen vaihe päättyi 7. elokuuta. Saksalaiset olivat siihen mennessä menettäneet 192 konetta, joista 100 pommittajia. RAF:n tappiot olivat noin 70 hävittäjää.[8] Huomattavasti suurempi määrä koneita vaurioitui. Monet RAF:n menettämistä koneista olivat arvokkaita Spitfirejä.[52]

Toinen vaihe: kotkan hyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brittikoneesta otettu kuvasarja raskaan Bf 110 -hävittäjän pudottamisesta.

Elokuun alussa saksalaiset tekivät tiedustelulentoja Englantiin. Ne kartoittivat RAF:n lentokenttiä ja yrittivät uuvuttaa vihollisen hävittäjälentäjiä pakottamalla nämä tarpeettomiin partiolentoihin.[17] Laajasta tiedustelutoiminnasta huolimatta saksalaisilla ei ollut todenmukaista käsitystä Britannian ilmapuolustuksesta.[54] Elokuun 10. päivälle suunniteltu päähyökkäys lykkääntyi huonon sään vuoksi. 12. elokuuta saksalaiset pommikoneet tuhosivat Wightin saarella sijainneen Ventnorin tutka-aseman, joka vaurioitui korjauskelvottomaksi ja korvattiin liikkuvalla asemalla.[10]

Saksalaisten päähyökkäys alkoi lopulta 13. elokuuta, jonka Hitler oli nimennyt Kotkanpäiväksi (saks. Adlertag) tai Kotkan hyökkäykseksi (saks. Adlerangriff).[6][52][8] Luftwaffen tavoitteena oli määrällisen ylivoimansa turvin saavuttaa ilmaherruus Etelä-Englannin yllä.[52] Kaakkois-Englannin satamia ja lentokenttiä pommitettiin kaikkiaan 11 perättäisenä päivänä, ja kumpikin osapuoli kärsi suuria menetyksiä.[52]

Ensimmäisenä päivänä saksalaiset lensivät 1 485 taistelulentoa Ranskassa, Alankomaissa ja Norjassa sijainneista tukikohdistaan. Luftwaffen tappiot olivat 45 konetta ja RAF:n 13.[8] Huono sää haittasi edelleen toimintaa, ja kiivaimmat taistelut käytiin kaksi päivää myöhemmin,[10] jolloin 940 saksalaiskonetta lensi 1 786 Britanniaan suuntautunutta taistelulentoa. Saksalaiset menettivät 75 konetta, ja raskaiden tappioiden myötä Luftwaffen lentäjät alkoivat kutsua elokuun 15. päivää ”mustaksi torstaiksi”. RAF:n tappiot olivat tuona päivänä 32 hävittäjää ja 21 pommikonetta. 18. elokuuta käytiin jälleen ankaria ilmataisteluja, jotka aiheuttivat Luftwaffelle 69 koneen tappiot. RAF menetti ilmataisteluissa 39 hävittäjää, ja lisäksi saksalaiset tuhosivat kentille 29 konetta.[8] Britit havaitsivat tutkilla kaikki kolme suurhyökkäystä, eivätkä saksalaiset onnistuneet tuhoamaan Hävittäjäilmavoimien toimintakykyä. Pysyvää vahinkoa ei aiheutunut myöskään maakohteille, sillä britit saivat aina nopeasti korjatuksi vaurioituneet kiitoratansa ja tutka-asemansa.[55]

Epätarkan tiedustelutiedon vuoksi monet saksalaisten hyökkäyksistä kohdistuivat pieniin lentokenttiin tai RAF:n hävittäjälennoston kannalta epäolennaisiin tukikohtiin.[54] Suuren lukumääränsä turvin saksalaiset pystyivät kerta toisensa jälkeen murtautumaan brittien hävittäjäpuolustuksesta läpi ja pommittamaan sisämaassa sijainneita kohteita,[13] mutta raskaat tappiot ja Göringin armottomuus alkoivat heikentää taistelutahtoa.[18] 2. ja 3. ilma-armeijan välinen koordinointi epäonnistui, eikä hyökkäyksiä kyetty ajoittamaan niin, että ne olisivat kohdistuneet kentillä ammus- ja polttoainetäydennyksiä odottaneisiin brittihävittäjiin.[10] Stuka-syöksypommittajia oli elokuun puolivälissä menetetty niin paljon, että ne oli vedettävä pois suurista operaatioista.[18] Myös RAF:n hävittäjälennoston menetykset olivat suuret, ja tappioiden välttämiseksi hävittäjälentäjiä kiellettiin seuraamasta vihollista kanaalin ylle.[56]

