Kun lapset ovat pieniä, elämä voi ajoittain tuntua raskaalta ja kuormittavalta. Lopulta se on kuitenkin suhteellisen lyhyt ajanjakso vanhemman elämässä.
Muistakaa siis kaikki perheelliset nauttia lapsiperheajastanne! Pian se on ohi ja lapset ovat teinejä ja nuoria aikuisia, jotka muuttavat omilleen.
Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, jossa tehdään valtaosa kasvatus- ja hoitotyöstä. Lapsi syntyy perheeseen, joka pitää hänestä huolen.
Ydinperhe tunnetaan jo kreikkalaisesta filosofiasta asti. Aristoteleen mukaan perhe ei ole vain lisääntymisyksikkö, vaan muodostaa perustan myös moraalin kehittymiselle ja onnellisuudelle.
Perheonneni kesti kovin lyhyen hetken.
Itse identifioiduin pitkään lapsikuolemaperheen äidiksi. Samoin kuin on yksinhuoltajaperheitä, sateenkaariperheitä, uusperheitä tai suurperheitä, on lapsikuolemaperheitä. Heitä, joiden perheestä on kuollut lapsi.
Perheonneni kesti kovin lyhyen hetken päättyessään lapsemme Teklan kuolemaan vain 6-vuotiaana. Sen jälkeen kotimme oli pitkään synkkä, surun täyttämä.
Sisaruksilla on aito lapsuudentrauma, sisaren menetys, mikä vaikutti koko kodin ilmapiiriin. Ehkä olimme silti riittävän hyvä lapsiperhe, niissä olosuhteissa, mitkä meillä oli.
Mutta jos meidän Tekla eläisi, hän olisi reilun vuoden päästä jo 25-vuotias. Ei siis mikään lapsi enää, kuten ei sisaruksetkaan. Emme siis enää aikoihin ole olleet ylipäänsä lapsiperhe.
Lasten aikuistuttua perheeni on hajonnut maailmalle, emme enää elä saman katon alla.
Koen toki omat lapseni varmasti aina perheekseni, vaikka he ovat aikuisia ja muodostavat jo omia perheitään. Näin elämän kuuluukin mennä.
Kun olimme vielä ydinperhe ja lapset asuivat kotona, elämämme täyttyi heidän koulunkäynnistään, harrastuksistaan ja kavereistaan, joita tuli ja meni.
Nyt tulen usein tyhjään kotiin. Ja olen kotona paljon yksinäni. Pari vuosikymmentä kestäneen perhehässäkän jälkeen se tuntuu tosi oudolta, jopa ahdistavalta, kun kuulee oman hengityksenkin.
Miten käy meidän ikääntyvien naisten, jotka jäämme sivuun yhteiskunnasta?
Yhtäkkiä kotini on hiljaisuuden tyyssija, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Ovi ei käy.
Pohdin voiko perheellinenkin kokea yksinäisyyttä?
Moni perheenäiti on laillani hukassa lasten aikuistuttua. Miten käy meidän ikääntyvien naisten, jotka jäämme sivuun yhteiskunnasta?
Äitinä olen epäilemättä laittanut lapset omien tarpeideni edelle. Kun minulta kysytään, mitä kuuluu, kerron lasteni elämästä. En ehkä edes tiedä, mitä minulle itselleni kuuluu.
En edes tiennyt, mistä leivästä tai margariinista itse pidän tai mitä karkkeja haluaisin ostaa.
Kuopuksenkin muutettua pois kotoa mennessäni ensimmäistä kertaa kauppaan, ostin automaattisesti elintarvikkeita perhettäni ajatellen. En edes tiennyt, mistä leivästä tai margariinista itse pidän tai mitä karkkeja haluaisin ostaa, kun olin niin tottunut täyttämään ostoskorin nuorteni toiveiden ja mieltymysten mukaisesti.
Tajuan myös, etten edes tiedä, mistä musiikista itse pidän tai en pidä. Oma äitini kuunteli Beethovenia, Mozartia ja Sibeliusta. Mieleenikään ei olisi tullut kyseenalaistaa hänen musiikkimakuaan. Lapseni ja nuoreni kuuntelivat vallan muuta, ja pidin heidänkin musiikistaan. Ei aavistustakaan, mistä itse pidän.
Olen omassa muuttuneessa elämäntilanteessani pohtinut, mikä oikeastaan on perhe.
Perheeksi voidaan lukea esimerkiksi kaikki saman katon alla asuvat. Näin laskettuna perheitä on liki puolitoista miljoonaa.
Onko vanhuuden perheeni vanhainkoti?
Voivatko ystävät muodostaa perheen? Voiko yksi ihminen muodostaa perheen? Tai kaksi aikuista?
Sinkkutalouksia eli yksineläviä on maassamme jo 1,3 miljoonaa. Yksineläjät kokevat yksinäisyyttä enemmän kuin perheelliset. Entä jos heillä on kissa, koira tai hevonen?
Omaan lapsuuden perheeseeni kuului ilman muuta joukko eläimiä. Myös monet omista ystävistäni kutsuvat eläimiään perheekseen. Epäilemättä eläimet ovat nykyisin perheenjäseniä ja hyvin tärkeitä sellaisia ovatkin.
Leena Vilkka
Kirjoittaja on Helsingin NNKY:n toiminnanjohtaja ja Helsingin yliopiston ympäristöfilosofian dosentti.