Wikipedia

Immanuel Kant

preussilainen filosofi

Immanuel Kant (22. huhtikuuta 1724 Königsberg – 12. helmikuuta 1804 Königsberg)[1] oli vaikutusvaltainen preussilainen filosofi. Kantin työt rakensivat siltaa aikakauden rationalististen ja empirististen koulukuntien välille. Hänellä oli suuri vaikutus niin valistusta seuranneeseen romantiikkaan ja 1800-luvun saksalaisiin idealisteihin kuin nykyfilosofian kysymyksenasetteluihin.

Immanuel Kant
Johann Gottlieb Beckerin muotokuva Kantista vuodelta 1768.
Johann Gottlieb Beckerin muotokuva Kantista vuodelta 1768.
Henkilötiedot
Syntynyt22. huhtikuuta 1724
Königsberg, Preussin kuningaskunta
Kuollut12. helmikuuta 1804 (79 vuotta)
Königsberg, Preussin kuningaskunta
Koulutus ja ura
Koulukunta kantilaisuus, valistusfilosofia
Vaikutusalueet metafysiikka, tietoteoria, etiikka
Tunnetut työt kategorinen imperatiivi, transsendentaalinen idealismi, analyyttinen ja synteettinen, an sich, sapere aude, planeettakuntien synty
Opettaja Martin Knutzen ja Johann Gottfried Teske
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Kant katsoi, että filosofiassa oli puhjennut ajattelun ”kopernikaaninen vallankumous”. Kantin perustana tälle vallankumoukselle olivat toisaalta hänen transsendentaaliseen idealismiin perustunut tietoteoriansa ja toisaalta hänen itsenäiseen järkeen perustunut moraalifilosofiansa. Nämä asettivat järjen ohjaaman ihmissubjektin tiedollisen ja moraalisen maailman keskipisteeseen. Tietoteoriassa Kant katsoi, että tietoa todellisuudesta ei voi saavuttaa pelkän aistimusten kasautumisen kautta. Sen sijaan tieto muodostui sääntöihin perustuvan synteesin menetelmällä. Tämä koostui aistimuksia hyödyntävien ”ymmärryksen kategorioiden” käsitteellisestä yhdistämisestä ihmismielessä. Aistimukset ovat kyllä välttämättömiä kaikelle kokemukselle, mutta luonnon järjestys ja siinä vaikuttavat kausaaliset välttämättömyydet ovat mielen tuotteita, jotka syntyvät sen vuorovaikutuksesta mielen ulkopuolella olevien asioiden (Ding an sich ’olio sinänsä’, ’oleva sellaisenaan’) kanssa.

Moraalin suhteen Kant katsoi, että hyvän alkuperä ei ollut missään ihmisten ulkopuolisessa, ei sen enempää luonnossa kuin Jumalassa, vaan pelkästään hyvässä tahdossa. Hyvä tahto on sellainen tahto, joka toimii niiden yleispätevien moraalilakien mukaan, jotka itsenäinen ihmisolento antaa itselleen vapaasti. Nämä lait velvoittavat ihmisiä kohtelemaan toisia ihmisiä päämääränä, ei ainoastaan keinoina päästä päämäärään.

Elämä

muokkaa

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Immanuel Kant – joka kastettiin nimelle ”Emanuel” mutta vaihtoi nimensä myöhemmin muotoon ”Immanuel” – syntyi vuonna 1724 Saksan Königsbergissä, nykyisessä Venäjän Kaliningradissa, joka oli tuohon aikaan Itä-Preussin pääkaupunki. Hän vietti koko elämänsä kotikaupungissaan tai sen liepeillä. Hänen isänsä oli Johann Georg Kant, memeliläinen satulaseppä, nykyisen Liettuan Klaipėdasta, ja hänen äitinsä Anna Regina Reuter. Hänellä oli useita sisaruksia. Kant opiskeli muun muassa kaupungin Collegium Fridericianumissa. Nuoruudessaan Kant oli tasainen mutta ei huomiota herättävä oppilas. Hänen kasvatettiin pietistisessä kodissa painottaen hartautta, nöyryyttä ja Raamatun kirjaimellisuutta. Näin Kant sai ankaran ja kurinalaisen kasvatuksen, joka suosi latinaa ja uskonnollisia aiheita matematiikan ja luonnontieteen sijasta. Myöhemmin Kant kuvasi tuota aikaa onnettomaksi. Kantin äiti kuoli vuonna 1737.

