Viime aikoina on kirjoitettu paljon tulevien leikkausten ja indeksijäädytysten vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Vaikka uutiset ovat itsessään masentavia, vielä masentavampaa on kansalaiskeskustelu, jossa toistuvat tarinat kommentoijien omista vaikeista vaiheista. Uutisten kommenttilaatikoita lukemalla selviää hetkessä, että 1970-luvulla opiskelijana asuttiin kenkälaatikossa kymmenen kämppiksen kanssa ja oltiin kaikki yöt töissä ja päivät luennoilla, eikä mitään tukia tarvittu, ja hyvin meni kaikki. Mitä siellä valittavat!
Voi perustellusti kysyä, ovatko aikuiset läsnä nuorille tavalla, jonka nämä ansaitsevat?
Nykynuoret elävät monella tavalla poikkeuksellisessa ajassa. He ovat ensimmäinen sukupolvi, joka ei tule ylittämään vanhempiensa elintasoa kuten kehitys on tavannut mennä. Samaan aikaan huoltosuhde heikkenee ja koko planeettaa uhkaa kuudes sukupuuttoaalto. Ilmastonmuutos, joka vaikuttaa nuorten elämään enemmän kuin kenenkään muun, etenee järkyttävällä vauhdilla ja sitäkin nuoret torjuvat aikuisten mielestä väärin.
Voi perustellusti kysyä, ovatko aikuiset läsnä nuorille tavalla, jonka nämä ansaitsevat? Hyvinvoiva, voimaansa luottava nuoriso saa vaikuttavia asioita aikaan.
Väitettiin, että opiskelimme liian hitaasti ja liian montaa asiaa, teimme liian vähän töitä ja kunnioitimme aikaisempia sukupolvia liian vähän.
Minä olisin kasvaessani tarvinnut ympärilleni toisenlaisia aikuisia. Aika moni minun ikäpolvestani olisi tarvinnut. Olen syntynyt 1970-luvun lopussa, ja noina aikoina itsenäisyys oli lapsen hyve.
Alakouluikäisinä avain keikkui kaulassa, kun pyöräilimme viettämään kesäpäivää lähipuistoon. Kellään ei ollut vesipulloa, eikä aurinkorasvaa tai pyöräilykypärää oltu keksitty - ainakaan meillä päin Helsingissä.
Luokan tyttöjen kanssa pelkäsimme ydinsotaa, NKTB:n hajoamista ja rinnakkaisluokan poikien väkivaltaa. Aikuiset kertoivat, että rakkaudesta se hevonenkin potkii, joten tämä pieneksi kiusanteoksi nimetty toiminta piti vain sietää.
Kun kasvoin tyttölapsesta teinitytöksi, opin, että seksuaalinen häirintä on väistämätön osa nuoren naisen elämää, jotain, josta pitäisi ehkä olla imarreltukin?
En tiedä, mihin nuoret pojat kasvoivat. Ehkä esittämään mahdollisimman kovia, välttämään kaikin keinoin itkemistä, ja sitä että joku luulisi homoksi?
Minun sukupolveani kutsuttiin pullamössösukupolveksi. Väitettiin, että opiskelimme liian hitaasti ja liian montaa asiaa, teimme liian vähän töitä ja kunnioitimme aikaisempia sukupolvia liian vähän.
Edeltävän sukupolven kasvatukseen taas kuului ajatus siitä, että lapsi ei saa kuulua tai näkyä. Heidän tuli olla auktoriteettien edessä rikkumattoman kuuliaisia. Meillä oli enemmän vapauksia.
Oman lapsuuden käsitteleminen tulee monille ajankohtaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tulee itse vanhemmaksi, mutta ilman omia lapsiakin voi ryhtyä sellaiseksi aikuiseksi, jonka olisi itse tarvinnut.
Meistä jokainen voi olla se aikuinen, joka puuttuu häirintään julkisella paikalla tai kertoo teinipojalle, että itkeminen on turvallista.
Siitä, että keski-ikäiset ovat selvinneet vaikeista paikoista yli-inhimillisen itsenäisesti ei tarvitse seurata kovettumista ja saman vaatimista muilta. Vaikeudet voivat myös kasvattaa meistä empaattisia ja solidaarisia.
Me keski-ikäiset voimme kertoa nuorelle, ettei aina tarvitse pärjätä itse. Voimme omalla esimerkillä näyttää, että on ihan ookoo pyytää tukea ja auttaa toisia. Meistä jokainen voi olla se aikuinen, joka puuttuu häirintään julkisella paikalla tai kertoo teinipojalle, että itkeminen on turvallista. Samalla korjaantuu myös moni asia itsessä.
Raisa Omaheimo
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka on kansalaistottelemattomien nuorten puolella