Uusromantiikka
Uusromantiikan ajaksi kutsutaan 1800-luvun ja 1900-luvun vaihdetta, jolloin taiteessa ja kirjallisuudessa nousivat uudelleen esiin romantiikan aiheet.
Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa uusromantiikka ilmeni etenkin kansallisromantiikkana. Venäläistäminen oli tuona aikana ajankohtaista Suomessa, ja se synnytti suomalaisissa tarpeen säilyttää oma kieli ja kulttuuri ja korostaa sitä. Uusromantiikka sai vaikutteita symbolismista, ja suomalaiset kirjailijat ja taiteilijat esittivätkin esimerkiksi venäläistämispolitiikan vastaista kamppailua vertauskuvin.
Suomen kirjallisuudessa uusromantiikka oli naturalismia vastustanut suuntaus (noin 1890–1910), jolla oli yhteyksiä dekadenssiin, nietzscheläisyyteen ja kansallisromanttiseen karelianistiseen kuva- ja säveltaiteeseen. Moniselitteisen ja häilyvän uusromantiikka-käsitteen käyttökelpoisuutta on epäilty, ja sitä on paremman puutteessa pidetty jopa apukäsitteenä. Aikakautta on Suomen kirjallisuudessa kutsuttu myös symbolismin kaudeksi.[1]
Uusromanttisen suuntauksen huomattavimmat edustajat ovat Eino Leino, Larin-Kyösti, Volter Kilpi, L. Onerva, Maila Talvio ja Johannes Linnankoski. Uusromantiikka-termiä on käytetty myös muilla kielialueilla viittaamassa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisuuteen.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kirjallisuudentutkimus: uusromantiikka, Tieteen termipankki, viitattu 18.9.2022