Kolmas vaihe: ”kriittinen kausi”

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Göring uskoi voiton olevan lähellä.[18] Elokuun 24:stä päivästä alkaen hän vaihtoi jälleen taktiikkaa ja otti kohteekseen tutka-asemat sekä sisämaassa sijainneet ilmatukikohdat, lentokonetehtaat ja viestintäyhteydet.[8] Päätavoitteeksi otettiin RAF:n 11. ryhmän sektoriasemien tuhoaminen.[47] Kutakin pommikonelaivuetta saattoi ainakin 100 hävittäjää. Laivueet olivat niin suuria, ettei RAF pystynyt pysäyttämään niitä, ja elokuun viimeisenä päivänä saksalaiset ampuivat alas 39 hävittäjää menettäen itse 41 konetta.[8]

Syyskuun alussa saksalaisten määrällinen ylivoima alkoi kallistaa taistelua Luftwaffen eduksi, ja briteillä oli pulaa sekä kokeneista lentäjistä että toimintakuntoisista hävittäjistä.[6] Monet tuoreista lentäjistä olivat saaneet vain lyhyen koulutuksen, eikä osa ollut ampunut hävittäjällä laukaustakaan ennen kuin joutui taisteluun vihollisen kanssa.[27] RAF:n historiankirjoituksessa elokuun 24. ja syyskuun 6. päivien välistä ajanjaksoa kutsutaan ”kriittiseksi kaudeksi”,[57] ja lentäjät olivat jatkuvien taistelujen vuoksi kestokykynsä rajalla.[31] Väsyneet lentäjät saattoivat nukahtaa jopa kesken keskustelun.[56] Usein odotus oli psykologisesti raskaampaa kuin varsinainen taistelu.[13] Myös saksalaisilla rasitus oli äärimmäistä erityisesti hävittäjälentäjillä, jotka suorittivat jopa viisi tehtävää päivässä. Norjasta ja Tanskasta toimivat pommittajat kärsivät suuria tappioita ja 5. ilma-armeija vedettiin pois taistelusta.[31] Vaikka saksalaisten kokonaistappiot olivat brittejä suuremmat, britit menettivät hävittäjiä saksalaisia enemmän.[58] Saksalaisilla sitä paitsi oli käytettävissään paljon enemmän koneita.[56] Pullonkaulaksi muodostui menetettyjen lentäjien korvaaminen.[59] Pommikonelentäjien koulutus kesti kaksi vuotta, ja tappioiden pelättiin heikentävän Luftwaffen toimintakykyä tulevissa sotatoimissa.[60] Tappioista huolimatta saksalaiset onnistuivat aiheuttamaan kasvavia tuhoja RAF:n lentokentille.[56]

Syyskun 5. päivään mennessä RAF:n tappiot olivat kohonneet 466 hävittäjään. Lentäjistä 103 oli kuollut ja 128 haavoittunut, mikä oli neljännes Hävittäjäilmavoimien vahvuudesta. Saksalaisten tappiot olivat noin kaksi kertaa suuremmat.[8] Raskaita Bf 110 -hävittäjiä menetettiin niin paljon, etteivät saksalaiset niitä sotaretken myöhempinä kuukausina enää suuremmin käyttäneet. Göring teki myös useita taktisia virheitä. Hän epäili tutka-asemien pommittamisen järkevyyttä sillä arveli briteillä joka tapauksessa olevan niitä niin paljon, ettei ratkaisevaa määrää saataisi lamautettua. Lisäksi hän piti voimavarojen haaskauksena pommittaa samaa lentokenttää perättäisinä päivinä, mikäli ensimmäisenä päivänä oli aiheutettu merkittävää tuhoa.[57] Raskaiden tappioiden vuoksi Göring vaati hävittäjiä pysymään pommikoneiden lähellä ja hyökkäämään vihollishävittäjien kimppuun vain, jos ne aiheuttivat välittömän uhan omille koneille. Taktiikan muutos lisäsi pommilentäjien turvallisuuden tunnetta mutta johti käytännössä vieläkin suurempiin tappioihin.[61]

