Villiintynyt ihmiskunta terrorisoi itseään. Näiden sanojen saattelemana istuin katsomaan George Millerin ohjamaa Furiosa - A Mad Max Saga -leffaa. Eletään maailmanlopun jälkeistä aikaa. Kaikesta on pulaa, ja selviytyjät ovat jakautuneet säälimättömien sadistien johtamiin, aavikolla keskenään sotiviin klaaneihin. Sekasorto on ottanut vallan maailmassa, jossa ihmishenki on halvempi kuin tynnyrillinen öljyä.
Elokuvan ihmiskuva on synkkä, muttei harvinainen. En itse asiassa muista montaakaan katastrofielokuvaa, jossa perinteisen yhteiskuntajärjestyksen sorruttua ihmisryhmien välistä vuorovaikutusta määrittäisi jokin muu, kuin väkivallan avulla ylläpidetty vahvimman oikeus.
Näkemys, jonka mukaan ihmiset ovat luontaisesti sotaisia ja omaa etuaan tavoittelevia, on juurtunut syvälle tajuntaamme. Idean tunnetuin puolestapuhuja lienee 1600-luvulla vaikuttanut englantilainen filosofi ja elämäntapapessimisti Thomas Hobbes. Hänen kuuluisan lainauksensa mukaan ennen lakien ja auktoriteettien tuomaa järjestystä elämät olivat ”yksinäisiä, köyhiä, rumia, raakoja ja lyhyitä”.
En muista katastrofielokuvaa, jossa yhteiskuntajärjestyksen sorruttua ihmisten vuorovaikutusta määrittäisi jokin muu kuin vahvimman oikeus.
Jos kuuluu hobbesilaiseen koulukuntaan, yhteiskuntajärjestyksen sortumiseen kannattaa varautua ajoissa. Meitä uhkaavat muun muassa ilmastonmuutoksen aiheuttamat sään ääri-ilmiöt, poliittinen epävakaus, suurvaltojen jännitteet, ja räjähdysmäisen nopeasti ja hallitsemattomasti kehittyvä tekoäly.
Niinpä USA:n keskiluokka varastoi koteihinsa ruokaa, lääkkeitä ja aseita samalla, kun miljardöörit rakennuttavat huipputeknologialla varustettuja tuomionpäivänbunkkereitaan. Miksi jättää mitään sattuman varaan, jos edes omiin naapureihin ei kriisin tullen voi luottaa?
Tarjolla on kuitenkin myös ihan toisenlainen ikkuna siihen, miten ihmiset todellisuudessa käyttäytyvät, kun rakenteet ympärillä romahtavat. Historioitsija ja kirjailija Rebecca Solnit purkaa syvälle juurtuneita myyttejämme kirjassaan A Paradise Built in Hell.
Solnit käy tutkimustiedon, omien haastattelujensa ja aikalaiskertomusten avulla yksityiskohtaisesti läpi yli sadan vuoden aikana tapahtuneita luonnonmullistuksia ja rakentaa kuvan siitä, miten ihmiset toimivat kriisin kohdatessaan.
Suurin osa ihmisistä toimii katastrofin kohdatessaan ennennäkemättömän empatian ja yhteisöllisyyden ohjaamina.
Johtopäätös on lohdullinen ja raikas. Kuva ihmisistä panikoivina, omaa etuaan ajavina arvaamattomina laumoina on yksiselitteisen väärä. Suurin osa ihmisistä toimii katastrofin kohdatessaan ennennäkemättömän empatian ja yhteisöllisyyden ohjaamina: selviytyjät vaarantavat oman terveytensä auttaakseen muita, jakavat vähistä resursseistaan ja järjestäytyvät keskenään tarjotakseen yhteisön kipeästi tarvitsemia palveluita.
Poikkeuksellinen hätä tarjoaa siis näkymän myös siihen, miltä tavallisten ihmisten välinen yhteistyö voi parhaimmillaan näyttää. Se kiinnostaa meitä kuitenkin turhan vähän.
Sen sijaan hellimme yhä myyttiä, että olemme raakalaisia piileskelemässä sivistyksen ohuen julkisivun alla – ja myytin hellimisellä voi olla järkyttävät seuraukset.
Kun hurrikaani Katriina riepotteli Yhdysvaltain New Orleansia vuonna 2004, median ja poliitikkojen levittämät perättömät, rasismin kyllästämät huhut raiskaavista, ryöstelevistä ja murhanhimoisista mustien miesten joukkiosta johtivat katastrofin jälkeisinä päivinä lukuisten aseettomien selviytyjien surmaamiseen. Tekoihin syyllistyivät sekä viranomaiset että valkoisista miehistä koostuvat ”kodinturvajoukot”.
Niin ikään katastrofin tuhoja pakenevat selviytyjät käännytettiin tarkastuspisteillä aseilla uhaten takaisin tulvivaan kaupunkiin. Poliisi ja kansalliskaarti valjastettiin pelastustoimien sijaan ”valtaamaan kaupunki takaisin” vihollisilta.
Hellimme yhä myyttiä, että olemme raakalaisia piileskelemässä sivistyksen ohuen julkisivun alla
Mielikuvat katastrofien sekasorrosta elävät muuallakin, myös Suomessa. Mediassakin viitataan konflikteja pakeneviin turvapaikanhakijoihin ”ihmisvyörynä” ja ”tulvana”, jotka - ainakin jos valtiovarainministeri Riikka Purran tulkintaa on uskominen – voivat kaataa Euroopan alleen.
Uhka- ja viholliskuvat ovat ikiaikainen keino oikeuttaa sortamista.
Huomionarvoista sanastossa on se, että usein Euroopan ulkopuolelta saapuvat mustat ja ruskeat ihmiset tuntuvat ”vyöryvän” ja ”tulvivan”. Esimerkiksi sotaa pakenevat ukrainalaiset mitä ilmeisimmin harjoittavat tavallisimmin jotain muuta, ihmiskeholle luontevampaa tapaa siirtyä paikasta toiseen.
Uhka ja -viholliskuvat ovat ikiaikainen keino oikeuttaa autoritäärisiä hallintoja, vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden sortamista, militarisoituja poliisilaitoksia, ja kansannousujen tukahduttamista. Taustalla elää aina eetos, että meidän on luovuttava vapauksista ja oikeuksista vastineeksi siitä, että vallassa olevat suojelevat meitä itseltämme – koska tiukan paikan tullen ihminen on ihmiselle susi.
Väitän, että toisiltamme suojelemisen sijaan meidän olisi suojeltava vain itseämme. Suojeltava siltä, että meille kerrotuilla valheellisilla narratiiveilla ei pönkitetä vain valta-asemaansa muiden kustannuksella varjelevaa eliittiä.
Uwa Iduozee
Kirjoittaja on dystopiaelokuva-addiktion kyynistämä toipuva optimisti