Nikolai Adlerberg

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikolai Adlerberg
Suomen kenraalikuvernööri
1. toukokuuta 1866 – 2. kesäkuuta 1881
Edeltäjä Platon Rokassovski
Seuraaja Fjodor Heiden
Henkilötiedot
Syntynyt31. toukokuuta (J: 19. toukokuuta) 1819
Pietari, Venäjä
Kuollut25. joulukuuta 1892 (73 vuotta)
München, Saksa
Puoliso Amalie Adlerberg
Tiedot
Sotilaspalvelus
Sotilasarvo jalkaväenkenraali

Nikolai Vladimirovitš Adlerberg (ven. Никола́й Влади́мирович А́длерберг; 31. toukokuuta (J: 19. toukokuuta) 1819 Pietari, Venäjän keisarikunta – 25. joulukuuta 1892 München, Saksan keisarikunta)[1][2] oli venäläinen kreivi ja jalkaväenkenraali, joka toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1866–1881. Adlerberg puolusti Suomen itsehallintoa ja hänen kenraalikuvernöörikaudellaan Suomen ja Venäjän suhteet olivat hyvät.

Sukutausta ja perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adlerberg kuului Ruotsin arkkipiispa Olaus Swebiliuksesta polveutuvaan, vuonna 1684 Ruotsissa aateloituun Adlerberg-sukuun, jonka eräs haara oli jäänyt Viroon sen tultua liitetyksi Venäjän keisarikuntaan ja sulautunut baltiansaksalaiseen aateliin.[1][3] Adlerbergin isoisä Gustav Friedrich Adlerberg oli 1700-luvun lopulla jalkaväkirykmentin komentajana Vanhaan Suomeen kuuluneessa Viipurissa, isoäiti Julia Adlerberg oli Smolnan instituutin johtaja Pietarissa ja keisariperheen lähipiiriä. Adlerbergin isä Vladimir Adlerberg oli keisari Nikolai I:n ystävä, joka oli Venäjän hoviministerinä vuosina 1850–1872 ja sai kreivin arvon vuonna 1847. Adlerbergin äiti oli Marija Vasiljevna Nelidova ja veli Aleksandr Adlerberg, joka tuli hoviministeriksi heidän isänsä jälkeen.[1]

Adlerbergin puolisona oli vuodesta 1855 kreivitär Amalia von Lerchenfeld, jonka äiti oli Mecklenburg-Strelitzin herttuan tytär Therese von Mecklenburg-Strelitz. Amalia oli ollut naimisissa jo useita kertoja aiemmin. Heillä oli yksi lapsi, todellinen valtioneuvos Nikolai Nikolajevitš Venjavski-Adlerberg.[1]

Varhaisempi ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käytyään Pietarin paašikoulun Adlerberg tuli keisarillisen hovin kamaripaašiksi vuonna 1836 ja Henkikaartin Preobraženskin rykmentin vänrikiksi seuraavana vuonna.[4] Hän oli vuodesta 1838 keisari Nikolai I:n sivusadjutantti[5] ja ystävystyi jo nuorena tulevan hallitsijan Aleksanteri II:n kanssa.[1] Adlerberg osallistui aliluutnanttina Kaukasian sotaan vuosina 1841 ja 1844 ja yleni siellä alikapteeniksi. Hän oli vuodesta 1845 sotaministeriön kansliassa ja sai vuonna 1847 kapteenin arvon.[4] Hän osallistui keisarin mukana vuonna 1849 Unkarin vallankumouksen kukistamiseen ja muun muassa Pestin valtaukseen.[4][1][2]

Nuori Adlerberg vuonna 1847.