Göringin virhearvioiden vuoksi Hävittäjäilmavoimat säilyttivät toimintakykynsä jopa kriittisimpinä aikoina.[57] 11. ryhmän lentokentillä lojui suuret määrät rojua ja useimmat rakennukset tuhoutuivat, mutta kiitoradat pysyivät käyttökelpoisina.[47] Dowding puolestaan teki organisaatiouudistuksia, jotka edelleen tehostivat ilmavalvontajärjestelmää.[57] Hävittäjätaktiikkaa parannettiin vastaamaan paremmin ilmasodan todellisuutta.[62] Hävittäjäilmavoimien johdossa toisaalta esiintyi kiistaa oikeasta taktiikasta. Kenraaliluutnantti Trafford Leigh-Mallory ja everstiluutnantti Douglas Bader halusivat muodostaa suuria lennostoja, joissa iso joukko laivueita taisteli yhdessä. Dowding ja Park vastustivat taktiikkaa, sillä suurten muodostelmien liikekannallepano oli hidasta ja usein saksalaiset ehtivät pakoon, ennen kuin muodostelma oli taisteluvalmis. Myöhemmin myös Bader kääntyi vastustamaan suurten lennostojen taktiikkaa.[56]

Neljäs vaihe: suurkaupunkien pommitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Lontoon pommitukset
Brittiläisten ja saksalaisten lentokoneiden käymän taistelun jättämiä tiivistysjuovia taivaalla 18. syyskuuta 1940.

Kuninkaalliset ilmavoimat pommitti Berliiniä ja muita Saksan kaupunkeja 24.–29. elokuuta.[8] Kyseessä oli kosto siitä, että Luftwaffe oli ilmeisesti vahingossa pudottanut Lontoon asuinkortteleihin pommeja.[6] Tapaus vimmastutti Hitlerin ja Göringin, jotka vaihtoivat jälleen taktiikkaansa ja päättivät kostaa terroripommituksilla.[6][8] Göring sitä paitsi uskoi RAF:n hävittäjävoimien jo pääosin tuhoutuneen, ja arvioi suurkaupunkien pommitusten vetävän brittien viimeisetkin voimat ilmataisteluun, jossa ne voitaisiin tuhota.[57] Syyskuun puolivälissä Saksan tiedustelu väitti Hävittäjäilmavoimilla olevan jäljellä alle 200 konetta.[63] Pommituksia päätettiin tehdä sekä päivisin että öisin. Öisin hyökättäisiin suurella voimalla kaupunkikohteita vastaan. Päivisin pommikoneita käytettäisiin pienempinä joukkoina, mutta niitä suojattaisiin voimakkailla hävittäjäsaattueilla, jotka tuhoaisivat vihollisen torjuntahävittäjät.[64]

Syyskuun 7. päivän iltana ja yönä Luftwaffe pommitti Lontoota kahdessa aallossa yhteensä 570 pommikoneen voimalla surmaten satoja ja haavoittaen yli tuhatta siviiliä.[8] Ilmatorjunta onnistui pudottamaan vain yhden saksalaiskoneen.[47] Ilmahyökkäyksiä tehtiin myös päivisin, ja 15. syyskuuta saksalaiset pommittivat Lontoota 277 pommikoneen ja 700 hävittäjän voimin.[8] Yhdistyneessä kuningaskunnassa 15. syyskuuta on taistelun Britanniasta virallinen vuosipäivä.[57] Kiivaat hyökkäykset jatkuivat 57 perättäisenä yönä.[6] Marraskuun alkuun mennessä Lontooseen oli pudotettu 10 000 tonnia räjähteitä ja satoja tuhansia palopommeja. 29. joulukuuta saksalaiset tekivät uuden suurhyökkäyksen Lontooseen ja sytyttivät laajoja tulipaloja. Maalis–huhtikuussa 1941 kaupunkia pommitettiin toistuvasti, ja useina öinä lontoolaisia kuoli yli tuhat. Saksalaisten viimeinen suuri ilmahyökkäys kohdistui Lontooseen 10. toukokuuta 1941, minkä jälkeen Luftwaffe käänsi huomionsa itään ja Neuvostoliiton-vastaisen sotaretken valmisteluun.[8]

