Kolme pitkään ulkomailla asunutta suomalaista kertoo joulunvietosta Islannissa, Hollannissa ja Ranskassa.
Kirjailija Satu Rämö on asunut noin 20 vuotta Islannissa. Näiden parin vuosikymmenen jouluistaan hän on viettänyt puolet vanhassa ja puolet nykyisessä kotimaassaan.
Kun kuuntelee Rämön tarinointia islantilaisesta joulusta, on perusteltua sanoa, että se on jotain aivan muuta, kuin mihin meillä on totuttu. Ero lähtee jo siitä, että Islannissa joulupukkeja on 13.
– Ensimmäinen tulee 12.12. Sen jälkeen niitä tulee päivittäin yksi jouluaattoon asti, Rämö kertoo.
Vaikka pukkeja kutsutaan pukeiksi, ne ovat vuorilla asuvien trollien kaltaisia hahmoja – luonteeltaan ilkikurisia ja vähän pelottavia.
– Yhden nimi on Ovenpaiskija ja se hakkaa ovia. Lihakoukuksi kutsuttu pukki taas pöllii ruoat kaapista.
Muut pukit Rämö suomentaa Aidantolppakamuksi, Kynttilävarkaaksi, Herra Isonenäksi, Makkarannyysijäksi, Väijyjäksi, Skyrinahmijaksi, Kiponnuolijaksi, Padanraapijaksi, Lusikannuolijaksi, Pätkäksi ja Rotkojäbäksi.
Islantilaislapset jättävät pukkeja varten kengän yöksi ikkunalaudalle. Pukki sujauttaa jalkineeseen joko raa`an perunan huonosti käyttäytyneelle lapselle tai esimerkiksi mandariinin, purkkaa tai kyniä kilteille. Lahjoja saadaan siis joka päivä kunnes kaikki pukit ovat tulleet paikalle.
– Joulupukit ovat oikeastaan islantilaisten joulukalenteri, Rämö kertoo.
Jouluperinteeksi on muodostunut myös lahjojen kritisointi. Moni valittaa sitä, että mandariinien sijaan kenkiin sujautetaan nyt myös kalliita lahjoja.
– Jouluna puhutaan aina siitä, ettei tulisi pilata hienoa perinnettä, Rämö sanoo.
Jouluaattonakin Islannissa jaetaan lahjoja, mutta nämä eivät ole peräisin pukeilta, vaan antajilta itseltään.
Kun Rämön perhe on joulun Suomessa, islantilaiset pukit jäävät saarelleen. Suomen jouluperinteet pätevät vain Suomessa.
– Se on ollut minulle varmaan myös selviytymistapa, sillä pyrin elämään niin, etten haikaile koko ajan toisaalle.
Joulut ovat pysyneet omanlaisinaan myös siksi, että Islannissa joulu on ydinperheen sijaan laajemman joukon juhla.
– Islannin joulussa on mukana jotain 16 ihmistä. En ole halunnut sekoittaa heidän perinteeseensä suomalaisia juttuja.
Rämö nauraa viettäneensä Suomessa monta joulua mukavassa villakerrastossa. Islannissa tämä ei tulisi kysymykseenkään.
Joulupöytään pukeudutaan ykkösiin, sillä pukeilla on kissa, joka tarinan mukaan raatelee ja kynsii joulunviettäjät, jotka ovat aaton aterialla rikkinäisissä vaatteissa tai rääsyissä.
– Jouluun valmistautuminen on Islannissa muutoinkin ihan toisella tapaa megalomaanista. Esimerkiksi jouluparturi pitää varata jo kesällä. Ajat menevät täyteen nopeasti, Rämö kertoo.
Jouluaaton ateria on juhlallinen, kolmen ruokalajin menu.
