Elämänfilosofia
Elämänfilosofia, on filosofiaa, joka keskittyy kysymykseen ”miten pitäisi elää?”. Määritelmällä usein viitataan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella erityisesti saksalaisella kielialueella vaikuttaneeseen ja koko filosofiaa vallinneeseen ajattelusuuntaukseen, joka tunnetaan myös nimellä Lebensphilosophie ja saksalainen vitalismi.[1][2]
Elämänfilosofia korosti elämän merkitystä, arvoa ja tarkoitusta filosofian tärkeimpänä painopisteenä. Sen keskeinen teema oli, että elämän ymmärtäminen voidaan käsittää vain elämällä itsellään ja sen sisältä. Se liittyy siis vahvasti vitalismiin, jonka mukaan elämä on ymmärrettävä vain immanentista elämänvoimasta, ja irrationalismiin, jonka mukaan järki ei ole ainut oikea keino ymmärtää todellisuutta.
Schopenhauerin ja Nietzschen esittämän epistemologian kritiikin pohjalta liikkeen merkittävimpiä ideoita on pidetty sekä husserlilaisen fenomenologian että heideggerilaisen eksistentiaalisen fenomenologian edeltäjänä.[3] Elämänfilosofia kytkeytyy usein muutenkin taiteisiin ja kulttuurikritiikkiin.[4]
Arkikäytössä termillä "elämänfilosofia" ymmärretään myös tietyn henkilön omaksumaa elämänfilosofiaa. Tämäntyyppinen elämänfilosofia pyrkii pääasiassa vastaamaan kysymykseen elämän tarkoituksesta.
Yleiskatsaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elämänfilosofia painottaa filosofian teoreettisen puolen sijaan tekemistä ja henkistä toimintaa. Elämänfilosofia on usein hyvin henkilökohtaista ja subjektiivista. Elämänfilosofiaan kuuluu keskeisenä ajatus, että ajattelu on elettävä itse käytännössä todeksi.[5][4] Liikettä voidaan pitää kantilaisen abstraktin filosofian tai positivismin tieteellisen reduktionismin hylkäämisenä.
Elämänfilosofia ensimmäiset elementit löytyvät varhaisen saksalaisen romantiikan kontekstista, joka käsitti olemassaolon jatkuvana "äärillinen kohti ääretöntä" pyrkimyksenä, joka tuottaa jatkuvaa pettymystä ja johtaa joko vetäytymisen itseensä ja irtautumisen pessimistisen luopumisen asenteella. Tai sitten päinvastoin, ihmisen vaistonhengen tai elinvoiman korotuksella, olemassaolotaistelu tai jumalalliseen huolenpitoon uskotun ihmisen kohtalon uskonnollinen hyväksyminen.[6]
Siihen vaikuttivat muun muassa saksalaiset Friedrich Nietzsche ja Wilhelm Dilthey sekä ranskalainen Henri Bergson, ja sitä edustivat muun muassa Ludwig Klages, Theodor Lessing, Max Scheler ja Georg Simmel.[7] Periaatteessa koko mannermaista filosofiaa voidaan luonnehtia elämänfilosofiseksi, verrattuna enemmän johdonmukaisuuteen ja tarkkuuteen pyrkivään analyyttiseen filosofiaan.[8] Elämänfilosofit suosivat usein kaunokirjallista esitystapaa.
Wilhelm Dilthey pyrki ensimmäisenä ottamaan huomioon "elämisen esiteoreettisen koheesion" ottamalla fenomenologisen käänteen ja tukeutumalla elämän historialliseen kokemukseen, korostamalla elämälle ominaisia suhteita (Lebensbezüge), joita Martin Heidegger myöhemmin ajatteli sekä perustavanlaatuisena askeleena, mutta myös riittämättömän radikaalina. Elämänfilosofia-liikkeellä oli epäsuora yhteys Henri Bergsonin kehittämään subjektivistiseen vitalismifilosofiaan, joka korosti kokemuksen välitöntä merkitystä.