Lontoon ohella saksalaiset tekivät ilmahyökkäyksiä Liverpooliin ja useisiin muihin kaupunkeihin.[6] Merkittävin yöpommitus kohdistui Coventryyn marraskuun 14.–15. päivien välisenä yönä, kun lähes 500 yöpommittajaa iski kaupunkiin kolmessa aallossa.[65] Ne pudottivat kaupunkiin 1 200 pommia, 30 000 palopommia ja 50 laskuvarjomiinaa.[66] Hyökkäys surmasi satoja siviilejä ja tuhosi suurimman osan Coventryn rakennuskannasta, mukaan luettuna keskiaikaisen tuomiokirkon ja useita asetehtaita.[65] RAF:n Pommitusilmavoimat olivat edellisenä yönä hyökänneet Berliiniin, missä Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov oli neuvottelemassa Saksan ja Neuvostoliiton välisen yhteistyön syventämisestä. Pommisuojassa Molotov pilkkasi isäntiensä väitteitä siitä, että Yhdistynyt kuningaskunta oli hävinnyt sodan. Coventryn pommitus ei kuitenkaan ollut kosto, vaan hyökkäyksestä oli päätetty jo aiemmin.[67] Kaikkiaan saksalaiset hyökkäsivät kaupunkiin 43 kertaa.[8] Raskaasti pommitettiin myös Birminghamia, Glasgow’ta ja Plymouthia.[8]

Italian diktaattori Benito Mussolini lähetti 24. lokakuuta saksalaisten tueksi noin 200 konetta, jotka oli ryhmitetty kahteen pommituslennostoon ja yhteen hävittäjälennostoon ja pommittivat muun muassa Harwichia. Italialaisten viimeinen Englantiin suuntautunut pommituslento oli 22. joulukuuta.[8]

Suurkaupunkien terroripommitus oli saksalaisilta vakava taktinen virhe,[63] sillä se antoi Britannian ilmapuolustukselle ja -tukikohdille aikaa toipua kärsimistään vakavista tappioista.[8] Hyökkäyksistä pahimmin kärsinyt Hävittäjäilmavoimien 11. rykmentti sai hengähdystauon, sillä yhä useampi ilmahyökkäys kohdistui nyt 12. rykmentin alueelle.[6] 19. syyskuuta Hitler lykkäsi operaatio Merileijonan epämääräiseen tulevaisuuteen. Britanniassa asiasta ei tiedetty, ja maahyökkäyksen pelättiin alkavan vielä samana syksynä.[63] Siviileille jaettiin kaasunaamareja, mutta ne osoittautuivat tarpeettomiksi. Pommitusten pelossa kaupungit pimennettiin öisin, mikä varsinkin alussa aiheutti sekasortoa ja onnettomuuksia. Myöhemmin määräyksiä löysättiin.[68]

Taistelun Britanniasta katsotaan päättyneen 31. lokakuuta, mutta pommitukset ja ilmataistelut jatkuivat aiempaa satunnaisempina loppukevääseen 1941.[69] Raskaiden tappioiden vuoksi saksalaiset joutuivat vähentämään päiväpommituksia ja keskittymään yöllisiin hyökkäyksiin siviiliväestöä ja teollisuuskeskuksia vastaan.[6] Talvella 1940–1941 huono sää vaikeutti pommikoneiden toimintaa, kun taas brittien yöhävittäjätoiminta ja tutkavalvonta kehittyivät jatkuvasti.[42] Yhdeksän kuukautta jatkuneet pommitukset[8] aiheuttivat siviileille suuria kärsimyksiä ja saivat briteiltä lempinimen Blitz, mutta Kuninkaallisten ilmavoimien toimintakykyä ne eivät enää uhanneet.[6] Pahoinkin vaurioituneet tehtaat saatiin yleensä toimintakuntoon muutamassa päivässä.[42] Saksalaiset eivät myöskään onnistuneet murtamaan Britannian siviiliväestön taistelutahtoa, vaan terroripommitukset loivat voimakkaan yhteenkuuluvuuden tunteen ja vahvistivat kotirintamaa.[70]

Tappiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuhoutuneita saksalaiskoneita Britanniassa vuonna 1940.

Elokuun 1940 alusta maaliskuun 1941 loppuun Luftwaffe menetti taistelussa Britanniasta 2 840 lentokonetta. Lentosotilaita kuoli 3 363, haavoittui 2 117 ja jäi sotavangiksi 2 641. RAF menetti samalla aikavälillä 1 023 hävittäjää. Hävittäjäilmavoimien lentäjiä kuoli taistelussa 544 ja Pommitusilmavoimien lentäjiä 801. RAF:n tappioihin on laskettu Saksaan suuntautuneiden pommituslentojen tappiot, joissa menetettiin 524 pommikonetta. Italialaisten tappiot jäivät muutamaan koneeseen.[8] Huomattava osa kummankin osapuolen menetyksistä johtui vihollisen toiminnan sijaan onnettomuuksista.[71]

