Empatia ei sovi politiikan ohjenuoraksi, perussuomalaisten kärkipoliitikkoihin kuuluva Riikka Purra laukoi Helsingin Sanomissa vuonna 2023.
Tämä järkytti monia, ja kuulostihan se tylyltä, etenkin kun Purra päätti heilutella iloisesti saksia valtionvarainministeriksi päästyään. Rankka julkisen talouden säästökuuri käy monen kansalaisen kukkarolle, eri tavoin.
Eikö poliitikon tulisi pyrkiä asettumaan kansalaisten saappaisiin, ja samaistua heidän iloihinsa ja ennen kaikkea suruihinsa?
Vaan Purrapa on saanut tukea empatiavastaisuuteensa myös poliittisen kentän toiselta laidalta. Vastajulkaistussa esseekokoelmassaan Kadonnutta järkeä etsimässä (Into, 2024) empatiaa pitää kelvottomana myös vasemmistoliiton pitkäaikainen kansanedustaja ja aluevaltuutettu Anna Kontula.
Jotain kiinnostavaa väreilee nyt ilmassa, sillä myös Veikka Lahtinen kirjoitti Iso numero-lehdessä kesällä, että ”politiikkaa ei kannata rakentaa inhimillisen perusominaisuuden (empatian) varaan”.
Mistä kaikki tämä yllättäen ilmaantunut empatiakritiikki johtuu?
Järki on vaihtunut tunteisiin
”Vasemmistopiireissä kuulee tuon tuosta, että on aika luopua länsimaisen ajattelun binäärisistä jaoista ja siirtyä korostamaan tunteita järjen kustannuksella, kun aikaisemmin tehtiin päinvastoin”, Kontula sivaltaa omiaan syyskuun alussa julkaistussa esseekokoelmassaan.
Teksteissään kansanedustaja kritisoi ylenpalttisen tunne- ja terapiapuheen valtaa ja tunteisiin keskittymistä. Läpi paistaa turhautuneisuus politiikkaan hiipineeseen moraaliposeeramiseen.
Kontula kirjoittaa, että empatiaa ja myötäelämistä suorastaan vaaditaan ammattipoliitikoilta. Päättäjien tunteiden pitää nyt näkyä ja kuulua, mutta Kontulan mukaan empatia ”ei kuulu hänen tuotelupaukseensa”.
Sekä Purra että Kontula kyllä tunnustavat empatian arvon läheisessä kanssakäymisessä. Purra näkee sen suorastaan ”olennaisena ihmisten välillä”, ja Kontula toimiessaan omassa lähiyhteisössään, jonka ihmiset hän tuntee ja joiden elämäntilanteet ovat lähellä hänen omiaan.
Kun tehdään päätöksiä miljoonien ihmisten puolesta, empatia on kelvoton työväline. Se johtaa väistämättä harhaan, Kontula selitti Yle Radio 1:n Kulttuuriykkösessä syyskuun alussa.
Empatia johtaa rasismiin, väittää kanadalaisprofessori
Empatia on susi lampaiden vaatteissa, väittää moni muukin ajattelija.
Toronton yliopiston psykologian professori Paul Bloom kirjoitti Against Empathy: The Case for Rational Compassion -kirjassaan (Ecco/HarperCollins Publishers, 2016) että empatia on kelvoton apuväline paitsi politiikkaa myös hyväntekeväisyyttä harjoitettaessa.
Bloomin mukaan empatia keskittyy usein vain henkisesti ja fyysisesti samankaltaisiin ja lähellä oleviin yksilöihin ja tämä voi johtaa nurkkapatriotismiin ja pahimmillaan suoranaiseen rasismiin.
Päätöksenteossa empatiaa tärkeämpää onkin asioiden huolellinen arviointi ja tarkka kustannus-hyötyanalyysi, väittää Bloom.
Myös australialainen filosofi ja bioetiikan professori Peter Singer on korostanut, että empatia kohtaa nopeasti rajansa suurten globaalien ongelmien ratkaisemisessa. Hän on puhunut ”etäisyyden ongelmasta” - me tunnemme vähemmän empatiaa meille tavalla tai toisella kaukaisia ihmisiä kohtaan.
Ja jo 1700-luvulla syntynyt Immanuel Kant linjasi, että moraalin tulisi perustua rationaalisiin periaatteisiin ja velvollisuuksiin, ei pelkästään tunteisiin.
Kaikki eivät suinkaan ole samaa mieltä. Brittiläinen psykologi ja neurotieteilijä Simon Baron-Cohenin mukaan ihminen voi hyvinkin tuntea empatiaa ”useampaa kuin kahta ihmistä kohtaan kerrallaan”. Esimerkiksi hän antaa Syyrian hirmuhallinnon alta pakenevan kansan.
Silloin pitää olla valmis kohtaamaan pelkonsa ja ennakkoluulonsa. ”Nämä tunteet voi ohittaa kysymällä itseltään, miltä tuntuisi olla vastapuolen kengissä”, kirjoitti Baron-Cohen New York Timesissa.
Baron-Cohenin mukaan voimme siis löytää empatian itsestämme myös ventovieraita kohtaan – juurikin järkeilemällä.
Naisodotuksia
Empatiakysymykseen liittyy myös sukupuoli. Cambridgen yliopiston tutkimuksen mukaan naiset ovat keskimäärin miehiä empaattisempia, mutta selvää syytä erolle ei ole löydetty.
Olivat syyt ilmiöön mitkä tahansa, empatia ja vahvempi hoivavietti yhdistetään usein juuri naiseuteen.
Anna Kontulaa selvästi ärsyttää, että hänet leimataan sekä puoluekannan että sukupuolensa perusteella poliitikoksi, joka päätään kallistellen huokailee empaattisia sanoja kärsiville kansalaisille. Ja tätä odotetaan Kontulan mukaan etenkin naispoliitikoilta.
Kun pidämme kiinni ajatuksesta, että naisen pitää johtaa tunteella eikä järjellä, teemme tyhjäksi vuosikymmenten tasa-arvotyön.
Sitä paitsi empatian käyttö poliitikolta on Kontulan mukaan pakoilua, suoranaista vastuueskapismia.
Itse haluan, että äänestämäni naispoliitikko epäkohdasta tai suuronnettomuudesta kuullessaan alkaa miettiä korjaavia toimenpiteitä tai keinoja ennaltaehkäistä katastrofin toistumista sen sijaan, että päivittelee tapahtumaa ja kääntää huomion omiin tunteisiinsa. Tai somettaa omista fiiliksistään.
Luonnollisesti toivon samaa miespolitiikoiltakin. Ylipäätään toivon myös kunnon järkiperustelut tuleville päätöksille, vaikkeivat nämä syyt tuntuisikaan minusta kivoilta.
Omat lehmät ojassa
Ja jos ihan rehellisiä ollaan, taitaa empaattisena esiintyvän poliitikon lumo piillä siinä, että toivomme hartaasti hänen ymmärtävän juuri meidän tarpeitamme ja meidän ongelmiamme.
Minähän olen kuitenkin se kaikkein tärkein.