Someviisaat ovat jo vuosia ennustaneet Facebookin kuolemaa. Minä, kuten monet muutkin milleniaalit, olen siirtynyt muihin kanaviin jakamaan päivittäisiä kuulumisiani, tekemään aktivismia tai puhumaan politiikkaa. Facebookilla, tai tarkemmin sanottuna Facebookin ryhmillä on kuitenkin edelleen erityinen paikka elämässäni. Saan ryhmistä parhaat puutarhavinkit ja löydän vegaaniset reseptit. Viime aikoina olen kuitenkin koukuttunut ihan toisinlaisiin kuviin - nimittäin kuviin ihmisten ikkunoista.
Elokuussa 2020 etelä-afrikkalainen Marian Viljoen oli koronan vuoksi lockdownissa, kuten miljoonat muutkin ihmiset ympäri maailman. Lockdownin aikana Viljoen aloitti aamunsa keittämällä kahvia, istuutumalla ikkunansa ääreen ja katselemalla Intian valtamereen laskevaa jokea. Mitä useammin Viljoen istui ikkunansa ääreen, sitä useammin hän ryhtyi pohtimaan, mitähän muut ihmiset sillä hetkellä tekivät. Miten he kuluttivat päivänsä ja millaisia maisemia he ikkunoistaan näkivät.
Kun Viljoenin puolison sairastui ja koronasulut helpottivat, päättivät Viljoenit toteuttaa unelmansa karavaanarielämästä, myydä asuntonsa ja muuttaa asuntoautoon. Inspiroidakseen perhettään ja ystäviään näkemään kauneutta ympärillään, Viljoen perusti Facebookiin ryhmän nimeltä View from YOUR window. Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin läheisille tarkoitettu ryhmä on kasvanut lähes 1,5 miljoonan ihmisen yhteisöksi.
Ryhmään julkaistaan päivittäin satoja, ellei tuhansia kuvia. Sekaan mahtuu heilahtaneita kännykkäkuvia siinä missä täydellisesti valotettuja postikorttimaisia maisemakuviakin. Julkaisuja yhdistävät tarinat siitä, miksi juuri kyseinen maisema on kuvaajalleen merkityksellinen.
Merkitykset syntyvät harvoin materiasta. Edes luksuskylpylän spa-osastoa muistuttavissa piha-alueissa ei lopulta ole kyse siitä, mitä pihassa on, vaan siitä, miten kuvaaja on pihansa äärelle päätynyt.
Koskettavimpia kuvia ovat olleet lukuisat kuvajulkaisut sodan runtelemasta Ukrainasta tai maanjäristysten tuhoamasta Syyriasta. Suuressa mittakaavassa maailma ei pelastu pelkästään positiivisilla ajatuksilla, mutta yksittäisille ihmisille oman puutarhan viljeleminen pommitettujen talojen sisäpihoilla voi olla toivon kannalta äärimmäisen merkityksellistä.
Olen pyyhkinyt kyyneleitä myös sairaalan ikkunasta otettujen kuvien äärellä. Kanadalainen nainen julkaisi kuvan sairaalan parkkipaikasta ja kertoi näyttäneensä ryhmän kuvia päivittäin puolisolleen, jonka kamppailu leukemiaa vastaan oli kestänyt jo kaksi kuukautta. Kommenttikenttä täyttyi tarinoista, joissa vakavasti sairaat ihmiset olivat päässeet kuvien kautta maailmanympärimatkalle, joka ei olisi ilman tätä ryhmää koskaan toteutunut.
Meille tekee hyvää nähdä, että onnellisuus ja kiitollisuus syntyvät hyvin usein samoista, pienistäkin asioista.
Asunnottomuutta kokeneiden ihmisten riemu omasta kodista ja sen näköalasta on ollut yhtä suuri, on kuvan julkaisija asunut sitten Suomessa tai Yhdysvalloissa. Kodin löytymisen onnea ei ole vähentänyt lainkaan se, mitä ikkunasta näkyy - merkityksellisempää on ollut se, että ikkuna ylipäänsä on olemassa. Eivätkä lähisuhdeväkivallan uhritkaan ole kuvanneet maisemaa siksi, että maisema voittaisi puutarhaohjelman kaunein piha -äänestyksen, vaan siksi, että maisema on vihdoin heidän omansa ja sen äärellä heillä on turvallista olla.
Mitä useammin kuvien äärelle pysähdyn, sitä varmemmaksi tulen siitä, ettei ryhmässä lopulta ole kysymys siitä, mitä ikkunasta näkyy, vaan enemmän siitä, mitä näkymä meille merkitsee.
Jos minä julkaisisin ryhmään kuvan, voisi kuvassa olla Tenojokilaakso yöttömän yön auringossa tai Tampereella sijaitsevan siirtolapuutarhamökkini repsottava ikkunalauta.
Huolimatta siitä, missä päin maailmaa asumme, kaipaamme nähdyksi tulemista, hoivaa ja empatiaa. Meille tekee hyvää nähdä, että onnellisuus ja kiitollisuus syntyvät hyvin usein samoista, pienistäkin asioista. Auringonlaskuista ja -nousuista, vaaleanpunaisista taivaista, lintulaudalle pyrähtäneistä pikkulinnuista ja kukkivista hedelmäpuista.
Jos minä julkaisisin ryhmään kuvan, voisi kuvassa olla Tenojokilaakso yöttömän yön auringossa tai Tampereella sijaitsevan siirtolapuutarhamökkini repsottava ikkunalauta. Kumpaakin maisemaa yhdistäisi levollisuus ja tunne siitä, että täällä olen turvassa.
Maailmassa, jossa monesti paahdamme menemään ajatellen, että kaiken pitää olla suurempaa, komeampaa ja kalliimpaa on välillä hyvä pysähtyä iloitsemaan siitä, mitä jo on. Ja ennen kaikkea juhlistamaan sitä, miten sen äärelle on päässyt.
Emmi Nuorgam
Kirjoittaja on varma siitä, että somessa ei ole koskaan liikaa kukkakuvia.
Kolumnista voi keskustella 20.6. kello 23.00 saakka.