Molemmat osapuolet yliarvioivat saavuttamiensa ilmavoittojen määrän. Useampi lentäjä saattoi esimerkiksi ilmoittaa tuhonneensa saman koneen. Saksalaisten arviot olivat erityisen epärealistisia, sillä pudotuksia ei voitu varmistaa tutkimalla alas ammuttuja viholliskoneita. Luftwaffen kulttuuri lisäksi painotti juuri ilmavoittojen tärkeyttä, mikä suorastaan kannusti liioitteluun. Saksalaisten suosiman taktiikan vuoksi ilmavoitot kasaantuivat taisteluparien johtajille, kun taas siipimiehet eivät usein saaneet ainuttakaan pudotusta vaikka olisivat palvelleet pitkäänkin. Erityisesti uusilla lentäjillä tappioprosentti oli korkea. Jos lentäjä selvisi muutamasta ensimmäisestä taistelulennostaan, hänen eliniänodotteensa parani selvästi.[72] Englantilaisista eniten pudotuksia sai luutnantti Brian Carbury (15 pudotusta) ja saksalaisista kapteeni Herbert Ihlefeld (33 pudotusta).[73]

Vaikutukset siviileihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lontoon pommitustuhoja.

Suurkaupunkeihin kohdistuvien ilmapommitusten vaikutuksista ei ennen taistelua Britanniasta ollut tarkkaa tietoa. Britanniassa pelättiin jopa 600 000 siviilin kuolevan ja miljoonan haavoittuvan, mutta tämä arvio osoittautui aivan liian suureksi.[74] Yhdeksän kuukautta jatkuneet pommitukset surmasivat noin 43 381 siviiliä, joista 22 069 syys–joulukuussa 1940. Lisäksi 50 856 tarvitsi sairaalahoitoa, joista 28 240 ennen vuodenvaihdetta. Kuolleista siviileistä noin 20 000 oli lontoolaisia. Liverpoolin pommituksissa kuoli noin 4 000 siviiliä ja Conventryn pommituksissa yli tuhat.[8]

Lontoosta ja muista suurkaupungeista evakuoitiin miljoonia lapsia, äitejä ja raskaana olleita naisia. Heidät sijoitettiin maaseudun kotitalouksiin, jotka arvioitiin riittävän varakkaiksi vastaanottamaan pakolaisia. Osa isäntäperheistä oli vapaaehtoisia, mutta tarvittaessa kotitaloudet pakotettiin huolehtimaan evakoista. Konflikteja syntyi varsinkin silloin, kun vauraisiin maalaisperheisiin sijoitettiin kaupunkien köyhistä slummeista paenneita ihmisiä. Erityisen kielteisesti maaseudulla suhtauduttiin Liverpoolin ja Glasgow’n köyhiin roomalaiskatolisiin. Joihinkin evakkoihin kohdistui fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Toisaalta evakuoinnit lisäsivät eri yhteiskuntaluokkiin kuuluneiden ihmisten tietoisuutta toistensa elinolosuhteista.[70] Köyhille kaupunkilaislapsille evakuointi antoi tilaisuuden tutustua maaseutuun ja syödä terveellistä ruokaa, ja sota-ajan säännöstelyannokset itse asiassa vähensivät Britannian lapsikuolleisuutta ja lastentautiepidemioita.[75] Jotkut evakot jäivät pysyvästi maaseudulle, kun vanhemmat eivät koskaan saapuneet noutamaan lapsiaan.[70]

Kaupunkeihin rakennettiin väestönsuojia, ja metroasemia muunnettiin suurille ihmisjoukoille turvallisemmiksi. Niihin kerättiin ruokaa ja rakennettiin vessoja ja ensiapuasemia. Ryhmähengen ylläpitämiseksi maanalaisissa suojissa järjestettiin ohjelmaa, kuten viihdenumeroja ja yhteislaulua. Metroasemilla esiintyi muiden muassa koomikko George Fromby. Pommitusten päätyttyä vapaaehtoiset auttoivat tulipalojen sammutustöissä ja kaivoivat esiin raunioihin jääneitä ruumiita ja loukkaantuneita. Peräänantamattomuudesta tuli yleinen ylpeydenaihe, ja pommitusten välissä elämää pyrittiin jatkamaan mahdollisimman normaalisti.[74] Sodan ensimmäisenä vuotena levinneet huhut saksalaisista vakoojista ja maahanlaskujoukoista väistyivät todellisen uhkan ja sen torjumiseen tähdänneiden yhteisten ponnistusten tieltä.[68]