Everstiksi ylennyt Adlerberg siirtyi heikon terveyden vuoksi vuonna 1852 armeijasta sisäministeriöön. Hän sai valtioneuvoksen ja seuraavana vuonna kamariherran arvon.[4] Adlerberg oli Taganrogin kaupunginpäällikkönä vuosina 1853–1854. Krimin sodan aikana hän palasi sotapalvelukseen, osallistui Silistran piiritykseen ja toimi vuosina 1854–1856 Taurian kuvernementin (Krimin) siviilikuvernöörinä sekä samalla Simferopolin sotilaskuvernöörinä. Hän sai kenraalimajurin arvon vuonna 1855 ja hänestä tuli keisarin seurueen jäsen. Vuosina 1856–1866 Adlerberg oli sotilasattaseana Venäjän Berliinin-suurlähetystössä.[4][2][1] Hänestä tuli keisarin kenraaliadjutantti vuonna 1857,[6][4][2] ja hän sai kenraaliluutnantin arvon 1860-luvun alussa.[4]

Adlerberg kääntyi nuorena luterilaisesta ortodoksiksi.[3] Hän teki vuosina 1845 ja 1860 pyhiinvaellusmatkoja Pyhälle maalle ja julkaisi niistä matkakuvaukset Iz Rima v Ierusalim (1853) ja En Orient: Impressions et réminiscences (kaksi osaa, 1867).[2][1][3]

Suomen kenraalikuvernöörinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adlerberg nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi 1. toukokuuta 1866.[4] Vaikutusvaltainen Suomen ministerivaltiosihteeri, kreivi Alexander Armfelt oli ajautunut kiistoihin kahden edellisen kenraalikuvernöörin, Friedrich Wilhelm von Bergin ja Platon Rokassovskin kanssa, joten keisari Aleksanteri II halusi rauhoittaa suomalaisia sekä saada kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin välisen valtataistelun loppumaan.[1] Valinta lienee osunut Adlerbergiin, koska hän oli keisarin lapsuudenystävä, tämän seurueen jäsen ja hoviministerin poika, hänellä oli sukujuuria Suomessa (Viipurissa), hänen katsottiin ansaitsevan korkeamman viran ja keisari piti hänen kauniista vaimostaan.[7] Adlerberg ei tuntenut entuudestaan Suomea, joten ministerivaltiosihteerin apulainen Emil Stjernvall-Walleen tutustutti hänet maahan ja kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Robert Isidor Örn vei hänet isoisänsä haudalle Viipuriin, mikä teki häneen vaikutuksen.[7][5]

Adlerberg ja Armfelt saavuttivat toistensa luottamuksen ja valmistelivat kiinteässä yhteistyössä monia Suomea koskevia päätöksiä. He jopa toimittivat keskinäisen kirjeenvaihtonsa keisarille pitääkseen tämän ajan tasalla.[1] Adlerberg puolusti usein suomalaisten tavoitteita Venäjän hovissa hyödyntyäen vaikutusvaltaansa keisarin suosikkina ja vaimensi Suomen arvostelun Venäjän lehdistössä.[1][7] Edeltäjistään poiketen Adlerberg ei joutunut kiistoihin Suomen asiain komitean kanssa.[7]

Adlerbergin kenraalikuvernöörikauden alkuun osuivat vuosien 1867–1868 suuret nälkävuodet. Hän suhtautui tilanteeseen vakavasti ja auttoi hankkimaan siemenviljaa ulkomailta.[8] Hän ajoi myös läpi päätöksen Pietariin johtavan rautatien rakentamisesta, mikä tarjosi mahdollisuuden hätäaputöihin.[8] Suomea Venäjään yhdistävä rata oli Adlerbergille erityisen läheinen hanke.[7] Hän sai jalkaväenkenraalin arvon vuonna 1870.[1]

Adlerberg suostutteli Aleksanteri II:n hyväksymään vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen, josta tuli ensimmäinen keisarin vahvistama Suomen perustuslaki; samassa yhteydessä valmisteltu uusi hallitusmuoto jäi tosin toteutumatta. Adlerbergilla oli myös merkittävä rooli valmisteltaessa vuoden 1878 asevelvollisuuslakia, jolla Suomi sai oman asevelvollisen sotaväen. Adlerberg puolusti Suomen itsehallintoa vaatimalla asevelvollisuuslain alistamista Suomen säätyvaltiopäivien hyväksyttäväksi ja että laissa Suomen kenraalikuvernööri määrättäisiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi nimenomaan kenraalikuvernöörin eikä Suomen sotilaspiirin komentajan ominaisuudessa, jolloin Suomen sotaväki säilyi erillään Venäjän sotilaspiirijärjestelmästä.[1][5] Venäjän sotaministeri Dmitri Miljutin vastusti Suomen erillistä asevelvollisuusarmeijaa, mutta Adlerbergin ja Armfeltin yhteinen vaikutusvalta oli vahvempi, ja heidän ansiostaan jopa keisari taipui lopulta Suomen säätyjen kannalle.[7][5] Adlerberg kannatti myös aloiteoikeuden myöntämistä säätyvaltiopäiville, mikä tosin toteutui vasta myöhemmin.[5]

