Valkoiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomen sisällissodan osapuolta. Muista valkoisiksi kutsutuista ryhmistä katso täsmennyssivu.
Valkoisia Oulussa 1918

Valkoiset tarkoittaa Suomen sisällissodan hallituksen joukoissa taistellutta osapuolta. Toista, hallitusta vastaan kapinaan noussutta osapuolta kutsutaan punaisiksi.

Svinhufvudin hallituksen itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen porvarillisten ryhmien johto toimi Vaasaan paenneena sissihallituksena (Vaasan senaatti) ja yritti luoda hallituksen armeijan ylipäälliköksi nimitetyn Carl Gustaf Emil Mannerheimin johdolla järjestysvaltaa maahan. Senaatti oli 25. tammikuuta 1918 julistanut suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Valkoiset aloittivat kansannousun Suomessa olleita tsaarinajalta periytyneitä 75 000 venäläistä sotilasta vastaan. Tämä aseistariisunta alkoi Laihialta.[1]

Pian nämä porvarilliset ryhmät ottivat niin kutsutusta valkoisesta Suomesta suunnakseen etelän, jossa sijaitsi punaisten Kansanvaltuuskunta sekä punaisten kannatusalueet, niin kutsuttu punainen Suomi. Tämä innokkaille itsenäisyysmielisille venäläisten karkottamisena markkinoitu toiminta johti maanmiesten tappamiseen.

Valkoisen armeijan rungon tai ytimen muodostivat suojeluskunnat, joita oli perustettu 423 kuntaan. Vuonna 1917 suojeluskuntien suurimman sosiaalisen ryhmän muodostivat talonpojat (44 %) ja alempi (33 %) ja ylempi keskiluokka (17 %). Työväestön osuus oli 5 % ja varsinaisen yhteiskunnallisen eliitin osuus 1 % (kirkollinen ylin johto, korkein upseeristo, suurmaanomistajat, tehtaanjohtajat, aateliset). Sodan alkaessa taistelutoimissa oli 15 000–17 000 vapaaehtoista suojeluskuntalaista, mutta asevelvollisuuden, värväyksien ja värväytymisten myötä valkoisen armeijan koko kasvoi 55 000–60 000 mieheen. Tällöin työväestön (työmiehet, työläiset, loiset, itselliset, irtolaiset) osuus valkoisesta armeijasta kasvoi reiluun viidennekseen tai vajaaseen neljännekseen rintamajoukoista.[2][3]

Valkoisen armeijan ylipäällikkönä oli ratsuväenkenraali C. G. Mannerheim. Valkoinen armeija muodostui suojeluskunnista, värvätyistä joukoista ja asevelvollisista joukoista. Merkittävän osan valkoisen armeijan johtamisosaamista muodostivat keisarillisessa Saksassa koulutetut vapaaehtoiset, jääkärit. Jääkärien kouluttamina ja johtamina valkoiset pystyivät hyökkäämään, mitä sodan voittaminen edellytti.[4]

Valkoiset saivat merkittävää tukea saksalaisilta joukoilta, joiden käyttöä muun muassa Mannerheim ja Maalaisliiton Santeri Alkio vastustivat.

Valkoisessa armeijassa taisteli myös ruotsalaisia vapaaehtoisia. Ruotsissa oli perustettu Suomen ystävät -niminen järjestö, joka huolehti vapaaehtoisten värväämisestä, varustamisesta ja matkajärjestelyistä. Ruotsalaisista upseereista merkittävässä tehtävässä palveli varsinkin eversti Ernst Linder, joka komensi Satakunnan ryhmää. Ruotsalaisia vapaaehtoisia taisteli valkoisten armeijassa yhteensä 1091 miestä, joista 675 Ruotsalaisessa prikaatissa, 128 osittain Ruotsalaisessa prikaatissa ja osittain suomalaisissa joukko-osastoissa sekä 288 ainoastaan suomalaisissa joukko-osastoissa. Lisäksi 78 vapaaehtoista ruotsalaista palveli ambulansseissa osana haavoittuneiden sotilaiden hoitohenkilökuntaa.[5]