Nuori oppinut

muokkaa

Kant kirjautui Königsbergin yliopistoon 16-vuotiaana vuonna 1740. Hän opiskeli Gottfried Leibnizin ja Christian Wolffin filosofiaa Martin Knutsenin alaisuudessa. Knutsen oli rationalisti, joka oli tietoinen myös brittiläisen filosofian ja tieteen kehityksestä ja opetti Kantille myös Isaac Newtonin matemaattista fysiikkaa. Kantin isän äkillinen kuolema vuonna 1746 keskeytti hänen opintonsa. Kantista tuli Königsbergin ympärillä olleissa pienissä kaupungeissa toiminut yksityisopettaja, mutta hän jatkoi myös tutkimuksiaan. Vuonna 1749 hän julkaisi ensimmäisen filosofisen teoksensa, Gedanken von der wahren Schätzung der lebendigen Kräfte. Tämän jälkeen hän julkaisi useita muita teoksia luonnontieteellisistä asioista. Kant valmistui maisteriksi 1755, ja saman vuoden syksyllä valmistui väitöskirja Principiorum Primorum Cognitionis Metaphysicae Nova Dilucidatio. Vuoden lopulla hänestä tuli yliopiston lehtori. Nimityksestä lähtien hän suuntautui yhä enemmän filosofisiin aiheisiin, mutta jatkoi myös luonnontieteistä kirjoittamista koko elämänsä.

 
Friedrich Heinrich Bils, Immanuel Kantin talo, 1842.

1760-luvun alkupuolella Kant kirjoitti joukon merkittäviä filosofisia teoksia. Logiikkaa käsitellyt Die falsche Spitzfindigkeit der vier syllogistischen Figuren julkaistiin vuonna 1762. Seuraavana vuonna ilmestyivät Versuch den Begriff der negativen Größen in die Weltweisheit einzuführnen ja Der Einzig Mögliche Beweisgrund zu einer Demonstration des Dasein Gottes. Vuonna 1764 Kant kirjoitti teoksen Beobachtungen über das Gefühl des Schönen und Erhabenen ja sijoittui teoksellaan Untersuchungen über die Deutlichkeit der Grundsätze der Natürlichen Teologie und der Moral Moses Mendelssohnin jälkeen toiseksi Berliinin akatemian kilpailussa. Vuonna 1766 Kant nimitettiin kuninkaallisen linnan kirjaston apulaiskirjastonhoitajaksi, jossa virassa hän toimi vuoteen 1772.

Kant oli hakenut professuuria useita kertoja jo 1750-luvun loppupuolella. Vuonna 1770 45-vuotias Kant nimitettiin lopulta Königsbergin yliopiston logiikan ja metafysiikan vakinaiseksi professoriksi. Hän kirjoitti professorinväitöskirjansa De mundi sensibilis atque intelligibilis forma et principiis tämän nimityksen puolustamiseksi. Tässä teoksessa alkoivat kehittyä monet hänen kypsän iän filosofiansa keskeiset teemat, mukaan lukien ero älyn kykyjen ja aistillisen havaitsemiskyvyn välillä.

Kriittinen käänne

muokkaa
 
Tuntemattoman tekijän muotokuva Kantista, noin 1790.

46-vuotiaana Kant oli vakiinnuttanut asemansa oppineena, ja hänen vaikutusvaltansa filosofina kasvoi jatkuvasti. Häneltä myös odotettiin paljon. Vastauksessa oppilaalleen Markus Herzille Kant havaitsi, että hän oli epäonnistunut professorinväitöskirjassaan selittämään havaintokyvyn ja älyllisten kykyjemme välistä suhdetta. Hän myös kiitti David Humea ja erityisesti tämän teosta Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä siitä, että oli herännyt ”dogmaattisesta unesta”. Tämä tapahtui joskus vuonna 1770. Seuraavan yhdentoista vuoden aikana Kant ei julkaissut mitään filosofiaa käsittelevää.

Kant käytti hiljaisen vuosikymmenensä pohtien ratkaisua esitettyyn ongelmaan. Kun hän lopetti hiljaisuuden toukokuussa 1781, hänen vastauksensa oli Puhtaan järjen kritiikki. Vaikka Kritiikki on nykyään eräs filosofian historian kuuluisimmista teoksista, siitä ei välitetty juuri lainkaan sen ensimmäisellä julkaisukerralla. Kirja oli pitkä, alkuperäisenä saksankielisenä painoksena yli 800 sivua, ja se oli kirjoitettu kuivalla koulufilosofisella tyylillä. Se sai vain muutamia arvosteluja, ensimmäisen ilmestyessä vasta tammikuussa 1782, eivätkä arvostelijat ymmärtäneet Kritiikin vallankumouksellista luonnetta. Kant pettyi teoksen saamaan vastaanottoon. Hän kuitenkin ymmärsi teoksen epäselvyyden ja kirjoitti teoksen Prolegomena, joka teki yhteenvedon Kritiikin pääkohdista. Kant myös rohkaisi ystäväänsä Johann Schultzia julkaisemaan lyhyen selitysteoksen Kritiikkiin.

