Wienin taistelu
| Wienin taistelu | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa suurta Turkin sotaa | |||||||||
 Franz Geffels, Wienin taistelu, ennen vuotta 1694.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
Pyhä liiga: |
|||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
Wienin puolustajat 16 000 |
90 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
2 000 kuollutta |
10 000 kuollutta | ||||||||
.svg){kind=small}
Wienin taistelu käytiin 15. heinäkuuta–12. syyskuuta 1683 osana suurta Turkin sotaa. Osmanit piirittivät Wieniä kahden kuukauden ajan[1] kunnes sen puolustajien tueksi saapui Puolan kuningas Juhana III Sobieskin johtama avustusarmeija, joka löi osmanien joukot taistelussa 12. syyskuuta. Kyse oli Pyhän liigan taistelusta Osmanien valtakuntaa vastaan. Tästä sai alkunsa Habsburgien dynastian poliittinen hegemonia Keski-Euroopassa.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Osmanien valtakunnan ja Habsburgien Itävallan välit ennen suurta Turkin sotaa olivat pitkään olleet melko rauhalliset molempien valtakuntien ollessa sitoutuneina muille rintamille. Habsburgit ottivat osaa kolmikymmenvuotiseen sotaan 1618–1648 ja Osmanit sotivat Venetsiaa vastaan Kreetan omistuksesta vuosina 1645–1669. Köprülü-suurvisiirien Köprülü Mehmed paššan ja tämän pojan Köprulüzade Fazil Ahmed paššan kausilla Osmanit tekivät kuitenkin useita maiden välit tulehduttaneita sotaretkiä, Unkariin vuosina 1660 ja 1663, Kreetalle 1669, sekä Puola-Liettuaan vuonna 1672. Habsburgit vastasivat osmanien vahvistumiseen sovittelevalla politiikalla ja esimerkiksi Vasvárin sopimuksella vuonna 1664 he tunnustivat osmanien uusimmat valloitukset Unkarissa. Osmanit tulkitsivat tämän osoitukseksi Habsburgien heikkoudesta ja näkemys vahvistui, kun keisarin ei onnistunut kukistaa Imre Thökölyn johtamaa unkarilaisten kapinaa vuosina 1681–1683. Thököly perusti osmaneille ystävällismielisen Keski-Unkarin ruhtinaskunnan, jonka naapurimaita olivat osmanien vasallivaltio Transilvanian ruhtinaskunta ja Habsburgien liittolaisvaltio Unkarin kuningaskunta.[2]
Habsburgien osoittama sotilaallinen heikkous sai suurvisiiri Merzifonlu Kara Mustafa paššan kannattamaan sotaa Habsburgeja vastaan ja vuonna 1682 hänen onnistui vakuuttaa myös sulttaani Mehmed IV sotaretken toteuttamisesta. Mehmed lähti armeijoineen Edirnestä huhtikuussa 1683 ja saapui toukokuussa Belgradiin, jossa armeijaan liittyivät janitsaarit, tykkimiehet ja valtaosa Vähä-Aasian ja arabiprovinssin ratsuväestä. Sulttaani päätti jäädä Belgradiin ja suurvisiiri nimitettiin armeijan ylipäälliköksi. Tulevan sotaretken alkuperäiset kohteet olivat Korom ja Győr, mutta joko Székesfehérvárissa 25. kesäkuuta tai lähellä Győriä heinäkuun 1. ja 7. päivän välillä tehtiin päätös sotaretken kohteen vaihtamisesta Wieniin. Suurvisiiri lähti sotilasleiriltään Győristä kohti Wieniä 7. heinäkuuta. Győriä piirittämään jäi Budan kuvernööri, 25 000 turkkilaista ja 10 000 tataarisotilasta. Wieniin 14. heinäkuuta saapunut armeija oli näin kooltaan 90 000 miestä.[2]
Wienin piiritys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Wienin puolustajien johdossa oli kreivi Ernst Rüdiger von Starhemberg, jonka joukkoihin kuului 16 000 miestä. Wienin linnoituksia oli modernisoitu 1670-luvulla. Keisari Leopold oli hoveineen lähtenyt Wienistä Linziin ja Spandauhun ennen piirityksen alkua 7. heinäkuuta. Diplomatian ansiosta Wienin puolustajat saattoivat odottaa apujoukkoja. Diplomatian apuna oli paavi Innocentius XI. Baijeri ja Saksi olivat luvanneet osallistua 10 000 sotilaan voimin johtajinaan Baijerin vaaliruhtinas Maksimilian II Emanuel ja Saksin Juhana Yrjö III. Lisäksi 31. maaliskuuta, eli ennen sulttaanin armeijan lähtöä Edirnestä Krakovassa solmittiin Puolan kanssa "ikuinen hyökkäys- ja puolustusliitto", jonka mukaisesti taisteluun liittyisivät myös puolalaiset.[2]