Armeijan perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelujen alkaessa armeijan muodostamisen valmistelut olivat vasta alussa eikä mitään valkoista armeijaa ollut vielä olemassa. Yhtenäisiä komentosuhteita ei ollut ja kouluttajista oli kova pula. Jääkäreitä oli saapunut Suomeen vasta 62. Vimpelin sotakoulun kolme viikkoa kestäneen koulutuksen käyneet 200 miestä olivat ensimmäiset hieman jo koulutusta saaneet sotilaat jääkärien lisäksi. Suojeluskuntien päällystö oli pääasiassa alkeellisen sotilaallisen koulutuksen saaneita siviilejä. Suojeluskunnilla oli sodan alkaessa käytössään 9000 kivääriä, 44 konekivääriä, 850 pistoolia ja 7200 käsikranaattia. Lisäksi suojeluskunnilla oli 27 Lewis-merkkistä pikakivääriä, mutta patruunoita niihin oli vain 500.[6]

Vaasaan 19.1.1918 saapunut kenraali Mannerheim päätti aluksi vallata Etelä-Pohjanmaan hallituksen joukkojen ensimmäiseksi tukialueeksi. Päätökseen vaikuttivat seuraavat perusteet: suuri osa 62 Saksasta palanneesta jääkäristä oli jo Etelä-Pohjanmaalla, alueelle oli keskitetty pääosa käytettävissä olleista aseista ja piiripäällikön eli kenraalimajuri von Gerichin johdolla aloitettu keskusjohdon järjestelytyö oli siellä pidemmällä kuin muualla. Seuraavaksi Mannerheim otti yhteyden suojeluskuntapiireihin. Maan eri osissa asuville entisille Venäjän keisarillisen armeijan suomalaisille upseereille lähetettiin kirjallinen kehotus saapua Vaasaan päämajan käytettäväksi. Heitä alkoikin saapua runsaasti.[7]

Karjalassa sotatoimet venäläisten sotilaiden tukemien punaisten ja suojeluskuntalaisten välillä olivat tuolloin jo käynnistyneet. Yhteenotot olivat alkaneet 19. ja 20. päivien välisenä yönä Viipurissa. Päämaja valtuutti 23. päivä jääkäri Woldemar Hägglundin toimimaan Viipurin suojeluskuntapiirin päällikkönä.[8]

Päämajaan saatiin 21.1. tieto noin tuhannesta venäläisestä sotilaasta, jotka olivat tulossa Seinäjoelle liittyäkseen venäläisiin varuskuntiin. Seurauksena oli kahakka Vaasassa venäläisten sotilaiden ja suojeluskuntalaisten välillä 24. päivän vastaisena yönä, minkä johdosta Mannerheim antoi 24.1. käskyn Vaasan ympäristön suojeluskuntien keskittämisestä kaupunkiin. Samana päivänä hän lähetti senaatin puheenjohtajalle kirjelmän, jossa hän esitti suunnitelmansa saamansa tehtävän toteuttamiseksi eli järjestyksen palauttamiseksi Suomessa. Mannerheim ehdotti muun muassa jääkärien palaamisen ja aseiden tuonnin kiirehtimistä, todellisten joukko-osastojen muodostamista sekä venäläisten joukkojen maahan tuonnin estämistä.[9]

