Kun seuraa Black lives matter -keskustelua sosiaalisessa mediassa George Floydin kuoleman jäljiltä, voisi luulla rasismin katoavan tuota pikaa. Tiedostavat milleniaalit ovat vihdoin saaneet tarpeekseen. Nyt maailma muuttuu, boomerit.
Kärjistäen kyse on samasta ihmistyypistä, joka tekee kaikille selväksi, kuinka hän ilmastotietoisena ihmisenä lentää VAIN kerran vuodessa. Hän tuskailee yhdessä Instagram-julkaisussa maailman epäoikeudenmukaisuutta ja toisessa hehkuttaa Kombucha-reseptiä tallatessaan Lapin erämaata.
Hän on sama ihminen, joka nyt suorittaa somessa harvinaisen äänekkäästi tohtorinopintojaan liittyen omaan valkoiseen etuoikeuteensa.
Puoliksi mustana minua ei juuri kiinnosta, kuinka nyt tutkitaan omaa valkoista etuoikeutta. Minua ei kiinnosta lukea tiedotteita, joissa HR-vastaava selittää, kuinka yritys nönnönnöö kävelee yhteisellä rintamalla maailman vähemmistöjen kanssa. Suomeksi sanottuna tämä kaikki näyttää siltä kuin viherpesusta olisi tullut viime aikoina pelkkää mustapesua.
Omien etuoikeuksien pohtiminen on kätevä työkalu, mutta pelkästään se ei riitä.
Maailma ei muutu sillä, että länsimaiden jo tiedostava kansanosa muistuttaa omassa somekuplassaan toisiaan omista etuoikeuksistaan ja jakaa vähemmistöjen laatimia kirjasuosituksia antirasismista toisilleen.
Maailma ei muutu sillä, kun itsensä etuoikeutetuiksi tituleraavat länsimaalaiset tekevät julkisia kannanottoja, joissa he katuvat syvästi tietämättömyyttään ja vannovat nyt olevansa etulinjassa osana antirasistista taistelua.
Rasismin vastainen työ ei ole kirjakerhon ylläpitoa tai somenäkyvyyden valjastamista ”hyvän asialle”. Todellinen muutos on hidasta, vaikeaa ja uuvuttavaa, ja se jatkuu vuosikymmeniä tämän kesän helteidenkin jälkeen.
Oletko aidosti valmis siihen?
Jos haluat todella vaikuttaa ja julkisesti tehdä numeron siitä, olisitko valmis tekemään mitään seuraavista asioista?
Kun näet unelmiesi työpaikkailmoituksen – älä jätä hakemusta vaan vinkkaa työpaikasta vähemmistöön kuuluvalle, vaikka olisit omasta mielestäsi koulutetumpi ja kokeneempi hakija ja täysin tympääntynyt nykyiseen työhösi.
Kun olet ensi kerran Yhdysvalloissa ajelemassa Über-kyydissä ja näet poliisin pysäyttämän mustan miehen tai naisen, hyppää kyydistä ja käytä siinä tilanteessa valkoista kehoasi ihmiskilpenä.
Kun lapsesi menee lukioon, patista hänet lähiön monikulttuurisempaan opinahjoon, vaikka se olisi lukiovertailuissa huomattavasti alempana.
Et ole huono ihminen, jos et tee mitään näistä. Ihminen on luotu ajamaan omaa etuaan. Sinutkin.
Sen sijaan, että jeesustelemme julkisesti toinen toisillemme, mitä jos harrastaisimme vähän enemmän sitä kuuluisaa empatiaa, eli myötäelämisen taitoa.
Myötäelävä ihminen on muutakin kuin sosiaalisen median sopuli, joka uudelleen jakaa kaiken, mitä aktivistit tuuttaavat eetteriin. Hän osaa pysähtyä ajattelemaan toisten näkökantaa silti säilyttäen oman kriittisyytensä. Vähemmistöön kuuluminen ei tee ihmistä autuaaksi.
Me too -liikkeen alkuaikoina kiersi #BelieveAllWomen-ajatus. Kärjistäen - jos ihminen sanoo kohdanneensa seksuaalista häirintää, häntä tulisi uskoa varauksetta. Ikään kuin naissukupuoli ei valehtelisi. Ajatus oli järjetön silloin ja se on sitä yhä. Kaikki kykenevät valehtelemaan. Järkevämpi hashtag olisi ollut #ListenToAllWomen, jossa opimme kuuntelemaan oletettuja uhreja syyllistämisen ja painostamisen sijasta. Silti asioista pitää pystyä käymään keskustelua ilman, että se tulkitaan heti oletettujen uhrien vaientamiseksi ja kokemusten vähättelyksi.
Minua ei totta tosiaan kiinnosta valkoinen etuoikeutesi ja siitä luentojen kuunteleminen. Omien etuoikeuksien pohtiminen on kätevä työkalu, mutta pelkästään se ei riitä. Ihmiset jakavat nyt järjestöjen kirjalistoja mustuudesta ja sorrosta – ikään kuin muutaman kirjan lukeminen (tai sen väittäminen, että on lukenut näitä kirjoja) poistaisi rakenteellisen rasismin. Minua ei lohduta valkoinen selityksesi, miltä tuntuu olla ruskea tai musta.
Minua kiinnostaa rakenteellinen, syvä ja ajoittain kivulias yhteiskunnallinen keskustelu, jossa pysähdymme aidosti kuuntelemaan toisiamme – olimme sitten mustia, valkoisia, ruskeita tai mitä tahansa.
Sean Ricks
Kirjoittaja on umpitamperelainen toimittaja, joka harrastaa oluita ja pöytälaatikkorunoutta. Hän juontaa Perjantai-ohjelmaa ja uskoo, että parhaita keskusteluita ei käydä somessa.
Blogista voi keskustella 27.6. klo 23.00 asti.