Edeltävät aatteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaikka lähes kaikki filosofit ovat sivunneet kysymystä siitä, miten ihmisen tulisi elää, jotkut ovat omistautuneet sille kokonaan.[4] Antiikin filosofiassa monet filosofit ja koulukunnat keskittyivät lähes pelkästään etiikkaan ja hyvään elämään. Sokrateelle ”tunne itsesi” oli keskeinen ajatus: hän sanoi, että elämä ei ole elämisen arvoista, jos sen tarkoituksena ei ole selvittää itseään itselleen.[5]
Elämänfilosofian alkuperä juontaa juurensa Christian Wolffiin, jonka töissä hän tekee eron teoreettisen "koulufilosofian" ja "itse elämän käytännön puoleen" keskittyvän filosofian välillä. Muita "elämänfilosofian" varhaisimpaan muotoon liittyviä nimiä ovat Johann August Ernesti ja Johann Georg Heinrich Feder.
1700-luvulla termi "elämänfilosofia" tarkoitti pääasiassa elämän- ja maailmanfilosofiaa, ei niinkään konkreettista filosofiatyyppiä. Kyse oli enemmän ns. muotitrendistä tai kulttuuriliikkeestä, joka painotti käytännön tietoa ja vastusti teorian liiallista korostusta.
Elämänfilosofia sai uutta inspiraatiota myös Sturm und Drangin ja romantiikan suuntauksista. Sen ajan ajattelijoille, kuten Novalisille, tärkeintä ei ollut niinkään syy, vaan elämä ja siihen liittyvät tunteet ja uskomukset. Elämä ja luonto, vastakohtana teorialle ja kulttuurille, on keskeinen teema myös Jean-Jacques Rousseaun teoksissa. Valistuksen filosofi Immanuel Kant reagoi voimakkaasti tämäntyyppistä filosofiaa vastaan hänen 1794 tekstissään Über den Gemeinspruch.
Toinen elämänfilosofian edeltäjä löytyy Friedrich Schlegelistä, joka puolestaan hänen 1827 teoksessaan "Vorlesungen über die Philosophie des Lebens" kritisoi voimakkaasti järjestelmäfilosofeja, kuten Kantia ja Hegeliä kohtaan.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla voidaan puhua elämänfilosofiasta todellisena filosofian liikkeenä. Se sisälsi edelleen monia ajatuksia, jotka olivat jo edeltäjiensä, mutta radikalisoi ja ekstrapoloi ne ja kehitti niistä täysimittaiseksi filosofiaksi useiden huomattavien ajattelijoiden avulla.
Elämänfilosofian alkuperää ei kuitenkaan pidä erottaa historiallisesta kehyksestä, jossa se syntyi. Esimerkiksi ratkaiseva tekijä oli Charles Darwin ja hänen evoluutioteoriansa. Evoluutioteorian yhteiskunnalliset vaikutukset johtivat ihmisen ja yhteiskunnan ns. "biologisaatioon"; jonka vuoksi asioita alettiin tulkitsemaan elonjäämisen ja luonnonvalinnan kannalta (avaten oven myös Sosiaalidarvinismille). Tämä johti elämänfilosofian alulle, jonka laajentsi tämän biologisaation kaikille todellisuuden alueille.[9][10]
Toinen elämänfilosofian tietä viitoittava tekijä oli Saksan yliopistojen tilanne 1800-luvun jälkipuoliskolla. Saksan hallitus päätti sitten asettaa voimakkaan sensuurin saksalaisille yliopistoille. Tämä vaikutti kuitenkin myös filosofiaan siinä mielessä, että vain valtion hyväksymää filosofiaa sallittiin levittää ja filosofia rajoittui tiedon ja logiikkaan teoriaan. Saksalainen yleisö tarvitsi kuitenkin myös toisen filosofian, etiikan tai metafysiikan, filosofian, joka voisi olla elämän ohjenuora.