Adlerberg pyrki edistämään Suomen lähentymistä Venäjään pehmeillä keinoilla, tuomalla Suomeen venäläistä kulttuuria kuten teatteria ja taidetta.[9] Hänen tuellaan Helsinkiin rakennettiin ortodoksinen Uspenskin katedraali ja valtion omistama venäjänkielinen Aleksanterin teatteri sekä perustettiin venäjänkielinen lukio Aleksanterin kymnaasi.[1] Adlerberg halusi lähentää nimenomaan Suomen ruotsinkielistä yläluokkaa Venäjään eikä pitänyt suomenkielistä kansaa tärkeänä, ei edes venäläistämisen kohteena. Tämän vuoksi hän ei pitänyt lainkaan fennomaaneista tai näiden johtajasta J. V. Snellmanista eikä tukenut näiden pyrkimystä parantaa suomen kielen asemaa. Adlerberg sai vuonna 1868 painostettua Snellmanin eroamaan senaatista ja järjesti tämän tilalle Robert von Trappin.[7] Adlerberg ei osannut ruotsia tai suomea, joten hän keskusteli suomalaisten kanssa venäjäksi, saksaksi tai ranskaksi. Kirjeenvaihdon hän kävi ranskaksi ja piti julkiset puheensa saksaksi.[7]

Adlerbergin puoliso Amalie Adlerberg.

Adlerberg järjesti vuonna 1869 perustetun Kouluylihallituksen johtoon suosikkinsa Casimir von Kothenin[7] ja tuki tämän pyrkimystä rajata suomenkielinen opetus vain alemman asteen kouluihin.[1] Von Kothenista tuli samalla Helsingin yliopiston sijaiskansleri, mutta ylioppilaat eivät pitäneet hänestä.[8] Adlerbergin paternalistinen johtamistapa ja aristokraattinen elämäntapa eivät myöskään saavuttaneet nuoremman sukupolven hyväksyntää,[5] ja hänestä laulettiin pilkkalauluja ylioppilaiden karnevaalikulkueissa,[8] mikä loukkasi häntä[7]. Kun ylioppilaat huhtikuussa 1871 häiriköivät professori A. F. Nordqvistin kodin edessä tämän kirjoitettua Adlerbergin pyynnöstä vastineen erääseen lehtikirjoitukseen, Adlerberg yritti saada rangaistuksena koko yliopiston suljetuksi.[8]

Adlerbergin aloitteesta annettiin vuonna 1869 salainen asetus, jonka nojalla kenraalikuvernööri sai oikeuden lakkauttaa suomalaisia lehtiä.[7] Hän myös valvoi tarkasti, että painovapausanomuksen allekirjoittaneille henkilöille ei annettu virkoja, kunniamerkkejä tai arvonimiä.[7][9]

Adlerberg korosti kenraalikuvernöörin viran seremoniallista puolta.[1] Hän vaati, että aina hänen lähtiessään Helsingistä ja palatessaan sinne virkakuntien tuli olla rautatieasemalla saattamassa ja vastaanottamassa häntä kuin itse keisaria. Hän järjesti kenraali­kuvernöörin­palatsissa loisteliaita juhlia ja piti siellä pientä hovia. Tämä virka-asunto oli hänestä liian vaatimaton, joten hän toivoi Helsingin keisarillisen palatsin muuttamista kenraalikuvernöörin residenssiksi, mikä ei kuitenkaan toteutunut.[7][5] Adlerberg ei viihtynyt Helsingissä eikä hänen vaimonsa pitänyt Suomen kylmästä ilmastosta. Pietarin-radan valmistuttua vuonna 1870 Adlerberg suunnitteli siirtymistä Pietariin ja hankki itselleen oikeuden ajaa Helsingin ja Pietarin väliä erikoisjunalla virka-asioissa.[7]