Kantin maine kasvoi vähitellen 1780-luvun mittaan. Tätä vauhdittivat useat merkittävät teokset: vuonna 1784 hän julkaisi esseen Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?, vuonna 1785 teoksen Grundlegung zur Metaphysik der Sitten (suom. Moraalin metafysiikan perustus, 2014), joka oli hänen ensimmäinen moraalifilosofinen teoksensa; ja vuonna 1786 teoksen Metaphysiche Anfangsgründe der Naturwissenschaft. Kantin maineen kasvu sai kuitenkin alkunsa odottamattomasta lähteestä. Vuonna 1786 Kantin oppilas Karl Reinhold alkoi julkaista avoimia kirjeitä kantilaisesta filosofiasta. Näissä kirjeissä Reinhold esitti Kantin filosofian vastauksena silloiseen kiistaan panteismista. Friedrich Jacobi oli syyttänyt hieman aiemmin edesmennyttä G. E. Lessingiä spinozalaisuudesta. Lessingin ystävä Moses Mendelssohn kiisti tämän. Heidän välilleen kehittyi kitkerä julkinen kiista. Reinhold esitti kirjeissään, että Kantin Kritiikki voisi saada riidan asettumaan puolustamalla järjen auktoriteettia ja rajoja. Reinholdin kirjeitä luettiin laajalti, ja ne tekivät Kantista aikansa kuuluisimman filosofin. Vuonna 1786 Kant valittiin Königsbergin yliopiston rehtoriksi sekä Berliinin tiedeakatemian jäseneksi.

Kantin myöhemmät teokset

muokkaa
 
Gottlieb Döbler, Immanuel Kant, 1791.

Kant julkaisi toisen painoksen Puhtaan järjen kritiikistä vuonna 1787. Tässä uudessa painoksessa kirjan alkuosaa oli muokattu laajalti. Suurin osa hänen myöhemmistä teoksistaan keskittyi muihin filosofian osa-alueisiin, kuten moraalifilosofiaan ja estetiikkaan. Hän jatkoi moraalifilosofiansa kehittämistä erityisesti vuonna 1788 julkaistussa Käytännöllisen järjen kritiikissään, joka tunnetaan myös nimellä ”toinen Kritiikki” ja vuonna 1797 ilmestyneessä teoksessa Metaphysik der Sitten. Vuonna 1790 ilmestynyt Arvostelukyvyn kritiikki (”kolmas Kritiikki”) sovelsi kantilaista järjestelmää estetiikkaan ja teleologiaan. Hän kirjoitti myös joukon osittain yleistajuistettuja esseitä historiasta, uskonnosta, politiikasta ja muista aiheista. Nämä teokset saivat Kantin aikalaisilta hyvän vastaanoton ja takasivat hänen keskeisen asemansa 1700-luvun filosofiassa. Tuohon aikaan ilmestyi useita aikakausjulkaisuja, jotka oli tarkoitettu pelkästään kantilaisen filosofian puolustamiseen ja arvosteluun. Vuonna 1791 filosofi Johann Gottlieb Fichte saapui Königsbergiin tapaamaan Kantia. Vuonna 1794 Kant valittiin Pietarin tiedeakatemian jäseneksi.

Kantin suosiosta huolimatta filosofiset virtaukset alkoivat kuitenkin kulkea toiseen suuntaan. Monet Kantin merkittävimmistä oppilaista, kuten Reinhold, Fichte ja Jakob Sigismund Beck, etenivät kantilaisuudesta yhä jyrkempään idealismiin. Tämä sai aikaan saksalaisen idealismin nousun. Kant vastusti tätä kehitystä ja arvosteli Fichteä avoimessa kirjeessään vuonna 1799. Tämä oli yksi hänen viimeisiä filosofisia tekojaan. Hänen terveytensä, joka oli pitkään ollut huono, kääntyi yhä huonommaksi, ja hän kuoli Königsbergissä vuonna 1804. Hänen keskeneräinen viimeinen teoksensa, katkelmallinen Opus Postumum, julkaistiin nimensä mukaisesti postuumisti.

Vuosina 1873–1881 kerättiin rahaa Kantin hautamuistomerkin rakentamiseksi. Hänen hautansa pilareineen lähellä Königsbergin katedraalia Pregoljajoen varrella on yksi harvoja saksalaisajan muistoja, jotka neuvostoliittolaiset säästivät vallattuaan kaupungin vuonna 1945. Kantin alkuperäinen hauta tuhoutui pommituksessa aiemmin samana vuonna.

Kantin mukaan nimetyn yliopiston edessä seisovan uuden Kantin patsaan lahjoittivat saksalaiset vuonna 1991.[2]

Kantin persoona

muokkaa
 
Immanuel Kant ja vieraita. Emil Doerstling, Kant und seine Tischgenossen 1892–93.