Kolmentoista pukin äiti taas syö aattona varsin erityistä herkkua. Pukkien äiti on Islannin pelätyin trolli nimeltä Gryla. Leppoisan muorin sijaan hän on häijy, koukkunenäinen nainen, joka liihottaa lihaksikkaana ja repaleisissa vaatteissa pimeässä talvi-illassa.
Gryla poimii säkkiin huonotapaiset lapset ja vie nämä selässään kotivuorelleen. Siellä hän valmistaa lapsista itselleen herkullisen jouluillallisen.
Rämö sanoo, ettei hän kaipaa suomalaisesta jouluperinteestä oikeastaan muuta kuin imellettyä perunalaatikkoa. Ihmisiä hän kuitenkin ikävöi.
Tänä vuonna Rämön perhe viettää islantilaisen joulun kaikkine pukkeineen.
33 vuotta Hollannissa asunut elokuvaohjaaja Mari Soppela kertoo paikallisen jouluperinteen sisäistämisen vieneen häneltä vuosia. Joulun sijaan hollantilaiset juhlivat Sinterklaasia. Siihen kuuluvat muun muassa yllätyslahjat, valkoinen hevonen, mustaksi maalattu tonttu ja pieni ilkikurisuus.
Sinterklaas on hollantilainen mukaelma Pyhästä Nikolauksesta. Hänen syntymäpäivänsä 5.12. on suuri tapahtuma.
– Lapset tulevat katsomaan kuinka Sinterklaas saapuu Espanjasta laivalla ja ratsastaa valkoisella ratsulla kaupungin läpi.
Sinterklaasia aletaan "pehmitellä" jo Martinpäivänä 11. marraskuuta. Silloin lapset tekevät valolyhtyjä ja kiertävät ovelta ovella laulamassa. Palkkioksi he saavat karkkeja ja mandariineja.
Myös Hollannissa kengät ovat erityisasemassa joulun alla. Marraskuussa tulisijan tai vaikka patterin viereen jätetään kenkä, johon sujautetaan lahjatoivelista Sinterklaasille ja esimerkiksi porkkana tämän hevoselle. Vastaukseksi kengästä löytyy jokin pieni lahja, kuten suklaata ja runo.
Sinterklaasilla on joulupukin tapaan pitkä valkoinen parta ja punaiset vaatteet. Mielikuva piispaksi pukeutuneesta joulupukista vastaa täydellisesti kuvaa.
Soppela kertoo, että paikallisten mielestä Sinterklaas on antanut nimen Santa Klausina tunnetulle joulupukille. Tämä pitänee paikkansa, sillä alun perin joulupukkiperinne kulkeutui 1600-luvulla Yhdysvaltoihin Alankomaista muuttaneiden siirtolaisten mukana.
Soppela kertoo yllätyslahjan olevan tärkeä osa Sinterklaas-juhlaa. Koulussa jokaiselle oppilaalle arvotaan luokkakaveri, jolle askarrellaan lahja ja kirjoitetaan runo. Moni toteuttaa tätä perinnettä myös kotona.
– Lahjan tulee liittyä jotenkin henkilöön. Poikani sai yhtenä jouluna valtavan paperimassasta askarrellun lumipallon, kun koulukaveri tietysti tiesi, että tulemme Suomesta, Soppela kertoo.
Lahjassa voi olla mukana myös ilkikurisuutta. Hän kertoo miehensä saaneen lapsena isältään lahjan, jossa oli mukana kynsiä. Näillä viitattiin pojan tapaan pureskella kynsiä.
– Tähän kuuluu sellainen elementti, että saa vähän naljailla hyväntahtoisesti. Siinä yhteydessä myös vähän arvokkaampi lahja naamioidaan johonkin hassutteluun.
Ennen syntymäpäiväänsä Sinterklaas kiertää apulaisensa Zwarte Pietin kanssa Hollantia ja tarkkailee lasten käytöstä.
Kun Soppela muutti maahan 1990-luvulla, tuntui mustanaamaiseksi maalattu hahmo eriskummalliselta.
