Välirauha

Suruliputus talvisodan päättäneen rauhan johdosta Helsingissä 1940.

Välirauha 1940-1941 on Suomen historiassa ajanjakso talvisodan päättäneestä Moskovan rauhasta (13. maaliskuuta 1940) jatkosodan alkuun (25. kesäkuuta 1941).

Kyseistä aikaa leimasi epävakaa maailmanpoliittinen tilanne sekä yleisesti Euroopassa, että erityisesti balttian maissa ja Neuvostoliiton Suomeen kohdistama ajottainen poliittinen painostus. Samoin myös länsivaltojen poliitinen ja sotilaallinen heikkeneminen vuoden 1940 aikana, kuten myös Ranskan, Norjan ja Tanskan valtaus sekä Suomen aktiivinen hakeutuminen yhä enemmän Saksasta riippuvaiseksi.

Nimen synty

Välirauha-nimitystä on alettu käyttämään myöhemmässä historian tutkimuksessa kuvaamaan kyseisen ajanjakson lyhyyttä. Moskovan rauhan ehdot koettiin Suomessa tavallisen kansan keskuudessa kohtuuttomiksi.

Nimitystä välirauha ei tule sekoittaa vuonna 1944 solmittuun Moskovan välirauhansopimukseen joka päätti aktiiviset sotatoimet vuonna 1944 ja aikaan, jolloin se oli voimassa, 1944–1947, minkä jälkeen sopimus vahvistettiin lopullisesti Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947.

Ulkopolitiikka

Yleinen kehitys Euroopassa

Pian talvisodan päättymisen jälkeen tapahtui Euroopassa isoja muutoksia. Ensiksi Saksa valloitti Tanskan ja Norjan huhtikuussa 1940. Tämän jälkeen Saksa valtasi Ranskan, Alankomaat, Belgian ja Luxemburgin touko–kesäkuussa. Yhdistynyt kuningaskunta jäi yksin vastustamaan Saksaa ja taistelu Britanniasta alkoi. Baltian maat olivat taipuneet vuoden 1939 loppupuolella järjestetyissä neuvotteluissa Neuvostoliiton sotilaallisin vaatimuksiin, joiden tarkoitus oli antaa puna-armeijalle tukikohtia eri puolilta Balttiaa.Balttian maat liitettiin Neuvostoliittoon loppukesällä 1940. Tämän vuoksi suomalaisilla johtavilla poliitikoissa vahvistui käsitys, jonka mukaan talvisota oli ollut ainoa tapa säilyä itsenäisenä.

Ulkopolitiikka Neuvostoliiton kanssa

Heti rauhan teon jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välejä alkoivat hiertämään monet kiistakysymykset. Moskovan rauhansopimuksen mukaan luovutetuilta alueilta sai viedä vain irtaimiston, mutta vastoin sovittua suomalaiset polttivat kiinteistöjä. Toisaalta Neuvostoliittolaiset vaativat myös irtaimen omaisuuden luovuttamista Neuvostoliittoon mikä ei kuulunut rauhansopimukseen. Tulkintaeroa oli myös erilaisista koneista ja laitteistoista. Asian selvittämiseksi asetettiin erityinen tutkimuskomissio. Uuden rajalinjan määrittäminen oli ongelmallista. Kireimmäksi tilanne tuli Suomelle tärkeän teollisuusalue Enson kohdalla, joka sijaitsi rajalinjalla. Ulkoministeri Risto Ryti pyrki säilyttämään alueen, mutta neuvotteluissa Suomi joutui taipumaan, kun Neuvostoliitto vetosi tärkeisiin strategisiin syihin.