Seuraavana päivänä päämajassa pidettiin ylipäällikön johdolla neuvottelu, jossa olivat läsnä ratsumestari Hannes Ignatius, everstit Martin Wetzer, Otto Holmberg ja Gustaf Adolf von Rehausen sekä kenraalimajuri Ernst Löfström. Aiheena olivat kaksi senaatin puheenjohtajan Svinhufvudin Helsingistä puhelimitse lähettämää tiedotusta. Ensimmäisen tiedotuksen mukaan venäläiset sotilaat pitivät velvollisuutenaan tukea kaikin keinoin Suomessa alkanutta vallankumousta. Toisen tiedotuksen mukaan hallituksella ei ollut mitään mahdollisuuksia estää venäläisiä sotilaskuljetuksia Pohjanmaalle. Neuvottelussa oli kyse päätösten tekemisestä, koska Venäjältä saattoi Pietarin - Viipurin radan kautta tulla koska tahansa suuri joukko aseistettuja bolševikkeja. Ylipäällikkö Mannerheim päätti 25.1.1918 antamallaan päiväkäskyllä, että Etelä-Pohjanmaan venäläisiä varuskuntia ryhdytään riisumaan aseista 27. ja 28. päivän välisenä yönä.[10]

Ylipäällikkö sai 27. päivän aamuna sähkösanoman Helsingistä. Sen mukaan Venäjä oli sitoutunut olemaan sekaantumatta Suomen sisäisiin asioihin, minkä vuoksi senaatti halusi, että sotatoimia lykättäisiin vielä toistaiseksi. Ylipäällikkö ilmoitti senaatin kannan vastaisesti ottavansa vastuun antamastaan päiväkäskystä, antoi 30.1. julistuksen Venäjän urhoollisille sotilaille ja lähti esikuntineen Ylihärmään voidakseen paremmin seurata tulevana yönä aloitettavia sotatoimia. Julistuksessaan Mannerheim ilmoitti, että hänen päällikkyytensä alaiset talonpoikaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan, vaan ovat nousseet suojaamaan vapautta ja Suomen laillista hallitusta.[11][12]

Tammikuun 31. päivänä koko Etelä-Pohjanmaa oli valkoisten hallussa. 5000 venäläistä oli riisuttu aseista ja saaliiksi oli saatu 8000 kivääriä, 34 konekivääriä, 4 kranaatinheitintä, 37 tykkiä sekä suuri määrä ampumatarvikkeita ja varusteita.[13]

Vähitellen senaatin 27.1.1918 nimittämä ylipäällikkö Mannerheim ulotti käskyvaltansa eri puolilla Suomea muodostettuihin hajanaisiin suojeluskuntajoukkoihin. Valkoisten eli hallituksen joukkojen muodostaminen oli aluksi perustunut vapaaehtoisuuteen, mutta siitä päätettiin siirtyä värväykseen, kun Pohjois-Suomi oli puhdistettu punaisista ja katkonainen rintamalinja saatu muodostetuksi. Vapaaehtoisuuteen perustuva armeija olisi jäänyt liian pieneksi, koska suurin osa Suomen väestöstä asui punaisten hallitsemalla alueella.[6]

Ensimmäiset ruotsalaiset upseerit lähtivät Tukholmasta Suomeen 7. helmikuuta. Mannerheim oli ilmoittanut tarvitsevansa erityisesti upseereja, aliupseereja ja erikoiskoulutuksen saaneita sotilaita. Upseereita tarvittiin 25, aliupseereita 200 sekä tykkimiehiä 50 ja konekiväärimiehiä samoin 50. Nämä toiveet tulivat täytetyiksi ruotsalaisten vapaaehtoisten avulla, vaikka Ruotsin hallitus oli ilmoittanut, ettei se taannut lähtijöille paluuta Ruotsin palvelukseen sodan päätyttyä.[5]

Pietarsaaren tykistökoulussa ryhdyttiin kouluttamaan tykkimiehiä everstiluutnantti Vilho Petter Nenosen valvonnassa ja ruotsalaisen kapteeni Adolf Hamiltonin johdolla.[14]

Rintamaryhmäjako

Ylipäällikkö määräsi 17. helmikuuta antamallaan päiväkäskyllä valkoisten armeijan rintamaryhmäjaon, joka määräytyi maantieteellisten olosuhteiden mukaan. Eversti Ernst Linderin johtaman Satakunnan ryhmän rintama tuli ulottumaan Pohjanlahdesta Näsijärveen, eversti Martin Wetzerin johtaman Hämeen ryhmän rintama Näsijärvestä Päijänteeseen, kenraalimajuri Ernst Löfströmin johtaman Savon ryhmän rintama Päijänteestä Saimaaseen ja jääkärikapteeni Aarne Sihvon johtaman Karjalan ryhmän rintama Saimaasta Laatokkaan.[6]

