Valtiokapitalismi

Valtiokapitalismi on talousjärjestelmä, jossa yksityinen kapitalismi on alistettu valtion valvontaan ja sen linjapäätöksiin. Valtio edistää teollisuuden infrastruktuurin kehitystä sekä mahdollistaa laajentuneella hiilen, teräksen ja energian tuotannolla maatalouden koneellistamisen. Valtio takaa tehtaiden kannattavuuden omilla tilauksillaan.

Valtiokapitalismin synty ja kritiikki sitä kohtaan

Alun perin valtiokapitalismi otettiin käyttöön ensimmäisen maailmansodan aikana osana sotaan käyvien maiden sotataloutta.

Keskustelu valtiokapitalismista oli suurelta osin eri vasemmistoryhmien keskinäistä kiistelyä. Jotkut ryhmät ottivat käyttöön termin valtiomonopolistinen kapitalismi, jolla tarkoitettiin suuriin valtionyhtiöihin perustuvaa talousjärjestelmää. Valtiomonpolistisen kapitalismin kritiikki kohdistuu siihen, ettei kansalaisilla ole toimeentulonsa suojana enää pienomistusta, koska valtio on ylivoimainen omistaja sekä toisaalta siihen, ettei totalitäärisessä järjestelmässä ole mahdollista muodostaa valtiosta riippumattomia kansalaisryhmiä. Käsitteet valtiokapitalismi ja valtiomonopolistinen kapitalismi ovat kuitenkin sekaantuneet.

Aatteen soveltaminen Neuvostoliitossa

1920-luvulla Neuvostoliiton kriitikot katsoivat maan siirtyneen viisivuotissuunnitelmissaan valtiomonopolistiseen kapitalismiin, jonka avulla päästiin eroon Jevgeni Preobraženskin havaitsemasta saksikriisistä, mikä tarkoitti sitä, että kun taloudessa menee paremmin, ottaa maaseutu osansa kansantulosta lisääntyneenä viljanhintana eikä näin ollen ole mahdollista käyttää tätäkin osaa kansantulosta raskaan teollisuuden kiinteiden investointien kiihdyttämiseen.

Leninin kuoleman jälkeen neuvostojohdon ytimen muodostanut triumviraatti Josif Stalin, Lev Kamenev ja Grigori Zinovjev alkoivat kannattaa Jevgeni Preobraženskin kirjassaan Sosialistisen kartuttamisen peruslaki esittämiä ajatuksia, joita Buharin piti työläisten ja talonpoikien liiton vastaisena toimenpiteenä. Buharin oli valmis jopa sallimaan maaseudulla maan- sekä työvoiman vuokrauksen, minkä vuoksi vastustajat epäilivät hänen menneen Stolypinin reformien linjoille.

Pakkokollektivisoinnilla estettiin maaseutua saamasta osaansa NEP-kauden tapaan kasvavasta kansantulosta ja näin kaupungeille valtion kautta säästynyt osa tuloa pystyttiin ohjaamaan nopeaan teollistumiseen. Maaseudun työn lisäksi halpaa oli miljoonien rangaistusvankien pakkotyö, jonka avulla kyettiin rakentamaan kanavia ja voimalaitoksia edullisesti suurten kuolleisuuslukujen vallitessa.

Myöhemmin ajatus valtiokapitalismista muodostui lähinnä aatepoliittiseksi kritiikiksi, millä trotskilaiset, anarkistit, mutta myös läntiset liberaalit kritisoivat Neuvostoliiton vuosien 1931–1932 järjestämää Ukrainan nälänhätää maatalouden pakkokollektivisoinnin aikaan saamiseksi. Liberaaleille, kuten Richard Coudenhove-Kalergille Neuvostoliiton teollistaminen oli uhka Länsi-Euroopan vapaudelle, kun taas marxilaisille se tarjosi mahdollisuuden osoittaa, että stalinistinen sosialismi onkin äärimmäistä valtiojohtoista kapitalismia.

Toisen maailmansodan jälkeen, kun trotskilaisuus menetti merkityksensä Neuvostoliiton tullessa maailmanpoliittiseksi voimatekijäksi, ovat käyttäneet käsitettä valtiokapitalismi muun muassa kommunistit kritisoidessaan hallitusvallasta myös Länsi-Euroopassa osallisiksi päässeitä sosiaalidemokraatteja, erityisesti oikeistososiaalidemokraatteja heidän edustamansa politiikan vähäisestä sosialistisuudesta.

Neuvostoliiton purkauduttua, ja kommunistien muututtua kansallisiksi vasemmistososiaalidemokraateiksi, ei käsitettä valtiokapitalismi ole käytetty paljoakaan aatekeskustelussa eikä päivänpoliittisena erottelijana.

Länsimainen valtiokapitalismi

Länsimaissa toisen maailmansodan jälkeisten työväenpuolueiden hallitusten suorittamat kansallistamiset tai kansallisten teollisuuden alojen perustamiset muun muassa öljy- ja terästeollisuuden aloilla, voidaan katsoa jossain määrin valtion suorittamaksi kapitalismiksi suurteollisuuden alalla, mutta se ei tarkoita markkinataloudesta luopumista, koska tuonti on ollut vapaata alenevin tullein ja kaupan teknisin estein sekä myös yksityisen sektorin toiminnan sallimista toimialalla.

Valtionyhtiöpolitiikka Euroopassa on ollut lähinnä työväenpuolueiden tai työväenpuolueiden sekä kansallisesti suuntautuneiden ryhmien ajamaa toimintaa. Esimerkiksi Ranskassa Charles de Gaulle harjoitti vahvaa valtionyhtiöpolitiikkaa, mikä näkyy yhä gaullistien poliittisessa linjassa. Valtiokapitalismia puoltaa se, että valtiolla on matalampi pääoman kustannus kuin aloittelevilla yksityisillä yrityksillä, joten valtio kykenee tekemään suurinvestoinnit edullisemmin.

Suomessa presidentti Kekkonen toteutti valtiojohtoista teollistamispolitiikkaa. Kekkonen julkaisi aiheesta kirjan nimeltä Onko maallamme malttia vaurastua? vuonna 1952 ollessaan pääministerinä.

Katso myös

• Dirigismi

Lähteet

• Primary Accumulation in the Soviet Transition PDF-tiedostomuoto
• Russian Agrarian History and Soviet Debates on the Peasantry (Arkistoitu – Internet Archive), The University of Manchester, School of Social Sciences
• Preobrazhenski and the Economics of Soviet Industrialization Alexander Erlich, The Quarterly Journal of Economics, Vol. 64, No. 1 (Feb., 1950), pp. 57–88 doi:10.2307/1881959
• A New Stage in Soviet Economic Scholarship, A. Nove, Soviet Studies, Vol. 16, No. 3 (Jan., 1965), pp. 334–338