Kesäkuun lopulla Vjatšeslav Molotov esitti Petsamon Kolosjoen nikkelikaivoksen toimiluvan peruuttamista englantilais-kanadalaiselta Mond Nickel Companyltä. Neuvostoliitto esitti suomalais-neuvostoliittolaisen yhteisyhtiön perustamista korvaamaan aikaisempi yhtiö. Neuvostoliitto ei halunnut, että englantilaisilla olisi Petsamossa intressejä valvottavanaan. Englanti ja Saksa pyrkivät välttämään tilanteen kärjistymistä Neuvostoliiton painostaessa Suomea. Saksa kehotti Suomea viivyttelemään lupa-asiassa.

Suomalaiset kommunistit perustivat toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran. Seuran ympärillä tapahtuneet levottomuudet ja Baltian miehitys kesällä loivat käsityksen, että seura oli vain peitejärjestö, joka oli luotu Neuvostoliiton solutuskanavaksi ja ns. viidenneksi kolonnaksi. Tilanne kärjistyi edelleen syksyllä ja joulukuussa 1940 Suomen hallitus lakkautti seuran.

Kyösti Kallio luopui presidentin virasta terveydellisiin syihin vedoten. Uusi presidentti valittiin vaaleilla 19. joulukuuta. Molotov antoi Paasikivelle listan, jossa lueteltiin ei-toivottavat vaihtoehdot presidentiksi: Toivo Kivimäki, Mannerheim, Väinö Tanner, Svinhufvud. Neuvostoliitolle sopiva Ryti valittiin.

Välirauhan aikana Neuvostoliitto teki useita rajaloukkauksia Suomen alueella. Neuvostoliittolainen hävittäjä ampui 14. kesäkuuta alas Tallinnan ja Helsingin välisellä lennolla olleen matkustajakone Kalevan. Lisäksi oli Ahvenanmaan kysymys, ja Neuvostoliitto teki joukkojenkeskityksiä Suomen rajalle. Tilannetta kiristi vielä Neuvostoliiton lähetystöstään suorittama vakoilu. Elokuussa 1940 syntyi ns. elokuun kriisi, jolloin pidettiin mahdollisena, että Neuvostoliitto aloittaisi uuden hyökkäyksen Suomeen. Tammikuussa 1941 Suomen sotilastiedustelu havaitsi rajalla sellaista liikehdintää että Suomi oli vähällä julistaa osittaisen liikekannallepanon. Neuvostoliitto oli tuonut talven aikana rajalle muun muassa 20 jalkaväkidivisioonaa, 2 ratsuväkidivisioonaa, 5 panssarivaunudivisioonaa sekä valtavan määrän kenttätykistöä. Niinikään Neuvostoliitto oli perustanut rajan läheisyyteen monia uusia lentokenttiä ja raivannut uusia teitä jotka mahdollistaisivat neuvostojoukkojen nopean siirron rajan läheisyyteen.

Ulkopolitiikka Ruotsin kanssa

7.–8. syyskuuta 1940 Suomi, Ruotsi ja Saksa kävivät yleisurheilun kolmimaaottelun Helsingin olympiastadionilla, jonka piti olla olympianäyttämönä jo kesällä 1940. Tapahtuma nähtiin merkkinä ajan muuttumisena eli Saksan lähentymisenä Suomen suuntaan. Paikalla oli arvovaltainen kutsuvieraskatsomo. Kuvassa vasemmalta Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen, sotamarsalkka Mannerheim, Ruotsin perintöprinssi Kustaa Aadolf, pääministeri Risto Ryti ja Saksan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten.

Suomi esitti puolustusliittoa Ruotsin ja Norjan kanssa maaliskuussa 1940, heti talvisodan päätyttyä. Neuvostoliitto ilmoitti hankkeen olevan rauhansopimuksen kolmannen artiklan vastainen. Artikla kielsi Suomea liittymästä Neuvostoliittoa vastaan tähdättyyn liittoutumaan. Suunnitelmaa vastusti myös Saksa. Hitler halusi pitää Pohjois-Euroopan maat riippuvaisina Saksasta, ei voimakkaina itsenäisinä toimijoina. Suomen hallitus luopui hankkeesta.

