Harald Ankara

Harald Ankara
Norjan kuningas
Valtakausi	1045–1066 kanssahallitsijana 1045–1047 Maunu Hyvä
Edeltäjä	Maunu Hyvä
Seuraaja	Maunu Haraldinpoika
Syntynyt	1015
Kuollut	25. syyskuuta 1066 Stamford Bridgen taistelussa
Puoliso	Elisabet Kiovalainen
Lapset	Maria Haraldintytär Ingegerd Haraldintytär Maunu Haraldinpoika Olav Kyrre
Suku	Hardrada
Isä	Sigurd Syr
Äiti	Åsta Gudbrandsdatter

Harald Ankara (Harald Hardråde, Harald III Sigurdsson, engl. Harald the Ruthless) (1015–1066) oli viikinki ja Norjan kuningas vuosina 1045–1066.

Harald Ankaran armeija iski syyskuussa 1066 yhteen Englannin kuninkaan Harald Godwininpojan joukkojen kanssa Stamfordin sillan taistelussa Haraldin tavoitellessa Englannin kuninkuutta. Harald hävisi taistelun, mikä merkitsi viikinkiajan loppua. Häntä pidetään viimeisenä viikinkikuninkaana.

Elämäkerta

Nuoruus

Harald Ankara osallistui 15-vuotiaana kesällä 1030 Norjassa Stiklestadin taisteluun velipuolensa kuningas Olavi Haraldinpojan (Olavi Pyhä) rinnalla taisteluun tanskalaisten kuningasta Knuut Suurta vastaan. Olavi kaatui taistelussa, ja myös Harald makasi hänen vieressään elottomana ruumiiden seassa. Haraldin onneksi ystävällismieliset henkilöt huomasivat, että Harald on hengissä, ja piilottivat hänet. Harald ei kuitenkaan ollut Norjassa turvassa, koska Olavin viholliset halusivat hänetkin hengiltä.

Maanpaossa

Aikansa piiloteltuaan ja haavojaan paranneltuaan Harald pakeni vainoojiaan vuorten yli Ruotsiin. Sieltä hänen matkansa jatkui viikinkien jokireittejä pitkin aina Kiovan Rusiin eli Gardarikeen, joka oli ruotsalaisten viikinkien perustama valtakunta nykyisen Ukrainan alueella. Sinne Harald saapui vuosi Stiklestadin taistelun jälkeen. Gardariken ruhtinas Jaroslav I Viisas, jonka vaimo oli Haraldin sukulainen, toivotti Haraldin tervetulleeksi. Jaroslav värväsi nuoren Haraldin armeijaansa kapteeniksi, ja Harald kunnostautui taisteluissa Kiovan Rusin vihollisia vastaan Puolassa ja mahdollisesti jopa Baltiassa.

Varjagikaartin johtajana

Muutama vuosi myöhemmin Harald jatkoi matkaansa Bysantin pääkaupunkiin, silloisen kristikunnan rikkaimpaan kaupunkiin Konstantinopoliin. Harald oli ottanut Kiovan Rusista mukaansa 500 karaistunutta soturia, joiden kanssa hän liittyi Bysantin keisarin Mikael IV:n varjagikaartiin, joka oli Bysantin keisarin henkilökohtainen henkivartiosto.

Harald Ankaran ja hänen miehensä taistelivat Bysantin valtakunnan pohjoisrajalla kapinoivia bolgaareja vastaan. Haraldin raakoja toimintatapoja kuvataan Bysantin keisarin sihteerin muistiinpanoissa: bulgarialaisten tappion jälkeen heidän johtajaansa raahattiin ketjuissa pitkin Konstantinopolia nenä leikattuna ja silmät puhkaistuna. Harald taisteli monilla rintamilla. Hän taisteli myös arabimerirosvoja ja heitä tukeneita kaupunkeja vastaan. He onnistuivatkin karkottamaan arabit nykyisen Turkin alueelta. Tämän jälkeen hän joukkoineen matkusti ympäri Välimerta ja valloitti saagojen mukaan 80 kaupunkia Pohjois-Afrikasta ja useita Bagdadin kalifaattiin kuuluvia kaupunkeja Sisiliasta.

