“Elokuvat ovat kuin kone, joka tuottaa empatiaa”. Lause on yhden maailman tunnetuimman elokuvakriitikon, edesmenneen Roger Ebertin, kuuluisimpia lainauksia.
Kyky asettua toisen ihmisen kenkiin ja tuntea, mitä toinen tuntee, nähdään ymmärrettävistä syistä tavoittelemisen arvoisena hyveenä. Lisäämällä tunneperäistä empatiaa kykenemme ideaalitilanteessa inhimillistämään toiseutettuja, sorrettuja tai marginalisoituja ihmisiä. Tarinat ovat parhaimmillaan silloin, kun ne onnistuvat näyttämään meille jotain vierasta niin, että pystymme samaistumaan siihen.
Kertoessamme tarinoita vaikutamme väistämättä siihen, miten ihmiset tulkitsevat niissä esiintyviä ilmiöitä ja ihmisiä.
Tulemme empatiaan liitettyjen lupausten sokaisemina usein unohtaneeksi, että empatia on moraalista riippumaton toimija. Se on altis myös väärinkäytölle. Sen lisäksi, että tarinoiden herättämällä empatialla on tärkeä rooli siltojen rakentajana, se on myös yksi keskeisistä keinoista, joilla on normalisoitu ja oikeutettu sortavia rakenteita ja toimintamalleja.
90-luvun kulttiklassikkoelokuva, Pretty Woman, hyödyntää empatiaamme Richard Geren esittämää Edward Lewisia kohtaan normalisoidakseen patriarkaalisia valtarakenteita ja naisten esineellistämistä. Suosittua reality-sarjaa Cops on kritisoitu vuosien ajan tavasta, jolla se väheksyy poliisiväkivaltaa esittämällä sitä harjoittavat poliisit tavallisina, vitsiä heittävinä kadunmiehinä. Western-elokuvien perheitään puolustavat, omankädenoikeutta harjoittavat sankaricowboyt toimivat vuosikymmenten ajan oikeutuksena amerikkalaisten siirtolaisten toteuttamaa alkuperäiskansoihin kohdistuvaa kansanmurhaa kohtaan.
Kaikkia näitä yhdistää empatian hyödyntäminen työkaluna, jolla katsojaa ohjataan hahmoihin samaistumisen kautta vähättelemään tarinoissa esiintyvien todellisuuksien ongelmallisuutta.
Yle joutui kritiikin kohteeksi päätöksestään julkaista kolmen “kansallismielisiksi” itseään luonnehtivan naisen arkea seuraava Suomineidot-sarja.
Sarjan vastaava toimittaja Ville Vilén on vastannut ohjelmaan kohdistuneeseen kritiikkiin viittaamalla seurantadokumentin perinteeseen ja siihen, miten yhden ihmisen totuuden kautta voidaan “päästä ihmisten ajatuksiin” ja lisätä katsojien ymmärrystä merkittävästä yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Vilénin mukaan kiistanalaisiakin asioita on voitava käsitellä, huolimatta siitä, hyväksyykö niissä esiintyvän maailmankuvan vai ei.
On totta, että yhteiskunnallisesti merkittäviä, ongelmallisiakin aiheita voi olla hyödyllistä tarkastella yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta. On kuitenkin muistettava, että perspektiivillä on väliä. Ohjaajan valinnat vaikuttavat siihen, kehen katsoja samaistuu ja miksi. Kritiikissä ei ole kyse siitä, etteikö kiistanalaisia ilmiöitä ja ihmisiä saisi käsitellä, vaan siitä, miten niitä käsitellään.
Kansallissosialismi, ekofasismi ja rasismi esitetään ideologioina muiden joukossa.