Tämän tyhjiön täyttämiseksi Saksassa nousi joukko filosofeja, jotka kehittivät oman filosofiansa akateemisesta ajattelusta erillään. Filosofit, kuten Arthur Schopenhauer ja Friedrich Nietzsche, ovat molemmat hyviä esimerkkejä tästä. Näiden elämänfilosofian edeltäjien aatteet saavutti yleisön kirjoitustensa kautta, jotka ovat merkittäviä filosofisen jargonin puuttumisesta ja joita levitettiin akateemisten piirien ulkopuolelle.
Kolmanneksi myös poliittinen tekijä on tärkeä: poliittiset tappiot, kuten Saksan tapauksessa maaliskuun vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vaikuttivat elämänfilosofiaan. Saksan tappio johti niin sanotun saksalaisen elämänfilosofian elpymiseen, mikä puolestaan vaikutti myös kansallissosialismin nousuun.
Schopenhauer ja Nietzsche
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkelit: Arthur Schopenhauer#Filosofia ja Friedrich Nietzsche#Filosofia
Elämänfilosofian tärkein edeltäjä ja tärkein vaikuttaja oli saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer. Hänen filosofiansa on laajalti selitetty teoksessa "Die Welt als Wille und Vorstellung" (”Maailma tahtona ja mielteenä”, 1818/1819, toinen osa 1844, kolmas laitos 1859, osa suomennettu). Tässä hän kritisoi pääasiassa idealistisia filosofeja, kuten Fichte ja Hegel, joita hän syytti liiallisesta järjen ja älyn korostamisesta. Hän itse oli Kantin seuraaja ja säilytti eron "asia sellaisena kuin me sen näemme" ja "asia sinänsä (An sich)" välillä. Todellisuus itsessään on tuntematon ja aisteillemme saavuttamaton.
Maailma tahtona ja mielteenä ei ollut alluksi menestys, mutta teos löysi yleisönsä melkein 30-vuotta myöhemmin, Saksan 1848–1849 vallankumousten (Saksan hullu vuosi) epäonnistumisen ja sitä seuranneen maan tunnelman jälkeen. Friedrich Nietzsche juurikin löysi Schopenhauerin teoksen näissä olosuhteissa.
Friedrich Nietzscheä pidetään elämänfilosofian toisena tärkeänä edeltäjänä. Schopenhauerin filosofian seuraajana, Nietzsche tunnettiin skeptisisyydestään järkeä, tiedettä ja nykyaikaista totuuden etsimisen ihannetta kohtaan. Hänen ensimmäisessä kirjassaan "Tragedian synty" hän totesi, että ihmisen tilan määrää kahden eri voiman vastakohta: toisaalta oli järkevä ja rauhallinen apolloninen voima ja toisaalta ylenpalttinen ja tuhlaava dionysolainen voima; ristiriita, jonka hän löysi myös klassisesta attikan tragediosta. Hän yhdistää nimenomaisesti dionysolaisen voiman Schopenhauerin metafyysiseen tahtoon.
Historismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suurelta osin Schopenhauerin ja Nietzschen vaikutuksesta Lebensphilosophien varhaismoderni muoto syntyi Saksassa 1800-luvun lopulla. Alkuliike tunnettiin nimellä "historismi", jota edustivat ensisijaisesti Wilhelm Dilthey, Rudolf Eucken ja Georg Simmel.
Ranska ja Bergsonismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa nousi joukko filosofeja, jotka puolustivat samanlaisia elämänfilosofisia ajatuksia. Ensimmäiset filosofit, jotka ryhtyivät taistelemaan 1800-luvun mekanismia ja idealismia vastaan, olivat Maurice Blondel ja Édouard Le Roy. Esimerkiksi Blondel esitti jo versionsa elämänfilosofiasta vuoden 1893 teoksessaan "L'Action" kehittämällä "teonfilosofian". Muut ranskalaiset filosofit - kuten Émile Boutroux, Jules Lachelier ja Félix Ravaisson-Mollien - liittyvät myös varhaiseen elämänfilosofian ranskalaiseen kantaan.