Paluu Norjaan

Palveltuaan kymmenisen vuotta Bysantin keisaria Harald kuuli tilanteen Norjassa muuttuneen. Norjan aikaisemmin valloittanut tanskalainen Knuut Suuri oli kuollut, ja nyt Norjaa hallitsi Haraldin Stiklestadin taistelussa kuolleen veljen Olavin poika Maunu Hyvä. Harald halusi palata Norjaan ja vaatia kruunua itselleen. Vuonna 1046 Maunu pakotettiinkin jakamaan valta Haraldin kanssa. Vain vuotta myöhemmin Maunu Hyvä kuoli ja Haraldista tuli Norjan itsevaltainen hallitsija.

Lisänimensä Ankara hän lunasti oikeastaan vasta kotimaassaan. Hän käytti Bysantissa oppimiaan raakoja otteita sumeilematta myös maanmiehiään vastaan. Kun maanviljelijät kapinoivat Oslon pohjoispuolella Haraldin ankaraa verotusta vastaan, hän lähetti armotta sotilaansa heidän kimppuunsa. Snorri Sturlusonin mukaan Harald Ankara vangitutti viljelijät ja lisäksi: "Toiset hän rampautti, toiset antoi tappaa. Jotka voivat, pakenivat. Kaikkialla antoi kuningas polttaa taloja ja langetti tuomioita."

Norjan kuninkaana Harald taisteli samoin ottein seuraavat 15 vuotta Tanskan kuningasta Sven Estridinpoikaa vastaan. Viimein vuonna 1064 he päätyivät rauhansopimukseen, ja kumpikin jäi hallitsemaan omaa maataan.

Hyökkäys Englantiin ja kuolema

Seuraavaksi vallanhaluinen Harald käänsi katseensa Englannin suuntaan. Vuonna 1066 Harald keräsi mahtavan viikinkiarmeijan ja seilasi Englantiin 300-laivaisen viikinkiarmeijan voimin. Sotalaivasto oli suurin, mikä oli koskaan lähtenyt Norjasta.

Harald suuntasi kohti vanhaa viikinkikaupunkia Jorvikia, joka nykyään tunnetaan nimellä York. Hän liittoui Englannin kuninkaan Harald Godwininpojan petollisen veljen jaarli Tostigin kanssa. Syyskuun 20. paivänä Haraldin joukot kohtasivat Yorkin laitamilla englantilaisten sotavoimat, jotka oli häthätää koottu ympäröivältä seudulta. Norjalaiset voittivat taistelun, mutta mieshukka oli suuri. Taistelua kutsutaan Fulfordin taisteluksi.

Stamfordin sillan taistelu

Pääartikkeli: Stamford Bridgen taistelu

Lopullinen taistelu käytiin Yorkin lähellä Stamfordissa. Vaikka norjalaisia viikinkejä oli vähemmän ja he olivat huonommin varustautuneita, taistelu oli tasainen. Verinen taistelu sai käänteen, kun Harald Ankaran kurkkuun osui myöhään illalla kuolettava nuoli ja Englannin kuninkaan joukot saivat yliotteen.

Muutama päivä myöhemmin viikingit kohtasivat englantilaiset uudestaan Stamfordin sillalla. Englannin kuningas Harald Godwininpoika oli rientänyt joukkoineen huomattavan nopeasti pohjoiseen puolustamaan valtakuntaansa ja yllätti näin viikingit. Norjalaiset olivat jättäneet panssaripaitansakin pois, koska eivät odottaneet enää vastarintaa.

Sekä Harald että liittolaisensa Tostig kaatuivat verisessä Stamfordin taistelussa, ja lyödyt norjalaiset pakenivat kauhuissaan veneilleen. Norjalaisten mieshukka oli niin suuri, että Haraldin kolmestasadasta laivasta tarvittiin vain 24 alusta kuljettamaan eloonjääneet viikinkisoturit takaisin Norjaan.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Harald Ankara Wikimedia Commonsissa