Britanniassa toiminut Women’s Land Army värväsi naisia maataloustöihin sotaponnistusten tueksi. Jotkut kaupunkilaiset liittyivät siihen päästäkseen pakoon pommituksia, mutta epäonnisimmat sijoitettiin lähelle lentotukikohtia, joita saksalaiset joka tapauksissa pommittivat.[76]

Yksinomaan Lontoossa saksalaiset tuhosivat tai vaurioittivat yli 1,4 miljoonaa rakennusta.[8] Coventryssa 50 000 taloa vaurioitui asuinkelvottomiksi. Kodittomiksi jääneiden asuttaminen tuotti suuria vaikeuksia. Valmistalojen tuotanto alkoi vasta 1944.[70]

Seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelu Britanniasta on maailmanhistorian tunnetuin ilmataistelu. Micheal Clodfelter arvioi sen olleen ”luultavasti” myös ratkaisevin, kun pohditaan taistelujen vaikutusta historian kultuun.[8] Se oli ensimmäinen merkittävä toisen maailmansodan taistelu, jonka liittoutuneet voittivat.[77] Jos Englanti olisi kukistunut, ei Yhdysvallat välttämättä olisi koskaan liittynyt maailmansotaan, eikä Isoa-Britanniaa olisi voinut käyttää Normandian maihinnousun (1944) valmisteluun.[78] Saksa ei kuitenkaan saavuttanut tavoittelemaansa ilmaherruutta, eikä maihinnousua Britteinsaarille lopulta edes yritetty. Yhdistynyt kuningaskunta pysyi mukana sodassa, joka aikanaan päättyi Saksan tappioon.[6] Ilmasodan merkitystä kuvasi Winston Churchill:[79][80]

»Koskaan aiemmin näin moni ei ole ollut kiitollisuudenvelassa näin harvoille.»
(Winston Churchill 20. elokuuta 1940.)

Churchill tarkoitti tällä paitsi hävittäjälentäjiä myös ilmavalvonnan henkilöstöä, joista useita palkittiin ja keskeisimpiä aateloitiin. Tutkan salaamissyistä Churchill ei kuitenkaan voinut kuuluisassa puheessaan mainita ilmavalvontaa.[81]

Ilmasodan epäonnistuttua Saksa joutui muuttamaan Britannian-strategiaansa. Ilma-ase näytteli vastaisuudessa toissijaista roolia päävastuun langetessa sukellusveneille, joilla pyrittiin katkaisemaan Yhdistyneen kuningaskunnan kauppamerenkulku.[6] Satunnaiset ilmahyökkäykset Englannin suurkaupunkeihin jatkuivat kuitenkin vielä vuosien ajan. Sodan lopulla saksalaiset alkoivat käyttää niihin lentokoneiden sijaan V1- ja V2-raketteja.[8]

Hugh Dowding ja Keith Park siirrettiin taistelun jälkeen muihin tehtäviin. Erityisesti Leigh-Mallory syytti Parkia siitä, että hän koki taistelun henkilökohtaisena eikä pyytänyt ajoissa apua muiden komentajien alaisuudessa toimineilta ryhmiltä. Park puolestaan epäili Leigh-Malloryn vitkastelleen tahallisesti avun lähettämisessä sitä pyydettäessä. Dowding ei saanut kiistoja ratkaistuksi, mutta hän oli varsin iäkäs ja taistelu kulutti häntä henkisesti. Lisäksi hänen täytyi puolustaa hävittäjäasetta poliittisesti sekä ennen sotaa että sen aikana. Hän joutui vastustamaan esimerkiksi suuntausta, jossa kaksimoottorisilla hävittäjillä olisi ollut keskeinen osa, vaikka taistelukokemus jo osoitti muuta.[82] Helmikuussa 1942 RAF:n Pommitusilmavoimat saivat käskyn siirtyä täsmäpommituksista kaupunkien aluepommituksiin.[83] Pommitusilmavoimien päällikkö sir Arthur Harris oli jo taistelun Britanniasta aikana tarkkaillut saksalaisten taktiikkaa ja haaveillut kostosta, joka tapahtuisi niin suurella voimalla, ettei palopommien sytyttämien tulipalojen sammuttaminen olisi mahdollista.[84]