Kuitenkin vasta Henri Bergsonin filosofiasta ranskalainen elämänfilosofia sai lopullisen muotonsa ja vaikutti voimakkaasti filosofian jatkokulkuun. Filosofiassaan hän esitti vahvan vitalismin ja antimekanismin muodon. Bergson oli varhaisessa ajattelussaan ollut Herbert Spencerin filosofian seuraaja, mutta myöhemmin luopui tällaisesta filosofiasta, koska hän piti Spencerin filosofiaa aivan liian mekaanisena.
Sotien välinen aika ja saksalainen elämänfilosofia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksan tappion jälkeen ensimmäisen maailmansodan lopussa syntyi uusi elämänfilosofia-koulu, joka vaikutti ensisijaisesti biologiaan, mutta myös politiikkaan. Tärkeimmät tähän koulukuntaan kuuluneet ajattelijat olivat Hans Driesch, Karl Joel, Hermann von Keyserling ja Ludwig Klages. Oswald Spengler mainitaan toisinaan sotien välisen ajan elämänfilosofian edustajana.
Suurelta osin ensimmäisen maailmansodan jälkeisen pessimismin vaikutuksesta he liittivät järjen ja älyn "sivilisaation" puutteisiin ja puolsivat siksi älyllisyyden hylkäämistä. Sen sijaan he keskittivät huomionsa ensisijaisesti elämän ja himon irrationaalisiin voimiin. Tämä johti pitkälti luonnon ja kulttuurin yhtälöön ja yhteiskunnan biologiseen tulkintaan. Tämän sanotaan edistäneen kansallissosialistisen rasismin nousua.
Elämänfilosofeja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hannah Arendt
- Henri Bergson
- Wilhelm Dilthey
- Hans Driesch
- Søren Kierkegaard
- Ludwig Klages
- Theodor Lessing
- Friedrich Nietzsche
- Jean-Paul Sartre
- Max Scheler
- Arthur Schopenhauer
- Georg Simmel
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Russell A. Berman: Cultural Studies of Modern Germany: History, Representation, and Nationhood, s. 24. University of Wisconsin Press, 1993. ISBN 9780299140144 (englanti)
- ↑ Lukács, György. The destruction of reason, "Chapter IV. Vitalism (Lebensphilosophie) in Imperialist Germany". Alankomaat, Humanities Press, 1981. ISBN:9780391022478 (englanniksi)
- ↑ Gaiger, Jason. Lebensphilosophie, 1998, doi:10.4324/9780415249126-DC097-1. Routledge Encyclopedia of Philosophy, Taylor and Francis, https://www.rep.routledge.com/articles/thematic/lebensphilosophie/v-1.
- ↑ a b c Seppänen, Juha: Filosofia, kurssitiivistelmä kolumbus.fi. Arkistoitu 30.9.2011. Viitattu 20.11.2007.
- ↑ a b Saarinen, Esa: Filosofia ja systeemiajattelu sal.tkk.fi. Arkistoitu 19.12.2005. Viitattu 20.11.2007.
- ↑ Ruggiano, M. (1981). L'infinito nella sensibilità romantica. Italia: G. Ricolo. (italiaksi)
- ↑ Kovalainen, Heikki A.: Miksi elämänfilosofia(lla) ei elä? Paatos 2/2007. Viitattu 20.11. 2007.
- ↑ Heinämaa, Sara: ”Loogisista tutkimuksista ruumiinfenomenologiaan”, Nykyajan filosofia, s. 261. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-26207-2
- ↑ Frøland, C. M. (2020). Understanding Nazi Ideology: The Genesis and Impact of a Political Faith. Yhdysvallat: McFarland, Incorporated, Publishers. ISBN: 1476637628 (englanniksi)
- ↑ Lukács, György (1981) [1953]. The Destruction of Reason "Chapter VII. Social Darwinism, racial theory and fascism". Humanities Press. ISBN 9780391022478.