Wien oli piiritetty 15. heinäkuuta mennessä ja se alkoi tykkitulella, jota kesti seuraavat kaksi kuukautta. Toisin kuin Wienin piirityksessä vuonna 1529, tällä kertaa osmaneilla ei ollut mukanaan raskasta piiritystykistöä. Heillä oli yhteensä 130 kenttätykkiä ja 19 keskikaliiperista kanuunaa. Puolustajilla oli puolestaan 260 kanuunaa ja mörssäriä. Puolustajien ammusvarastot olivat kuitenkin pienet ja he saattoivat ampua takaisin vain harvakseltaan. Osmanit keskittivät hyökkäyksensä Burg- ja Löbl-bastionien väliseen muurinosaan. Juoksuhautojen kautta tehdyt miinahyökkäykset osoittautuivat tykistöä tehokkaammaksi, mutta puolustajien onnistui tehdä vastarynnäkköjä ja korjata muurin vahingot pystyttämällä varustuksia syntyneiden aukkojen taakse. 2. syyskuuta osmanit valtasivat kuitenkin Burg-raveliinin ja 6. syyskuuta räjäytettiin miina Burg-bastionin alapuolella. Puolustajat olivat tähän mennessä menettäneet noin puolet voimistaan ja he kärsivät punataudista ja hupenevista ruokavarannoista. Puolustajat odottivat viimeistä ratkaisevaa hyökkäystä, jota ei kuitenkaan lopulta tullut. Hyökkäyksen sijaan suurvisiiri marssitti joukkonsa voimannäytteenä muurien eteen kuvitellen puolustajien antautuvan.[2]
Avustusarmeijan saapuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wienin avuksi lähetetyt joukot saapuivat 12. syyskuuta Kahlenbergiin luoteesta. Avustusarmeijaan kuului 75 000–80 000 miestä ja 160 kanuunaa. Mukana oli 30 000–40 000 miestä Baijerista, Saksista, Frankenista ja Schwabenista, Lothringenin herttuan johtamat 20 000 keisarillisten joukkojen sotilasta ja viimeisenä saapuivat Juhana III Sobieskin johtamat 20 000 puolalaista. Kehnon tiedustelunsa takia suurvisiiri Kara Mustafa aliarvioi armeijan vahvuuden ja uskoi näiden hyökkäävän 11. syyskuuta. Jättäen suurimman osan janitsaareistaan juoksuhautoihin hän uskoi voivansa murskata vihollisensa ratsuväen rynnäköllä. Kahlenbergin taisteluun osallistui lopulta tataari- ja muut apujoukot mukaan laskettuna 50 000 sotilasta osmanien puolella. Taistelu alkoi aamunkoitossa 12. syyskuuta lähellä Nussbergia hieman Kahlenbergista etelään. Hyökkäyksen ajankohdan väärin arvioineet osmanit olivat valvottaneet joukkojaan koko edellisen yön. Lothringenin herttua ja saksilaiset hyökkäsivät Nussbergissa osmanien etujoukkoja vastaan edeten nopeasti suurvisiirin komentamaa oikeaa siipeä vastaan. Baijerilaiset ja frankenilaiset hyökkäsivät alas rinteitä kauempana lännessä liittyen taisteluun oikeaa siipeä ja keskustaa vastaan. Puolalaiset olivat avustusarmeijan oikealla siivellä ja etenivät muita hitaammin vaikeakulkuisen maaston takia. Noin kello yhden aikaan päivällä he olivat kuitenkin saavuttaneet Dornbachin. Osmanien puolustus luhistui kristittyjen kello kolmen jälkeen aloittamassa yleishyökkäyksessä. Puolan ratsuväki saavutti osmanien leirin lännestä ja osmanien vasen siipi ei kestänyt sen rynnäkköä. Taistelu oli ohi kello kuuteen mennessä henkiin jääneiden osmanien paetessa ja jättäessä leirinsä runsaine sotasaaliineen kristityille.[2]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wienin taistelun myötä eurooppalaiset osoittautuivat ensi kertaa täysin osmanien armeijoiden veroisiksi joukkojen ja aseiden sijoittelussa ja huoltoyhteyksien toimivuudessa. Osmanit olivat menettäneet noin 10 000 miestä kaatuneina ja kristityt 2 000.[2] Historioitsijat ovat olleet erimielisiä taistelun lopulta voittoon johtaneesta tekijästä. Saksalaiset historioitsijat ovat painottaneet Lothringenin herttuan ja avustusarmeijan vasemman siiven merkitystä ja puolalaiset ovat luonnollisesti painottaneet omaa "siivekkäiden husaarien" suorittaman ratsuväkirynnäkön merkitystä.[3]
Taistelun hävinneitä osmaneja johtanut suurvisiiri teloitettiin, ja pian tämän jälkeen myös sulttaani Mehmed IV syrjäytettiin. Osmanien sotaretki johti heidän vastaisensa Pyhän liigan muodostamiseen ja Unkarin menetykseen, joka oli ollut Suleiman Suuren tärkeimpiä valloituksia. Osmanit eivät kuitenkaan romahtaneet täysin. He elpyivät 1700-luvun alussa ja Habsburgit saavuttivat sotilaallisten mahdollisuuksien rajansa. Joka tapauksessa suuren Turkin sodan päättänyt Karlowitzin sopimus merkitsi uutta vaihetta osmanien ja Euroopan välisissä suhteissa.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Tucker, Spencer C.: Battles That Changed History: An Encyclopedia of World Conflict, s. 215–216. Santa Barbara, California: ABC-CLIO, LLC, 2010. ISBN 978-1-59884-429-0 Google books (viitattu 2.6.2017). (englanti)
- ↑ a b c d e f g h Jeremy Black: Maailman suurimmat taistelut, s. 142–145. (Englanninkielinen alkuteos The Seventy Great Battles of All Time) Suomentanut Jukka Nyman. Otava, 2005. ISBN 951-1-20693-1
- ↑ Norman Davies: God's Playground – A History of Poland, s. 362–367. (Volume I) Columbia University Press, 2005. (englanniksi)
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Wienin taistelu Wikimedia Commonsissa