Raskaat tappiot johtivat Kuninkaallisten ilmavoimien hävittäjälentäjän koulutuksen lyhentämiseen useista kuukausista vain neljään viikkoon.[85] Taistelu vaikutti siihen, että Britanniassa pidettiin vahvoja päivähävittäjävoimia, vaikka strategisia päiväpommituksia ei maahan enää tehty ja koneita olisi tarvittu kipeästi muilla sotanäyttämöillä.[86] Saksassa vuoden 1940 menetykset kyettiin vielä korvaamaan suhteellisen helposti, mutta seuraavina vuosina ilmeni pahenevaa pulaa lentäjistä ja koulutusta jouduttiin loppuvuodesta 1940 lähtien nopeuttamaan.[87] Luftwaffen keskuudessa oli vahva tunne puolustuskannalle siirtymisestä. Kiistat pommituslennoston vaikutuksesta koko Luftwaffeen jatkuivat edelleen, sillä kasvava hävittäjistön tarve oli jo nähtävissä.[88]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Beevor, Antony: Toinen maailmansota. Suomentanut Jorma-Veiko Sappinen. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-36462-8
  • Briggs, Asa (toim.): Ratkaisun hetket. 100 tapahtumaa, jotka muuttivat maailmaamme. (Suomea käsittelevien jaksojen kirjoittajat: Seppo Aalto, Lauri Haataja & Allan Tiitta) Suomentanut Mervi Ovaska, Kati Salonen, Sirkka Salonen & Tuulikki Valta. Helsinki: Valitut palat, 1995. ISBN 951-584-073-2
  • Clodfelter, Micheal: Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1494–2007. (Third Edition) Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, 2008. ISBN 978-0-7864-7470-7 Internet Archive (viitattu 12.2.2024). (englanniksi)
  • Galland, Adolf: Ensimmäiset ja viimeiset. WSOY, 1956.
  • Galland, Adolf: The First and the Last. The Rise and Fall of the German Fighter Forces, 1938–1945. (Die Ersten und die Letzten vuodelta 1954.) New York: Bantam Books, 1979. ISBN 0-553-12927-9 Internet Archive (viitattu 11.2.2024). (englanniksi)
  • Holmes, Tony: Taistelu ilmojen herruudesta. Suomentanut Simo Liikanen. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-8883-6
  • Hyvönen, Jaakko: Yöhävittäjät iskevät. Tampere: Apali, 2010. ISBN 978-952-5877-14-4
  • Kershaw, Alex: Vieraalla taivaalla. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21652-0
  • Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. Sotataidon kolme vuosituhatta. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9
  • McKinstry, Leo: Spitfire – A Portrait of a Legend. John Murray Publishers, 2008. ISBN 978-0-7195-6875-6 (englanniksi)
  • McKinstry, Leo: Hurricane – Victor of The Battle Of Britain. John Murray Publishers, 2010. ISBN 978-1-84854-341-6 (englanniksi)
  • Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. (Sivujen 148–149 teksti Veikko Ahola) Suomentanut Veikko Ahola ja Irmeli Kuhlman. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6139-2
  • Saura, Veikko Emil: Tutka toisessa maailmansodassa. Helsinki: WSOY, 1950.
  • Willmott, H. P.; Messenger, Charles & Cross, Robin: Toinen maailmansota. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-31432-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Crhistensen, Else: Britannia uhattuna. Tieteen Kuvalehti Historia, 2008, nro 12, s. 46–47. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209
  2. ↑ a b Lappalainen 1988, s. 189.
  3. ↑ Newark 2002, s. 94.
  4. ↑ Holmes 2012, s. 12.
  5. ↑ The Battle of Britain 1940 – Britain Prepares for War Historical Society. 2007. Arkistoitu 23.7.2008. Viitattu 17.10.2020. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Battle of Britain Encyclopædia Britannica. 27.1.2024. Viitattu 11.2.2024. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e Holmes 2012, s. 46.
