Positroni

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Positroni
Carl David Andersonin ottama sumukammiokuva, josta positroni ensimmäisen kerran havaittiin.
Carl David Andersonin ottama sumukammiokuva, josta positroni ensimmäisen kerran havaittiin.
Symboli e+
Rakenne Alkeishiukkanen
Perhe Fermioni
Ryhmä Leptoni
Sukupolvi Ensimmäinen
Vuorovaikutus Painovoima
Sähkömagneettinen
Heikko vuorovaikutus[1]
Antihiukkanen Elektroni
Löydetty teoreettisesti Paul Dirac (1928)
Löydetty Carl David Anderson (1932)
Massa

9,109 382 15 × 10−31 kg
0,510 998 910 MeV/c2

5,485 799 09 × 10−4 u[2]
Sähkövaraus

+1 e[1]

1,602 176 487× 10−19 C[2]
Spin ½[1]

Positroni on elektronin antihiukkanen eli antimateriaa. Positronin massa ja spin ovat yhtä suuret kuin elektronilla, mutta sen sähkövaraus päinvastainen, +1 e.

Positroni voi syntyä parinmuodostumiseksi kutsutussa prosessissa, jossa fotonien osuessa aineeseen yli 1,022 MeV:n energialla muodostuu positroni ja elektroni. Käänteisessä prosessissa, parintuhossa, positroni kohtaa elektronin jolloin molemmat häviävät ja vapautuu 1,022 MeV energiaa gammasäteilynä. Tapahtuu siis annihilaatio.

Positroneja syntyy myös positroniemissiossa, joka on eräs beetasäteilyn muoto. Siinä protoni muuttuu heikon vuorovaikutuksen vaikutuksesta neutroniksi, positroniksi ja elektronin neutriinoksi.

Tutkimuksen historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Positronin olemassaoloa esitti Paul Dirac vuonna 1928. Hän johti Wolfgang Paulin työn pohjalta elektronia kuvaavan Diracin yhtälön. Tämä sai hänet ennustamaan elektronin antihiukkasen olemassaolon, jonka hän selitti tyhjiön täyttävän negatiivisen energian merellä (niin sanottu Diracin meri).

Neljä vuotta myöhemmin Carl David Anderson havaitsi näitä antimateriahiukkasia ensimmäisen kerran avaruudesta maahan säteileviä hiukkasia tutkiessaan ja antoi niille nimen positron.[3] Hän käytti hiukkasten havaitsemiseen sumukammiota, joka oli täytetty superjäähdytetyllä höyryllä. Kun varattu hiukkanen lävistää tällaisen kammion, syntyy hiukkasen kulkureitille silminhavaittavia nestetippoja.

Hiukkasfysiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiukkasfysiikan tutkimuksessa positroneita on käytetty tietynlaisissa hiukkaskiihdyttimissä, joissa ne törmäytetään elektroneihin relativistisilla nopeuksilla. Tällaisessa hiukkas-antihiukkas-törmäyksessä hiukkanen ja sen antihiukkanen annihiloituvat ja niiden energia muuttuu toisiksi hiukkasiksi. Tähän perustui muun muassa vuosina 1989–2001 toimineen LEP-törmäyttimen toiminta.

Positroniemissiotomografiakuva ihmisen aivoista

Lääketieteessä positroneja käytetään positroniemissiotomografiassa (PET), jolla voidaan kuvantaa kehon eri elimiä. Menetelmässä potilaalle annetaan radioaktiivista ainetta, joka hakeutuu elimistössä tiettyihin kohtiin, esimerkiksi syöpäpesäkkeisiin. Radionuklidit hajoavat tietyllä nopeudella elimistössä emittoiden positroneja, jotka annihiloituvat elimistön elektronien kanssa. Vapautunut gammasäteily havaitaan kehon ulkopuolelle asetetulla ilmaisimella.

Materiaalitutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Positroneita käytetään myös materiaalitutkimuksessa positroniannihilaatiospektroskopiassa (PAS). Positroniannihilaatiospektroskopialla voidaan tutkia aineen paikallista atomirakennetta, erityisesti kiteiden hilavirheitä.[4]

  • Schumm, Brian A.: Syvällä asioiden sydämessä: Hiukkasfysiikan kauneus. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2004. ISBN 952-5202-91-7
  1. a b c Schumm 2004, s. 135–136
  2. a b Mohr, Peter & Taylor, Barry & Newell, David: CODATA Recommended Values of the Fundamental Physical Constants: 2006 Reviews of Modern Physics. 2006. Viitattu 6.6.2014. (englanniksi)
  3. Young & Freedman: ”44”, University Physics with modern physics, 11. painos, s. 1670. Addison Wesley, 2004. ISBN 0-321-20469-7 (englanniksi)
  4. Pelli, Antti: Implementation and Testing of High Voltage System for Pulsed Low-Energy Positron Beam and Conventional Positron Beam Studies in InN, s. ii. (ISBN 978-951-22-8594-5) Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]