Saksan vallattua Etelä-Norjan ja liittoutuneiden aloitettua joukkojensa evakuoinnin Pohjois-Norjasta 7. kesäkuuta 1940, Ruotsissa ja Suomessa suunniteltiin Norjan Ruijan valtaamista jotta maiden ulkomaankaupalle oltaisiin saatu Liinahamarin reitin rinnalle uusi yhteys valtamerille. Mannerheim kehotti ulkoministeri Rolf Wittingä tutkimaan valtauksen poliittisia vaihtoehtoja ja seurauksia. Tilanne kuitenkin muuttui hyökkäykselle mahdottomaksi saksalaisten vallattua Pohjois-Norjan odotettua nopeammin.

Elokuussa 1940 esitettiin valtioliiton muodostamista Ruotsin ja Suomen välille. Asiaa ajoivat näkyvimmin ruotsalaiset Suomen-ystävät eli ns. decemvirien ryhmä. Asiaa pohdittiin syyskuussa kummankin maan hallituksessa. Ruotsin ulkoministeri Christian Günther kuitenkin tarkensi unionin edellytyksiä Suomelle 18. lokakuuta. Suomen tuli luopua kaikista revanssitoiveista Neuvostoliiton suhteen. Lisäksi unionille tuli saada Neuvostoliiton ja Saksan hyväksyntä. Saksa torjui hankkeen lokakuun lopulla ja Neuvostoliitto marraskuun alussa. Neuvostoliitto ilmoitti, että unioni mitätöisi Moskovan rauhansopimuksen ja hanke siis kariutui ulkovaltojen vastustukseen. Myöhemmin Suomen ja Saksan suhteiden lämpiäminen siirsi pohjoismaisen unionin kokonaan pois päiväjärjestyksestä.

Ulkopolitiikka Saksan kanssa

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941

Talvisodan päättymisen jälkeen toiveet länsiliittoutuneiden toimittamasta avusta hautautuivat. Suomessa oltiin pettyneitä myös Saksan toimintaan talvisodan aikana. Pian rauhansopimuksen jälkeen Suomi aloitti tunnustelut Saksan suuntaan: Aluksi tavoitteena oli aseiden ostaminen. Karl Schnurre saapui Suomeen 5. toukokuuta tunnustelemaan suomalaisten poliittisia mielialoja. Tällöin Ryti tiedusteli mahdollisuutta hankkia aseita Saksasta. Schnurre oli ehdotukselle myötämielinen, mutta Hitler torjui hankkeen. Poliittisista syistä Suomelle ei toistaiseksi voitaisi myydä aseita. Samoihin aikoihin Saksan politiikassa tapahtui muutos, kun Ranskan ja Norjan sotaretkien menestyksen jälkeen oli mahdollista nostaa idänsuunnitelmat uudelleen esiin. Saksalaiset vihjasivat suomalaisille ensi kerran Berliinissä käydyissä kauppaneuvotteluissa, että Saksan todellinen vihollinen oli Neuvostoliitto. Tämän saattoi havaita myös solmitusta kauppasopimuksesta joka oli hyvin edullinen Suomelle.

Seuraava askel Suomen ja Saksan suhteissa otettiin heinäkuun loppupuolella, kun virkamies Ludwig Weissauer, Saksan ulkoministerin henkilökohtaisesta kansliasta , tiedusteli Mannerheimilta ja Rytiltä Suomen asennetta mahdollisessa Neuvostoliiton ja Saksan välisessä sodassa. Lisäksi hän tiedusteli Suomen vastausta, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen Saksan ollessa sidottuna Englannin kanssa käytävään sotaan. Taistelu Englannista oli tuolloin kiivaimmillaan.