Kun värväys ei näyttänyt johtavan toivottuun tulokseen, julisti senatti 18. helmikuuta vuoden 1878 asevelvollisuuslain jälleen voimaan. Kutsunnat ulotettiin 21 ja 40 vuoden ikäisiin miehiin ja pantiin toimeen helmi-maaliskuun vaihteessa.[6]

Jääkärien pääjoukko (997 miestä) saapui laivalla Saksasta Vaasaan 25. helmikuuta. Viikkoa ennen sitä oli Saksasta saapunut 80 jääkäriä ja aselähetys, jossa oli ollut 44 380 kivääriä, 63 konekivääriä ja noin 9 miljoonaa patruunaa sekä jonkin verran tykistökalustoa ja käsikranaatteja. Kiväärejä oli siten riittävästi myös kaikille siihen asti ilman asetta olleille suojeluskuntajoukoille.[6][15]

Asevelvollisista muodostettiin 3 jääkäriprikaatia, Karjalan ratsujääkärirykmentti, 1. ja 2. raskas patteri (à 2 tykkiä), 13.-15. kanuunapatteri (à 2 tykkiä), 20.-22. haupitsipatteri (à 2 tykkiä), 1.-3. jääkäripatteri (à 4 tykkiä) ja 1.-4. kenttälennätinosasto. Nämä asevelvollisten joukot saivat jääkäreiltä koulutuksen, jonka pituus oli 1-1½ kuukautta. Lisäksi kotiin jääneistä asevelvollisista suojeluskuntajoukoista muodostettiin 7 reservipataljoonaa, joiden tehtävä oli vapauttaa rintamapalvelukseen määrätyt miehet toisarvoisista tehtävistä kotialueilla.[6]

Maaliskuun puoliväliin mennessä oli värvätyistä miehistä saatu muodostetuksi 6 krenatööripataljoonaa, Uudenmaan rakuunarykmentti, 6 kaksitykkistä patteria ja 6 räjähdyskomennuskuntaa. Värvätyt saivat hieman yli kuukauden pituisen koulutuksen ennen rintamalle lähtöä. Suojeluskuntajoukoista muodostettiin jalkaväenosastoja, joista Pohjois-Hämeen rykmentti osallistui ainoana suojeluskuntarykmenttinä ensimmäiseen yleishyökkäykseen.[6]

Suurhyökkäys ja Tampereen valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkoisten lentokoneesta pudottama lentolehtinen.

Mannerheim lähetti Ludendorffille 5. maaliskuuta sähkösanoman, jossa hän pyysi, että saksalaiset joukot saapuessaan Suomeen julistavat, että ne eivät tule sekaantumaan Suomen sisäisiin taisteluihin, vaan auttavat Suomea sen taistellessa "vieraita murhaajajoukkioita vastaan". Maaliskuun 7. päivänä solmittiin Suomen ja Saksan välillä sopimus, joka takasi valkoisille riittävän avun. Seuraavana päivänä Mannerheim antoi saksalaisten joukkojen maahantulon johdosta päiväkäskyn. Saksan ylin sotilasjohtaja sotamarsalkka Paul von Hindenburg ilmoitti 10. maaliskuuta hyväksyvänsä Mannerheimin asettaman ehdon. Maaliskuun 12. päivänä allekirjoitti ylipäällikkö käskyn Vilppulaan muodostuneen rintaman puhkaisemiseksi saarrostavalla hyökkäyksellä. Maaliskuun 13.-15. päivinä divisioonan, eli lähes 12 000 miehen, vahvuinen armeija lähti etenemään kohti Tamperetta.[14][15]

Tampere vallattiin 22 päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen, mikä merkitsi käytännössä jo sodan ratkaisua. Huhtikuun 7. päivänä Tampereella järjestettiin sotilaille jumalanpalvelus Johanneksen kirkossa, paraati ja joukkojen juhlava ohimarssi Mannerheimin läsnäollessa.[16]

Valkoisten lentotoiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Valkoisella puolella oli enimmäkseen ruotsalaisia ja venäläisiä lentäjiä. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä. Sodan aikana ainoa jääkärilentäjä B. Mårtenson ryhtyi hankkimaan kalustoa tuleville Suomen ilmavoimille Saksasta.