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad Clodfelter 2008, s. 469–471.
  9. ↑ Willmott ym. 2005, s. 58–59.
  10. ↑ a b c d e f g Willmott ym. 2005, s. 59.
  11. ↑ Holmes 2012, s. 13–14.
  12. ↑ a b Holmes 2012, s. 62–65.
  13. ↑ a b c Beevor 2012, s. 162.
  14. ↑ Holmes 2012, s. 14, 65.
  15. ↑ Holmes 2012, s. 65–70.
  16. ↑ a b Galland 1979, s. 179.
  17. ↑ a b c Beevor 2012, s. 160.
  18. ↑ a b c d e f g h Beevor 2012, s. 164.
  19. ↑ Holmes 2012, s. 44.
  20. ↑ Holmes 2012, s. 67, 70.
  21. ↑ Galland 1979, s. 18.
  22. ↑ Valtonen 1999, s. 232−233.
  23. ↑ Galland 1979, s. 19.
  24. ↑ a b Willmott ym. 2005, s. 61.
  25. ↑ Taylor, John W. R. & Guilmartin, John, F.: Military aircraft Encyclopædia Britannica. 7.3.2024. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 13.3.2024. (englanniksi)
  26. ↑ a b Beevor 2012, s. 157.
  27. ↑ a b Holmes 2012, s. 54.
  28. ↑ Beevor 2012, s. 159.
  29. ↑ Holmes 2012, s. 42–43.
  30. ↑ Willmott ym. 2005, s. 58.
  31. ↑ a b c Kershaw 2007, s. 169–188.
  32. ↑ Galland 1979, s. 6–7, 10, 16.
  33. ↑ Galland 1979, s. 11–12.
  34. ↑ Galland 1979, s. 14, 18.
  35. ↑ Beevor 2012, s. 161, 164, 166.
  36. ↑ a b c Galland 1979, s. 21.
  37. ↑ Holmes 2012, s. 40.
  38. ↑ a b Holmes 2012, s. 70.
  39. ↑ Holmes 2012, s. 65.
  40. ↑ Holmes 2012, s. 14.
  41. ↑ Willmott ym. 2005, s. 62.
  42. ↑ a b c Willmott ym. 2005, s. 63.
  43. ↑ Holmes 2012, s. 13.
  44. ↑ Holmes 2012, s. 60.
  45. ↑ Galland 1979, s. 18–19.
  46. ↑ Holmes 2012, s. 58.
  47. ↑ a b c d Willmott ym. 2005, s. 60.
  48. ↑ a b Galland 1979, s. 14.
  49. ↑ Galland 1979, s. 45.
  50. ↑ Holmes 2012, s. 79.
  51. ↑ Holmes 2012, s. 46–47.
  52. ↑ a b c d e f Holmes 2012, s. 47.
  53. ↑ Beevor 2012, s. 155.
  54. ↑ a b c Beevor 2012, s. 161.
  55. ↑ Holmes 2012, s. 47–48.
  56. ↑ a b c d e Beevor 2012, s. 165.
  57. ↑ a b c d e f Holmes 2012, s. 48.
  58. ↑ Holmes 2012, s. 75–76.
  59. ↑ Holmes 2012, s. 50, 76.
  60. ↑ Newark 2002, s. 96.
  61. ↑ Holmes 2012, s. 73–74.
  62. ↑ Holmes 2012, s. 67.
  63. ↑ a b c Beevor 2012, s. 166.
  64. ↑ Willmott ym. 2005, s. 60, 62.
  65. ↑ a b Willmott ym. 2005, s. 62, 67; Hyvönen 2010, s. 118; Beevor 2012, s. 168; Clodfelter 2017, s. 440.
  66. ↑ Hyvönen 2010, s. 118.
  67. ↑ Beevor 2012, s. 167–168.
  68. ↑ a b Willmott ym. 2005, s. 68.
  69. ↑ Holmes 2012, s. 49.
  70. ↑ a b c d Willmott ym. 2005, s. 67.
  71. ↑ Beevor 2012, s. 167.
  72. ↑ Holmes 2012, s. 76–78.
  73. ↑ Holmes 2012, s. 78–79.
  74. ↑ a b Briggs ym. 1995, s. 350–353.
  75. ↑ Willmott ym. 2005, s. 67, 70.
  76. ↑ Willmott ym. 2005, s. 70.
  77. ↑ Holmes 2012, s. 78.
  78. ↑ Holmes 2012, s. 81.
  79. ↑ Fafner, Hans Henrik: Kaksitoista kuolematonta sitaattia historianet.fi. 26.12.19. Viitattu 17.10.2020.
  80. ↑ 'The Few'. The Churchill Centre. Arkistoitu 16.12.2008. Viitattu 17.10.2020. (englanniksi)
  81. ↑ Saura 1950, s. 112.
  82. ↑ McKinstry 2008.lähde tarkemmin?
  83. ↑ Willmott ym. 2005, s. 202.
  84. ↑ Beevor 2012, s. 514.
  85. ↑ Holmes 2012, s. 54.
  86. ↑ McKinstry 2010, s. 264–265.
  87. ↑ Holmes 2012, s. 50, 55.
  88. ↑ Galland 1956, s. 126, 163, 221.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansalliset
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Taistelu_Britanniasta&oldid=22720899”