Kant oli pidetty seuramies. Hän piti myös suosittuja maantiedon luentoja, vaikkei koskaan itse poistunut Königsbergistä. Kant sanoi, että olisi halunnut nuorena naimisiin, mutta hänellä ei ollut rahaa siihen. Vanhempana hänellä taas olisi ollut rahaa, mutta hän ei ollut enää kiinnostunut ajatuksesta.

Vanhemmalla iällä Kant oli hyvin säntillinen ja noudatti joka päivä tarkkaa aikataulua. Hän esimerkiksi kävi päivittäin aina samaan aikaan kävelyllä. Kerrotaan, että hänen kävelyreittinsä varrella asuneet ihmiset tarkistivat hänen ohikulkunsa mukaan kellojensa ajan. Vuonna 1778 Kantille tarjottiin professuuria ja hovineuvoksen arvonimeä Hallessa, mutta Kant kieltäytyi, koska se olisi häirinnyt liikaa hänen tottumuksiaan.

Terveydellisten pakkomieltymystensä takia Kant pelkäsi niin kovasti vilustumista, ettei koskaan ottanut ketään mukaansa kävelyilleen, koska silloin hän olisi joutunut hengittämään suunsa kautta, ja hän pelkäsi siten sairastuvansa. Hän myös inhosi hikoontumista niin, että piti aina työhuoneensa lämmittämättömänä, oli ulkona pakkasta kuinka paljon tahansa, ja hän puhui pelkästä paidassaan olevasta hikitahrasta palvelijalleen kuin maailman pahimmasta asiasta.[3]

Filosofia

muokkaa

Dogmaattisesta unesta herääminen

muokkaa

Kant oli nuorena metafyysikko perinteisemmässä mielessä, mutta hän sanoi David Humen herättäneen hänet ”dogmaattisesta unesta”. Hume esitti esimerkiksi, että syysuhdetta eli kausaliteettia ei voida havaita aistein eikä myöskään johtaa ihmisen järjestä. Kant piti tällaisia ajatuksia tieteenfilosofian perustan murentavina, ja pyrki luomaan filosofisen järjestelmän, jossa syysuhde ja muut havaitun todellisuuden säännönmukaisuudet voidaan ”pelastaa” skeptisiltä vastaväitteiltä. Kantin filosofian yhtenä lähtökohtana on myös kristinuskon puolustaminen, kuten hän itse ilmoitti.

Transsendentaalinen idealismi

muokkaa
Katso myös: A priori ja a posteriori

Kant tunnetaan parhaiten transsendentaalisesta idealismistaan, jonka mukaan ihminen tuo tietokyvystään lähtöisin olevia muotoja ja käsitteitä havaintoihin todellisuudesta, joita ei muuten kyettäisi tulkitsemaan. Tämän ajatus yhdistää kaksi vastakkaista näkemystä: rationalismin, jonka mukaan varmaa tietoa voidaan saada vain järjellä ja empirismin, jonka mukaan tieto perustuu kokemukseen. Kant nimesi kaksitoista ymmärryksen peruskategoriaa, joiden avulla ihminen hänen mukaansa ymmärtää todellisuuden ilmiöitä. Ihminen ei siis voi koskaan saada tietoa maailmasta sinänsä, koska emme voi käsittää asioita ilman näitä kategorioita. Kantin kaksitoista kategoriaa ovat:

  • kvantiteetti eli määrä: onko jotain asiaa (1) yksi, (2) monta vai (3) onko se kaikkeus.
  • kvaliteetti eli laatu: onko asia (4) olemassa vai (5) ei olemassa, vai onko (6) oleminen rajoitettua jonkin toisen olemisen ehdoilla.
  • relaatio eli suhde: tämä käsittää olion (7) substanssin ja aksidenssin, (8) syyn olemiseen eli syysuhteen ja riippuvuuden, sekä (9) vuorovaikutuksen muiden olioiden kanssa.
  • modaliteetti eli tapaluokka: onko oleminen (10) mahdollista vai mahdotonta, (11) olevaa vai ei-olevaa, vai (12) välttämätöntä vai kontingenttia eli satunnaista.

Näiden luokkien lisäksi Kant painotti, että jo syntyessään ihmiselle on annettu käsitys ajasta ja paikasta. Jonkin asian ymmärtääkseen tai kuvitellakseen ihminen siis luontaisesti liittää olion johonkin aikaan ja paikkaan. Tämän apriorisen tiedon lisäksi Kant teki perinteiseen tiedon luonnetta käsittelevään keskusteluun uuden jaon. Hän pilkkoi tiedon lajit edelleen analyyttiseen tietoon, joka on totta jo termien perusteella eikä kaipaa siksi erityisiä todisteluita, sekä synteettiseen tietoon, joka taas käsittää kokemuksesta riippuvaisen, kontingentin tiedon kuten esimerkiksi värit.