Uusi ryhmitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset järjestäytyivät uudelleen huhtikuun ensimmäisen viikon tapahtumien jälkeen. Venäläiset oli voitettu Raudussa, Tampereen viimeiset punaiset olivat antautuneet ja saksalaiset olivat nousseet maihin Hangossa, joten sota oli tullut uuteen vaiheeseen. Ylipäällikkö päätti keskittää pääjoukot jatkossa Karjalaan uutta suurhyökkäystä varten. Sotatoimissa seurasi kuitenkin kahden viikon lepoaika, jonka kuluessa suojeluskuntajoukoista muodostettiin Pohjois-Pohjanmaan rykmentti, Etelä-Pohjanmaan rykmentti, Vaasan rykmentti, Pohjois-Hämeen rykmentti, Porin rykmentti, Pohjois-Savon rykmentti ja Etelä-Savon rykmentti. Näiden joukko-osastojen kokoonpano pyrittiin saamaan samanlaiseksi kuin jääkärirykmenttien. Kuudesta krenatööripataljoonasta muodostettiin kaksi krenatöörirykmenttiä. Myös tykistössä suoritettiin uudelleenjärjestely. Rintamajako ei enää ollut tarkoituksenmukainen, koska sodanjohto haluttiin nyt keskittää. Valkoisten armeija jaettiin kahtia Päijänteen molemmin puolin. Länsiarmeijan komentajaksi tuli kenraalimajuri Martin Wetzer ja Itäarmeijan komentajaksi kenraalimajuri Ernst Löfström. Itäarmeijan tehtävä oli hyökkäyksen suorittaminen Karjalassa. Länsiarmeijan tehtävä taas oli ensin pitää hallussaan saavutettu rintamalinja ja myöhemmin ryhtyä hyökkäykseen kohti Riihimäkeä yhdessä saksalaisten kanssa.[17]

Valkoinen terrori

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Valkoinen terrori

Ylipäällikkö Mannerheim antoi 25. helmikuuta 1918 päiväkäskyn, jonka mukaan henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan tai jotka tavataan armeijan selän takana hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja tai sähkö- ja lennätinjohtoja, ammutaan paikalla, kuten myös sala-ampujat ja murhapolttajat. Päiväkäsky ja sen soveltaminen rintamaoloissa johtivat käytäntöön, jonka mukaan vangiksi saadut punakaartilaiset ammuttiin heti taistelun jälkeen. Myös venäläiset ammuttiin riippumatta siitä, olivatko he ottaneet osaa taisteluihin. Vankiasioista, valloitettujen alueiden varmistamisesta ja vartioinnista vastannut etappipäällikkö Rudolf Walden ei saanut asiaa korjattua, vaan tilanne kärjistyi kesään mennessä katastrofiksi.[12]

Sodan loppuvaiheessa ja sen päätyttyä valkoisten voittoon maassa alkoi laaja punaisten ja punaisiksi epäiltyjen joukkoteloittaminen ja kokoaminen vankileireille, joista eräs pahamaineisimmista sijaitsi Suomenlinnassa. Yhteensä vankileireillä oli yli 80 000 vankia.[18] Ihmisiä pidettiin jopa vuosia leireillä epäinhimillisissä oloissa, joissa tauteihin, nälkään ja teloituksiin kuoli yli 10 000 vankia.[18] Leirit ja teloitukset saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja – muun muassa Yhdysvallat ja Iso-Britannia pitivät niitä sodankäynnin sääntöjen ja Geneven sopimusten vastaisina – ja ne hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Valkoisen terrorin pahimpana ilmentymänä voidaan mainita Jämsä, jossa valkoiset kartanonomistajan Hjalmar Saaren eli ”Saaren Jallun” sekä sotapoliisien Johannes Fromin eli ”Rummin Jussin” ja rakennusmestari Veikko Sippolan johdolla surmasivat kymmeniä punaisina pitämiään henkilöitä.

