Eräänä yönä tajusin, että minulle on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä kaikista niistä kymmenistä neuvoista, joita olen saanut liittyen vauvan ja taaperon nukuttamiseen.
Oikeastaan yksikään neuvoista ei ole johtanut siihen, että lapsi nukkuisi täyttä yötä. Sen sijaan olen tuntenut kuusi vuotta huonoa omaatuntoa siitä, miksen ole suoriutunut vanhempana paremmin. Minulle on teoriassa kerrottu, miten pitäisi toimia, mutten ole käytännössä jaksanut kääntää jokaista kiveä ja noudattaa rutiininomaisesti ihan kaikkia ohjeita. Ja sitten olen kokenut epäonnistuneeni.
Mitä olisin oikeasti halunnut? Valittaa siitä, että väsyttää. Ilman, että kukaan sanoo, että tee tämä, tuo ja nuo asiat ja sitten. Nyt olen saanut tuplarangaistuksen: öisin heräilevät lapset ja huonon omantunnon siitä, etten laiskuuttani tee tarpeeksi. Minulle olisi riittänyt vain ensimmäinen.
Olen huomannut, ettei oikein mistään saa valittaa ilman, että joku ilmaantuu ratkaisemaan asiaa. Usein minä kyllä tiedän itsekin ratkaisun, mutten vain jaksa tai edes halua muuttaa tilannetta. Joskus haluaisin vain sanoa, että nyt on raskasta ja paha mieli.
Journalismissa taas pahimmillaan ratkaisukeskeisyys johtaa siihen, että ihmisiä pidetään typerinä ja neuvotaan yksinkertaisissa arjen asioissa.
On myös tilanteita, joita ei yksinkertaisesti voi ratkaista, vaikka saisi maailman parhaat neuvot. Kerroin hetki sitten, että olen itkenyt koko päivän kuvaa, jossa 1,5-vuotias ukrainalainen poika kuolee isänsä syliin. Koska olen viimeisilläni raskaana, minulle ehdotettiin, että kyse on raskaushormoneista ja rauta-arvojen mataluudesta. Surua ei voi rationalisoida pois. Kaikkeen ei voi turtua.
Etenkin ison surun kohdalla lohduttavat sanat tuntuvat helposti latteilta, kun oikeasti kaipaisi pelkkää kuuntelijaa.
Mistä halu ratkaista toisen ongelma kumpuaa? Tietenkin halusta auttaa. Mutta myös tietynlaisesta inhimillisestä itsekkyydestä: läheisen (tai tuntemattoman) negatiivisia tunteita on hirveän vaikea kestää. Jospa neuvoilla tai jollain pienellä tsemppipuheella läheisen kurjat tunteet kaikkoaisivat. Etenkin ison surun kohdalla lohduttavat sanat tuntuvat helposti latteilta, kun oikeasti kaipaisi pelkkää kuuntelijaa.
Toinen keksimäni syy on ankeampi. Koko elämäni ajan yhteiskunnasta on kehkeytynyt yhä yksilökeskeisempi. Onni on yksilön ansiota ja epäonni yksilön vikaa. Valittaa ei saa, ellei ole valmis tekemään ihan kaikkea, jotta tilanne paranisi. Jokaisen velvollisuus on tavoitella optimaalista unta, syömistä, mielellään optimaalista onnellisuutta. Tähän yhtälöön ei kuulu se, että on huolia, joita ei voi ratkaista pois.
Tuore esimerkki siitä, kun ratkaisukeskeisyys meni aivan väärille urille, oli se, kun erään läheiseni iäkäs isä kuoli. Oli selvää, että isä oli kuolemassa, mutta silti hän vietti viikon sairaalaosastolla, jonka virallinen tavoite oli kuntoutus. Huonekaverin taulussa oli yhdessä mietityt tavoitteet, isällä tyhjä taulu. Tämä hämmensi ja ahdisti. Ihan viimeisiksi päiviksi hän pääsi saattohoitoon. Siellä läheisenikin otettiin empaattisesti ja huolehtivasti vastaan. Kuolevalle puhuttiin ja häntä käsiteltiin lempeästi, annettiin riittävästi kipulääkettä. Todettiin ja hyväksyttiin vääjäämätön. Oli turvallista lähteä.
On tilanteita, joissa ei ole ratkaisua, tai vaikka olisikin, ihminen ei sitä kaipaa. Silloin auttavat kuunteleminen, läsnäolo ja lempeys. Eivät neuvot.
Julia Thurén
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka saa pian kolmannen lapsensa. Ironista kyllä, kaksi ensimmäistä nukkuvat nykyään yöt läpeensä, oppivat siihen ihan itsekseen.
Kolumnista voi keskustella 8.4. klo 23.00 saakka.