Tänä vuonna, tarkkaan ottaen 3. kesäkuuta 2024, tulee kuluneeksi sata vuotta kirjailija Franz Kafkan kuolemasta.
Kafka asui lähes koko elämänsä Prahassa, jossa työskenteli vakuutusvirkailijana. Hän oli juutalainen ja kirjoitti saksaksi, joskaan ei elinaikanaan julkaissut kuin muutamia novelleja, jotka tunnettiin pienen kirjallisen piirin keskuudessa.
Ennen kuolemaansa – vain 40 vuotiaana – hän vaati ystäväänsä Max Brodia polttamaan kaiken, mitä oli kirjoittanut. Brod kuitenkin kieltäytyi ja ryhtyi julkaisemaan Kafkan käsikirjoituksia.
On Kafkaa, että voin lukea uutisia ilmastotuhosta ja nähdä tekstin seassa kaukolentojen ja katumaastureiden mainoksia.
En muista, missä ja milloin kuulin ensimmäistä kertaa käsitteen ”kafkamainen”. Mutta sen muistan, että se kuulosti saman tien tutulta.
En ollut lukenut Kafkalta lausettakaan, mutta siitä huolimatta tunnistin – ainakin kuvittelin tunnistavani – mitä kafkamaisella tarkoitetaan. Unenomaista, nyrjähtänyttä tunnelmaa. Selittämättömiä, painajaisen logiikalla eteneviä tapahtumia.
Kertomusten henkilöt kohtaavat absurdia syyllisyyttä, käsittämätöntä byrokratiaa ja hahmottomia, ylivoimaisia auktoriteetteja. Heitä ei päästetä paikkoihin, joihin heidän pitäisi päästä. He joutuvat oikeudenkäynteihin ilman syytä ja heräävät valtaviksi hyönteisiksi muuttuneina.
Harvaa kirjoittajaa on tulkittu enemmän kuin Kafkaa. Historiallisesta ajankohdasta ja kulttuurisesta ympäristöstä riippuen hänet on nähty niin totalitääristen järjestelmien ja esimerkiksi holokaustin ennustajana kuin modernin eksistentiaalisen ahdistuksen ja vieraantuneisuuden kuvaajana.
Sain etuoikeuden kasvaa yhteiskunnassa, joka tuntui turvalliselta ja ennustettavalta. Kenties sen vuoksi luin Kafkaa ennen kaikkea henkilökohtaisen, häpeilemättömän itsekeskeisen ahdistukseni läpi. Ajattelin, että jos Kafka olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, hän soittaisi kitaraa Radioheadissa.
Enää en ole kiinnostunut omasta ahdistuksestani, vaan miellän Kafkan tuotannon musertavan tarkkana kuvauksena koko maailman olemuksesta.
On Kafkaa, että Venäjä voi toimia niin kuin toimii. On Kafkaa, että voin lukea uutisia ilmastotuhosta ja nähdä tekstin seassa kaukolentojen ja katumaastureiden mainoksia. On Kafkaa, että Yhdysvaltain presidentiksi voidaan tänä vuonna valita henkilö, jota syytetään lukuisista rikoksista.
Ei siinä ole mitään uutta, että maailmassa on ongelmia. Päinvastoin: voi lujin perustein väittää, että maailma on nyt kaikesta huolimatta parempi paikka kuin Kafkan elinaikana.
Yhtä ilmiselviä ovat kuitenkin syyt, joiden vuoksi nykymeno näyttäytyy monille huolestuttavana, näköalattomana, vieraana. Yhä useampi tuntuu ajattelevan: ”Ei tämä ole se maailma, jonka minä tunsin.”
Katselin Instagramin tarjoamaa videota, jossa koirille kudottiin eri hedelmien muotoisia asusteita.
Kafkamainen epätodellisuus syntyy nimenomaan siitä, kun vieras ja uhkaava limittyvät tutun ja turvallisen kanssa. Istuin vastikään kahvilassa ja kuuntelin viereisen pöydän spekulointia siitä, aloittaako Kiina kolmannen maailmansodan. Toisella puolen pohdittiin, kannattaako asunnon ostaminen tässä taloustilanteessa. Minä katselin Instagramin tarjoamaa videota, jossa koirille kudottiin eri hedelmien muotoisia asusteita.
Olo oli kuin Karl Rossmannilla romaanissa ”Amerikka” (1927, suom. Markku Mannila): ”Loputonta liikettä, levottomuutta, joka siirtyi levottomasta elementistä avuttomiin ihmisiin ja heidän toimiinsa”.
Kerrotaan, että Kafka usein nauroi, kun luki kertomuksiaan ystävilleen. Todellisuuden absurdeihin piirteisiin – ja niiden osoittamiseen – kätkeytyi vapauttavaa huumoria. Naurua, joka ei tarkoita ongelmien vähättelyä tai kieltämistä, vaan nimenomaan hyväksymistä.
Asioiden hyväksyminen ei ole passiivista heittäytymistä, vaan aktiivista toimintaa. Se on halua myöntää tosiasiat ja tehdä niille jotain: Nyt on näin, mutta kuinka tästä eteenpäin? Kutsun sitä ”Kafkan nauruksi”. Kutsun sitä toiveikkaaksi epätoivoksi.
Parhaimmillaan sen voi valjastaa muutosvoimaksi. Vähintään voi lukea Kafkaa ja huomata: joku toinenkin on kokenut tämän.
Antti Rönkä
Kirjoittaja ryhtyi kirjoittamaan, koska luki koulussa Oikeusjutun.