Moraalifilosofia

muokkaa

Moraalifilosofiassa Kant oli velvollisuusetiikan kannattaja. Hänen mielestään ihminen voi nähdä järjellä tietyt käskyt objektiivisesti oikeiksi moraalin ohjenuoriksi. Näiden oikeiden käskyjen perustana on kategorinen imperatiivi, jonka mukaan ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina. Esimerkiksi valehtelu on väärin, koska jos valehtelusta tulisi yleinen ohjenuora, silloin puhumisesta menisi merkitys, jota valehtelija ei itsekään halua.

Kantin mukaan kategorinen imperatiivi on selkeä, yksittäinen moraalinen velvoite, joka on johdettu velvollisuuden käsitteestä. Kategorinen imperatiivi on siis ehdottoman velvoittava, eli se velvoittaa toimijaa riippumatta tämän tahdosta tai haluista. Näin se on vastakkainen hypoteettiselle imperatiiville. Kantin mukaan kaikki muut moraaliset velvoitteet on johdettu kategorisesta imperatiivista ja voidaan koetella sitä vastaan. Kant uskoi, että moraalilaki on itsessään järjen periaate, eikä perustu satunnaisiin tietoihin maailmasta, kuten tietoon siitä, mikä voisi tehdä meidät onnelliseksi. Vastaavasti hän uskoi, että tämä moraalinen velvoite pätee kaikkiin ihmisiin.

Ajatus myötätunnosta kuuluu myös kiinteästi tähän ajatteluun. Aina jonkin teon tehdessään moraalisen toimijan tulisi asettua täydellisesti toisen henkilön asemaan ja pohtia näin, miten muita tulee kohdella tietyissä tilanteissa. Kant painotti yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa etenkin, että toisia ihmisiä tulee aina käsitellä päämääränä sinänsä eikä välineenä jonkin asian hankkimiseen.

Kant muotoili kategorisen imperatiivin kolmella tavalla, jotka hän itse katsoi kuitenkin suunnilleen yhtäläisiksi:

  • Ensimmäinen eli universaalin lain muotoilu sanoo: ”Toimi niin, että minkä tahansa teon maksiimi voisi tulla tahdostasi luonnon yleiseksi laiksi”.
  • Toinen eli ihmisyyden muotoilu sanoo: ”Toimi niin, että käytät ihmisiä, joko omassa persoonassasi tai kenen tahansa muun persoonassa, samalla aina päämääränä sinänsä, ei pelkästään keinona päästä päämäärään”.
  • Kolmas eli autonomian muotoilu on yhdistelmä kahdesta edellisestä. Se sanoo, että ihmisen tulisi toimia niin, että tämä voi ajatella säätävänsä yleispäteviä lakeja maksiimiensa kautta, mahdollisessa ”päämäärien valtakunnassa”.

Esimerkki universaalista laista

muokkaa

Ensimmäinen muotoilu voidaan tulkita ”yleispätevyyskokeena”. Kantin mukaan moraalisen toimijan maksiimi on hänelle ”subjektiivinen tahdon periaate” eli se, mitä agentti uskoo tai tahtoo, on hänen syynsä toimia. Yleispätevyyskokeessa on viisi askelta:

  1. Etsi agentin maksiimi. Maksiimi on teko yhdistettynä sen motivointiin. Esimerkki: ”Valehtelen henkilökohtaisen hyödyn vuoksi”. Valehteleminen on siis teko ja motivointi on saada se mitä haluaa. Yhdessä ne muodostavat maksiimin.
  2. Kuvittele mahdollinen maailma, jossa kaikki noudattaisivat samaa maksiimia samassa tilanteessa.
  3. Päätä, seuraisiko maksiimin seuraamisesta mitään ristiriitoja tai järjenvastaisuuksia tässä mahdollisessa maailmassa.
  4. Jos ristiriitoja tai järjenvastaisuuksia seuraa, maksiimin noudattaminen ei ole sallittua todellisessa maailmassa.
  5. Jos ristiriitoja tai järjenvastaisuuksia ei seuraa, maksiimin noudattaminen on sallittua ja jossain tapauksissa vaadittua.

Uskonto

muokkaa

Vaikka Kant ei osallistunut säännöllisesti kirkonmenoihin, hän ilmaisi Puhtaan järjen kritiikissä uskonsa Jumalaan ja esitti moraalisen perustelun Jumalan olemassaolon puolesta sanoen: ”Jotta moraalilla olisi merkitystä, meidän täytyy olettaa täydellisen hyvä ja oikeudenmukainen olento moraalin perustaksi.”