Adlerberg sairasteli paljon, alkoi kärsiä henkisestä ylikuormituksesta ja ”raskasmielisyydestä” ja pelkäsi henkensä puolesta saatuaan eräältä hullulta tappouhkauksen. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Johan Mauritz Nordenstam hoiti kenraalikuvernöörin virkaa vuosina 1868 ja 1870. Vuonna 1872 Adlerberg sai pahan halvauskohtauksen ja menetti väliaikaisesti puhekykynsä, eikä hänen työkykynsä palannut enää täysin ennalleen. Kenraalikuvernöörin virkaa hoitivat ensin senaattori Edvard Gustaf af Forselles ja sitten Nordenstam maaliskuuhun 1873 saakka. Vuonna 1873 uudellenperustettiin pysyvä kenraalikuvernöörin apulaisen virka, johon nimitetty suomalainen kenraali Bernhard Indrenius toimi virkaa tekevänä kenraalikuvernöörinä Adlerbergin sairas- ja muiden lomien aikana ja hoiti muulloinkin osaa tämän vähemmän tärkeistä tehtävistä. Adlerbergin sairastelu lisäsi myös hänen kansliapäällikkönsä Örnin vaikutusvaltaa.[7]

Adlerberg jätti Suomen kenraalikuvernöörin tehtävän kesällä 1881 muutamaa kuukautta Aleksanteri II:n murhan jälkeen.[7] Hänet nimitettiin samana vuonna Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi.[2] Hän muutti Müncheniin Saksaan ja vietti siellä viimeiset vuotensa.[4]

Jälkiarviot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkija Robert Schweitzerin mukaan suomalaisten ja venäläisten suhteet olivat Adlerbergin kenraalikuvernöörikautena paremmat kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin Suomen autonomian aikana.[1] Osmo Jussilan mukaan Adlerberg oli viimeinen Suomen kenraalikuvernööri, joka oli tarpeeksi vaikutusvaltainen vastustamaan Venäjän ministereitä näiden yrittäessä puuttua Suomen asioihin.[9]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Robert Schweitzer (suom. Aulikki Litzen): Adlerberg, Nikolai Vladimirovitsh (1819 – 1892) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 17.2.2003. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b c d e f Адлерберг, Ни­ко­лай Вла­ди­ми­ро­вич (venäjäksi) Большая российская энциклопедия (2004–2017). Viitattu 7.7.2023.
  3. ↑ a b c Nordisk familjebok (1904), s. 119–170 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 7.7.2023.
  4. ↑ a b c d e f g h i Kreiwi Nikolai Adlerberg. Hämäläinen, 28.12.1892, nro 104, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 21.07.2015.
  5. ↑ a b c d e f g Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 261–262, 277–279, 358–360, 363, 429–431. WSOY, Helsinki 2004.
  6. ↑ Adlerberg, Nikolaj hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 60, 103, 143, 159–164, 166, 169, 171–172, 177–178, 312 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996 (toim. Raimo Savolainen). Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  8. ↑ a b c d e Matti Klinge: Keisarin Suomi, s. 238–241, 260–264 (suom. Marketta Klinge). Schildts, Helsinki 1997.
  9. ↑ a b c Osmo Jussila: "Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917", s. 61 teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–2009 (Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi). 6., uudistettu painos. WSOY, Helsinki 2009.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Adlerberg, Nikolaj Biografiskt lexikon för Finland (Kansallisbiografia-artikkeli ruotsiksi)
Suomen suuriruhtinaskunta Edeltäjä:
Platon Rokassovski 		Suomen kenraalikuvernööri
1866–1881 		Seuraaja:
Fjodor Heiden
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikolai_Adlerberg&oldid=22626571”