– On vähän hämmentävää, että paikalliset eivät aina näe kuvaelman rasistisuutta.
Mustatusta hahmosta on monin paikoin luovuttu viime aikoina.
Hollannissa ei juhlita jouluaattoa, mutta Soppelan perhe viettää sekä Sinterklaasia että suomalaista joulua.
Joulupäivänä paikalliset kokoontuvat yhteen aterioimaan. Soppela sanoo hollantilaisten olevan paljon suomalaisia sosiaalisempia ja pitävän tiiviisti yllä kontakteja läheisiinsä. Niin sukulaisiin, ystäviin kuin naapureihin.
– Alkuun olin ihan uupunut tästä kulttuurista, Soppela nauraa.
Suska Karjalainen pitää kumppaninsa kanssa Etelä-Ranskan maaseudulla The Happy Hamletia, jota hän kutsuu hyvänolon piilopaikaksi.
Karjalainen ei ole asunut Suomessa 14 vuoteen ja sitä ennenkin hän on asunut useaan otteeseen ulkomailla.
– Lapsuudenperheeni oli liikkuvaista sorttia ja vietimme kaikki joulut ulkomailla, usein kaukana kotoa. Kenties tästä syystä itselläni joulun merkitys on rajoittunut perheen yhdessäoloon, ei niinkään joulukoristeisiin, -perinteisiin, -ruokiin – eikä varsinkaan joululahjoihin.
Ranskassa joulu näkyy kaupoissa jo lokakuussa. Karjalaista ilahduttaa, että maaseudun rauhaan se rantautuu vähän myöhemmin.
– Joulukuussa on sitten joulutoreja ja -markkinoita. Ne ovat hieman sympaattisempi kulutusjuhlan muoto, kun myytävät ovat usein pientuottajien, käsityöläisten ja lähiseudun yrittäjien tuotteita.
Toreilla käyminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Silloin tavataan tuttuja ja vaihdetaan kuulumisia.
– Pidän jouluun liittyvästä rauhasta. Silloin tuntuu, että edes päiväksi tai pariksi koko maailma ja sen oravanpyörä ikään kuin seisahtuvat.
Asiakkaiden lisäksi Karjalaista pitää kotipiirissä jouluisin kotieläimet. Eläinkatras muistuttaa Karjalaisesta jo pientä eläintarhaa. Pidemmille matkoille on vaikea lähteä ainakaan yhdessä miehen kanssa.
– Näin ollen toivottelemme jouluja usein meille vieraiden ihmisten eli asiakkaiden kanssa. Pyhien välipäivät siivotaankin jo huushollia uuden vuoden asiakkaille.
The Happy Hamletin pihapiirissä asustaa koirien ja kissojen lisäksikanoja, vuohia, alpakoita ja kaksi riikinkukkoa.
Karjalaisesta yksi ranskalaisen joulun erikoinen perinne on se, että jokaisesta joulupöydästä löytyy Ferrero Rocherin suklaakonvehtirasia.
– Tämän taustaa en tiedä enkä ymmärrä, varsinkaan kun ei edes ole kyse ranskalaisesta tuotteesta.
Ranskalaisesta joulupöydästä löytyy aina myös jouluhalko eli puunoksaa muistuttavaksi koristeltu suklainen kääretorttu. Jouluhalon perinne juontaa kelttiläisestä tavasta juhlistaa talvipäivänseusausta halkoja polttamalla.
Jotain jouluista ja perin suomalaista Karjalaisenkin joulusta löytyy. Hän tapaa usein joulun aikaan bestiksiksi kutsumaansa 80-vuotiasta naapuripariskuntaa ja nauttii näiden kanssa lasillisen joulutortun kerta.
– Joulutortuista on tullut suorastaan hitti täällä ja saatan leipoa niitä joulun ulkopuolellakin. Ainoa oikea luumuhillo tulee säännöllisesti vanhempieni mukana Suomesta.