Estetiikka

muokkaa

Estetiikassa Kant kannatti näkemystä, jonka mukaan esteettinen arvostelma tehdään tunteella, mutta tunne voi olla objektiivisessa mielessä joko oikeassa tai väärässä. Kantin panos estetiikan alueella on nähtävissä jo Puhtaan järjen kritiikissä. Kant oli ensimmäisiä, jotka ottivat estetiikan osaksi filosofista järjestelmäänsä, ja sen ajatukset olivat merkittävässä osaa hänen filosofiassaan.

Kritiikin osassa ”Kauneuden analytiikka” Kant sanoi, että kauneus ei ole taide-esineen tai luonnonilmiön ominaisuus vaan mielentila – nautinto, joka seuraa mieltymystä koskevasta arvostelmasta. Vaikka vaikuttaa siltä, että käytämme järkeämme päättäessämme mikä on kaunista ja tunnemme, että voimme saada toiset vakuuttuneeksi mielipiteestämme, mieltymystä koskeva arvostelma on puhtaasti subjektiivinen eikä perustu mihinkään muuhun kuin olion arvostukseen itseensä: se on epäitsekäs nautinto. Kant uskoi myös, että mieltymystä koskevien arvostelmien tekemiseen käytetyt kyvyt ovat samoja joita käytetään moraalisten arvostelmien tekemiseen: kummatkin ovat epäitsekkäitä ja katsomme kummankin olevan universaaleja. Hän väitti myös, että jalouden ja ylevyyden kokeminen auttaa moraalisen luonteen kehittymisessä.

Poliittinen filosofia

muokkaa

Kant on myöhemmin liitetty klassisen liberalismin perinteeseen. Hänen mielestään ”laki ei saa erotella ihmisiä syntyperän, varallisuuden tai sukupuolen mukaan. – – Ihmisten tasa-arvoisuus kansalaisina on sen sijaan täysin yhteensopivaa sen kanssa, että heidän välillään vallitsee suuria varallisuuseroja”.[4]

Kantin mukaan ajatus yhteiskuntasopimuksesta on kategorisen imperatiivin kaltainen käytännöllisen järjen puhdas ajatus. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen järki ymmärtää luonnostaan, että valtion olemassaolo on oikeutettu niin kauan kuin se kykenee ylläpitämään järjestystä. Oikeudenmukainen valtiomuoto ja lainsäädäntö voidaan tunnistaa siitä, että kaikkia kansalaisia kohdellaan tasapuolisesti. Kantin mukaan riitti kuitenkin se, että tasapuolisuus täyttyy, jos voidaan periaatteessa ajatella, että jokainen kansalainen antaisi valtiomuodolle ja laeille hyväksyntänsä.

Valtiomuodoista Kant kannatti perustuslaillista tasavaltalaisuutta. Hän vastusti demokratiaa, ajatellen enemmistön vallan uhkaavan yksilönvapauksia. Hän sanoi: ”Demokratia on välttämättä despotismia, koska se asettaa toimeenpanovallan yleistahdon vastaisesti; kun kaikki voivat tehdä päätöksen yhtä vastaan, jonka mielipide saattaa olla toinen, kaikkien tahto ei täten ole kaikkien tahto, mikä on ristiriitaista ja vastakkaista vapauden kanssa” (Ikuiseen rauhaan II).

Kantin mukaan kansalaisilla ei ollut oikeutta vastustaa valtiovaltaa, sillä valtiovallan toiminta, joka takasi yhteiskuntarauhan, perustui sen oikeuteen määrätä ja rangaista. Kansalaisilla tuli kuitenkin olla täysi vapaus ilmaista mielipiteitään ja osallistua tällä tavoin yhteiskunnan kehittämiseen.

Kantin mukaan vapaus on vapautta pakottamisesta ja valtiolla ei ole oikeutta rajoittaa kenenkään vapautta muuten kuin estääkseen tätä loukkaamasta toisten vapautta.[5]

Teokset

muokkaa

Kantin kuuluisin teos Puhtaan järjen kritiikki (1781) käsittelee tieto-oppia ja ontologiaa. Kirja on pyrkimys pelastaa tieteenfilosofia David Humen esittämiltä skeptisiltä väitteiltä ja luoda pohjaa uudelle ihmisen tietokykyyn huomiota kiinnittävälle ajattelutavalle filosofiassa. Kantin kaksi muuta pääteosta ovat nimeltään Käytännöllisen järjen kritiikki (1788), joka käsittelee etiikkaa, sekä Arvostelukyvyn kritiikki (1790), joka käsittelee estetiikkaa. Moraalin metafysiikan perustus (1785) on ehkä vielä Käytännöllisen järjen kritiikkiä merkittävämpi etiikan teos.

Luettelo Kantin teoksista

muokkaa
 
Kantin hauta Kaliningradissa, muistomerkki viimeistelty vuonna 1924.
 