Yhteensä Valkoiseen terroriin ja vankileirien epäinhimillisiin oloihin menehtyi yli 20 000 punaista. Vankileirien lisäksi kymmenet tuhannet punaiset tai epäillyt punaiset (heidän joukossaan oli yli 4 000 naista) tuomittiin sodan loputtua valtiorikosoikeudenkäynneissä. Yleensä vankeutta tuli 2–3 vuotta ja kansalaisluottamus menetettiin muutamiksi vuosiksi. Tämä tarkoitti sitä, että tuomittu menetti äänioikeutensa ja kelpoisuutensa todistaa tuomioistuimessa ja että työnsaanti oli hyvin vaikeaa. Suurin osa vankeustuomioista oli ehdollisia.[19]

Tilanne sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeistä tilannetta marras–joulukuuhun 1918 voidaan kutsua valkoisimman Suomen ajanjaksoksi, jota väritti sisällissodan voittaneen valkoisen osapuolen ehdoton valtakausi ja vahva saksalaissuuntaus Suomessa. Saksalaisia ihailtiin Suomen vapauttajina, ja uuden kapinan välttämiseksi Suomen kuningaskuntahanke sai kannatusta. Jakso päättyi Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa syksyllä 1918. Sen jälkeen Suomessa alkoi sisäpoliittisen tilanteen tasapainottuminen, jota vahvistivat vuoden 1918 lopussa järjestetyt kunnallisvaalit ja kevättalvella 1919 eduskuntavaalit. Muutos huipentui tasavaltaisen valtiomuodon hyväksymiseen ja K. J. Ståhlbergin valintaan ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi heinäkuussa 1919.[20]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Eepos, Suomen historian käsikirja, Torsten Edgren, Merja Manninen ja Jari Ukkonen, WSOY, ISBN 951-0-27651-0
  • Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia. WSOY, 1956.
  • Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2006): Suomen poliittinen historia 1809–2006. ISBN 951-0-31572-9.
  • Toim. Donner, Svedlin ja Nurmio, Suomen vapaussota V, Gummerus Jyväskylä 1925.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ https://yle.fi/uutiset/3-10034836
  2. ↑ Pylkkänen, Ali: Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat? Vapaaehtoisten maanpuolustajien sosiaalinen kerrostuneisuus 1917–1944. Maanpuolustuskorkeakoulu. Sotahistorian laitos 2001, s. 58–59. ISBN 951-25-1256-4.
  3. ↑ Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 16. WSOY, 1996.
  4. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 132. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5
  5. ↑ a b Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 161-165. WSOY, 1956.
  6. ↑ a b c d e f g Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 153-161. WSOY, 1956.
  7. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 51-52. WSOY, 1956.
  8. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 55-56. WSOY, 1956.
  9. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 52-54. WSOY, 1956.
  10. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 54-55. WSOY, 1956.
  11. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 58-59. WSOY, 1956.
  12. ↑ a b Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 43-44. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
  13. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 61. WSOY, 1956.
  14. ↑ a b Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 73, 75-76. WSOY, 1996. ISBN 951-0-18897-2
  15. ↑ a b Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot, s. 335, 339-340. Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3
  16. ↑ Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 488, 499. WSOY, 1996. ISBN 951-0-18897-2
  17. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 251-252. WSOY, 1956.
  18. ↑ a b Eepos, Suomen historian käsikirja sivut 318–319
  19. ↑ Eepos, Suomen historian käsikirja, Sisällissodan terroriteot – kansallinen trauma
  20. ↑ Jussila et al. 2006
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valkoiset&oldid=22734915”