Katsojana en ole kiinnostunut siitä, mitä elokuvan sanotaan tekevän, vaan siitä, mitä se tekee. Joel Karppanen avaa kolumnissaan ansiokkaasti seurantadokumenttien traditiota ja Suomineidot-sarjan puutteita suhteessa tyylilajiin ja sen yhteydessä ilmaistuihin tavoitteisiin. Seurantadokumentin keinoin voisi käsitellä tätäkin teemaa ilman Suomineitojen kovakouraista katsojan johdattelua.
Objektiivinen seurantadokumentti on myytti. Parhaimmillaankin dokumenttielokuva on vain linssi, jonka kautta yleisö pääsee tarkastelemaan siinä esitettyä todellisuutta tekijöidensä arvomaailman värittämän filtterin läpi.
Tunteisiin vetoaminen musiikkivalintojen ja uhriuttamisen kautta kertoo ohjaajan arvoista. Dokumentarismin työkaluja valjastetaan Suomineidoissa palvelemaan katsojan samaistumista päähenkilöiden kanssa. Se ei tarjoa juurikaan muuta.
Kansallissosialismi, ekofasismi ja rasismi esitetään ideologioina muiden joukossa. Sarja tuntuu terapeutin sohvalta, jossa rasisteille tarjotaan empaattinen korva, jolle heijastaa aatteitaan. Se huutaa meille: “Katso, kyllä rasistitkin laittaa housut jalkaan yksi jalka kerrallaan. Ihan niin kuin säkin!”. Aivan kuin tämä olisi se tarvitsemamme paljastus, joka siirtäisi yhteiskunnallisen keskustelun suhteessa äärioikeistoon seuraavalle tasolle.
Aihe vaatisi huomattavasti enemmän kontekstia, jotta se tarjoaisi mitään muuta, kuin yhteiskunnallisen kommentoinnin viitan alle käärityn spektaakkelin.
En peräänkuuluta, että lopettaisimme haastavien aiheiden käsittelyn kokonaan. Monimutkaisia ilmiöitä ja ihmisiä ei myöskään tarvitse käsitellä tarjoamalla yleisölle valmiiksi pureksittuja vastauksia.
Jos päätämme kuitenkin tarjota alustan ihmisille, joiden asenteet ja toimet sotivat niitä arvoja vastaan, joihin olemme yhteiskuntana yhdessä sitoutuneet, on meillä suurempi vastuu siitä, miten näitä aiheita lähestymme. Ymmärryksen lisääminen ja sananvapauden tai suvaitsevaisuuden liputtaminen ovat laiskoja vastauksia tilanteessa, jossa yleisö kyseenalaistaa epäeettisiä journalistisia valintoja.
Emme voi lähestyä kaikkea sisältöä samoilla työkaluilla. Suomineitojen päähenkilöt väheksyvät avoimesti ei-valkoisten ihmisten ihmisarvoa ja heidän toimillaan on oikeita, haitallisia seurauksia näiden ihmisten elämässä. Aihe vaatisi huomattavasti enemmän kontekstia, jotta se tarjoaisi mitään muuta, kuin yhteiskunnallisen kommentoinnin viitan alle käärityn spektaakkelin.
Tarinat eivät elä tyhjiössä. Ne eivät koskaan ole objektiivisia tai näkökulmattomia. Kertoessamme tarinoita vaikutamme väistämättä siihen, miten ihmiset tulkitsevat niissä esiintyviä ilmiöitä ja ihmisiä. Sille on syynsä, miksi elokuvaa luonnehditaan empatiakoneeksi.
Ei ole kovin suuri saavutus herättää katsojassa empatiaa tarinassa esiintyviä ihmisiä kohtaan. Saavutus on, jos tämän empatian kautta onnistutaan näyttämään katsojille maailma niin, että he oivaltavat jotain uutta itsestään ja heitä ympäröivästä todellisuudesta.
Uwa Iduozee
Kirjoittaja on dokumentaristi ja kuvaaja, joka kaikesta huolimatta uskoo empatian voimaan.
Kolumnista voi keskustella 7.4. klo 23.00 saakka.