Christian Daniel Rauch, Immanuel Kantin patsas, 1857. Vuoden 1991 jäljennös Kaliningradissa.
  • Gedanken von der wahren Schätzung der lebendigen Kräfte (”Ajatuksia elollisten voimien oikeasta arvioinnista”, 1749)
  • Allgemeine Naturgeschichte und Theorie des Himmels (”Yleinen luonnonhistoria ja taivaan teoria”, 1755)
  • Principiorum Primorum Cognitionis Metaphysicae Nova Dilucidatio (Neue Erhellung der ersten Grundsätze metaphysischer Erkenntnisse, ”Metafyysisen tiedon perusperiaatteiden uusi selitys”, väitöskirja, 1755)
  • Entwurf ... eines Collegii der physischen Geographie (”Luonnos ... fyysisen maantieteen kollegioon”, 1757)
  • Neuer Lehrbegriff der Bewegung und Ruhe (”Uusi levon ja liikkeen järjestelmä”, 1758)
  • Versuch einiger Betrachtungen über den Optimismus (”Eräitä tutkielmia optimismista”, 1759)
  • Gedanken bei dem frühzeitigen Ableben des Herrn Johann Friedrich von Funk (”Ajatuksia herra J. F. von Funkin varhaisen kuoleman johdosta”, 1760)
  • Die falsche Spitzfindigkeit der vier syllogistischen Figuren (”Neljän syllogistisen muodon petollisesta nokkeluudesta”, 1762)
  • Der einzig mögliche Beweisgrund zu einer Demonstration des Dasein Gottes (”Ainoasta mahdollisesta perustasta Jumalan olemassaolon todistamiseksi”, 1763)
  • Versuch den Begriff der negativen Größen in die Weltweisheit einzuführnen (”Yritys tuoda negatiivisten suureiden käsite filosofiaan”, 1763)
  • Beobachtungen über das Gefühl des Schönen und Erhabenen (”Tarkasteluja kauniin ja ylevän tunteista”, 1764)
  • Versuch über die Krankheiten des Kopfes (”Tutkielma pään sairauksista”, 1764)
  • Untersuchungen über die Deutlichkeit der Grundsätze der Natürlichen Teologie und der Moral (”Tutkimus luonnollisen teologian ja moraalin periaatteiden selkeydestä”, 1764)
  • Träume eines Geistersehers, Erläutert Durch die Träume der Metaphysik (”Erään henkiennäkijän unia, metafysiikan unien kautta ilmaistuna”, 1766)
  • Von dem ersten Grunde des Unterschieds der Gegenden im Raume (”Avaruuden alueiden erojen perussyistä”, 1768)
  • De Mundi Sensibilis Atque Intelligibilis Forma et Principiis (”Aistimaailman ja intellektuaalisen maailman muodosta ja periaatteista”, professorinväitöskirja, 1770)
  • Von den verschiedenen Rassen der Menschen (”Eri ihmisroduista”, 1775)
  • Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der Reinen Vernunft, ensimmäinen painos, 1781)
  • Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä (Prolegomena zu einer Jeden Künftigen Metaphysik, 1783)
  • Idee zu einer allgemeinen Geschichte in Weltbürgerlicher Absicht (”Yleisen historian idea maailmankansalaisuuden kannalta”, 1784)
  • Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus? (Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung?, 1784)
  • Moraalin metafysiikan perustus (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785) suom. Markku Nikkarla, Areopagus 2015
  • Bestimmung des Begriffs einer Menschenrasse (”Ihmisrodun käsitteen määritelmä”, 1785)
  • Muthmasslicher Anfang der Menschengeschichte (”Ihmisen historian oletettu alku”, 1786)
  • Metaphysiche Anfangsgründe der Naturwissenschaft (”Luonnontieteiden metafyysiset alkeet”, 1786)
  • Was heisst: Sich im Denken orientiren? (”Mitä ’ajattelussa suunnistautuminen’ merkitsee?”, 1786)
  • Puhtaan järjen kritiikin toinen painos (1787)
  • Über den Gebrauch teleologischer Principien in der Philosophie (”Teleologisten periaatteiden käytöstä filosofiassa”, 1788)
  • Käytännöllisen järjen kritiikki (Kritik der Praktischen Vernunft, 1788)
  • Arvostelukyvyn kritiikki (Kritik der Urteilskraft, 1790)
  • Über eine Entdeckung, nach der alle neue Kritik der reinen Vernunft durch eine ältere entbehrlich gemacht werden soll (”Eräästä löydöstä, jonka tarkoitus on tehdä kaikki uusi puhtaan järjen kritiikki tarpeettomaksi vanhemman kritiikin avulla”, 1790)
  • Über das Misslingen aller philosophischen Versuche in der Theodicee (”Kaikkien filosofisten teodikean laatimisyritysten epäonnistumisesta”, 1791)
  • Religion Innerhalb der Grenzen der Blossen Vernunft (”Uskonto puhtaan järjen puitteissa”, 1793)
  • Ikuiseen rauhaan (Zum Ewigen Frieden, 1795)
  • Metaphysik der Sitten (”Moraalin metafysiikka”, 1797)
  • Tiedekuntien riitely (Der Streit der Fakultäten, 1798)
  • Anthropologie in Pragmatischer Hinsicht (”Antropologia pragmaattiselta kannalta”, 1798)
  • Erklärung in Beziehung auf Fichtes Wissenschaftslehre (”Kannanotto Fichten tiedeoppiin”, 1799)
  • Logik (”Logiikka”, 1800)
  • Physische Geographie (”Fyysinen maantiede”, 1802)
  • Über Pädagogik (”Kasvatusoppi”, 1803)
  • Über die Fortschritte der Metaphysik Seit Leibniz und Wolff (”Metafysiikan edistymisestä Leibnizin ja Wolffin jälkeen”, 1804)
  • Opus Postumum (1804)

Vaikutus

muokkaa

Filosofi Arthur Schopenhauer sai paljon vaikutteita Kantin transsendentaalisesta idealismista. Hän hyväksyi eron kahden tiedon lajin, maailman havaittuna ilmiöinä ja maailman ajateltuna ei-ilmiöinä (”oleva sellaisenaan”), välillä. Kantille oleva sellaisenaan ei voi olla aistikokemuksella tunnettu olio. Schopenhauerille oleva sellaisenaan voi olla suoraan ja välittömästi koettu perustana sellaiselle, mikä eläimen elämässä tunnetaan tahtona, haluna, pyrkimisenä, himoitsemisena tai viettinä. Schopenhauer katsoi, että tahto sellaisenaan, kuten oleva sellaisenaan, on koko koetun maailman sisin, olennaisin luonto.

Katso myös

muokkaa

Suomennetut teokset

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Kaitaro, Timo: Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki. Teoksessa Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0
  • Kannisto, Heikki: Kant ja järjen itsekritiikki. Teoksessa Filosofian historian kehityslinjoja, 1999.
  • Oittinen, Vesa: Kant ja filosofian ”kopernikaaninen käänne”. Johdanto teokseen Kant, Immanuel: Prolegomena, eli, Johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä. ((Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik, 1783.) Suomentanut ja selitykset laatinut Vesa Oittinen) Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-659-9
  • Salomaa, J. E.: Johdanto teokseen Kant, Immanuel: Siveysopilliset pääteokset. (2. painos (1. painos 1931)) Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16889-0

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Duignan, Brian: Immanuel Kant Britannica. 20.07.1998. (englanniksi)
  2. ↑ Niemeläinen, Jussi: Filosofi kelpaa yhä kiistakapulaksi. Helsingin Sanomat 6.6.2019 s. A 25.
  3. ↑ Immanuel Kant christers.net. Viitattu 20.2.2008. (englanniksi)
  4. ↑ Saastamoinen, Kari: Eurooppalainen liberalismi. Etiikka, talous, politiikka, s. 121. Jyväskylä: Atena, 1998. ISBN 951-796-141-3
  5. ↑ Rauscher, Frederick: Kant’s Social and Political Philosophy Stanford Encyclopedia of Philosophy. 24.07.2007. (englanniksi)

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Koistinen, Olli: Kant ja Puhtaan järjen kritiikki. Turku: Areopagus, 2008. ISBN 978-952-99791-2-7
  • Mehtonen, Lauri: Moderniteetin jäljillä. Tekstejä aistisuudesta, tiedosta ja sivistyksestä. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2005. ISBN 952-5503-15-1
  • Oittinen, Vesa (toim.): Immanuel Kantin filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-195-1
  • Pihlström, Sami: Kokemuksen käytännölliset ehdot. Kantilaisen filosofian uudelleenarviointia. Helsinki: Yliopistopaino, 2002. ISBN 951-570-532-0
  • Want, Christopher & Klimovski, Andrzej: Kant vasta-alkaville ja edistyville. ((Kant for Beginners, 1996.) Suomentanut Jarno Mällinen) Helsinki: Jalava, 1998. ISBN 951-887-141-8

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Immanuel Kant.
 
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Immanuel Kant.

Ensyklopedia-artikkeleita

muokkaa

Teoksia

muokkaa

Muuta

muokkaa
Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja
Estetiikka ja taidefilosofia
Aiheet
Estetiikan teoriat
Esteettiset kategoriat
Sovellettu estetiikka
Taidefilosofit
Artikkeleita aiheesta
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Immanuel_Kant&oldid=22707588”