Kauttakulkusopimus

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus 1940

Seuraava käänne suhteissa oli everstiluutnantti Joseph Veltjensin yllätysvierailu Suomeen 17. elokuuta. Hän oli valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin luottomies. Veltjensin käymät neuvottelut pidettiin tarkkaan salassa, mutta myöhemmin on osoitettu, että hän tapasi ainakin Rytin ja Mannerheimin. Neuvotteluissa sovittiin, että Saksa toimittaisi Veltjensin oman yhtiön ja erään ruotsalaisen yhtiön välityksellä runsaasti sotatarvikkeita Suomelle Saksan sotasaalisvarastoista. Käynnin päätarkoitus oli kuitenkin toinen: Veltjens ehdotti, että Saksa saisi huoltaa Pohjois-Norjassa olevia joukkojaan Suomen kautta. Molempien maiden suhteet Neuvostoliittoon olivat kiristymässä ja Neuvostoliitto ei tehnyt asiasta suurta kysymystä. Solmittu kauttakulkusopimus pysyi salassa, kunnes 21. syyskuuta ensimmäiset saksalaiset alukset ilmestyivät Suomen rannikolle. Sopimus otettiin kuitenkin kansan parissa pääasiallisesti myönteisesti vastaan.

Kenraali Paavo Talvela matkusti Mannerheimin lähettämänä neljä kertaa Saksaan syksyn 1940 aikana. Ensimmäisellä kerralla hän neuvotteli saksalaisten läpikulusta Suomen alueella. Myöhemmin Talvela selvitti saksalaisten asennetta Suomen ja Ruotsin valtioliittoon. Tärkeä selvitettävä asia oli myös avun saaminen Saksasta, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.

Eversti Rössing, joka oli Saksan sotilasasiamies Helsingissä pyysi lokakuussa tietoja Suomen puolustusvalmiudesta ja erityisesti Pohjois-Suomen sotilaallisista laitteista ja maastosta. Rytin, Mannerheimin ja Heinrichsin pitämän neuvottelun jälkeen pyyntöön suostuttiin.

Syksyllä suomalaiset saivat tietoonsa, että suhteiden kiristymisestä huolimatta Saksa ei hyökkäisi ennen seuraavaa kevättä Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto muistutti Saksaa Molotov–Rippentrop-sopimuksessa sovitun etupiirijaon noudattamisesta. Molotov matkusti Berliiniin 12. marraskuuta 1940. Käydyissä sävyltään kireissä keskusteluissa Molotov oli erityisesti kiinnostunut Suomen kysymyksestä. Molotov vaati jyrkin äänenpainoin oikeutta hyökätä Suomeen ja muutenkin vapaita käsiä Suomen suhteen, ilman että Saksa puuttuisi asioihin. Hitler torjui tiukasti Neuvostoliiton vaatimukset. Tieto tuloksettomiksi jääneistä neuvottelusta tuli Göringin kautta Suomeen. Marraskuun lopulla Neuvostoliitto vaati Saksaa vetämään kaikki joukkonsa Suomesta, mihin Saksa ei reagoinut millään tavoin.

Sotilasyhteistyö Saksan kanssa

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941

Talvela Berliinissä joulukuussa 1940

Adolf Hitler allekirjoitti operaatio Barbarossaa koskevan suunnitelman 18. joulukuuta. Talvela vieraili samoihin aikoihin Berliinissä ja tapasi muun muassa Göringin ja Franz Halderin. Tapaamisessa keskusteltiin tulevaisuuden sotilaallisista näkemyksistä, mutta ei vielä välttämättä Operaatio Barbarossasta. Talvelalle kerrottiin, että Saksa ei suunnitellut enää maihinnousua Englantiin. Saksan suunnittelema hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi muuttua todeksi. Talvelalle annettiin tehtäväksi viestittää Suomen yleisesikunnalle tiedustelu Suomen sotilaallisesta valmiudesta.

Pääesikunnassa tehtiin 21. joulukuuta ensimmäiset piirrokset Suomen mahdollisista hyökkäyksistä. Tässä vaiheessa Suomen ylimmässä sotilaallisessa ja poliittisessa johdossa oltiin sitä mieltä, että Saksasta oli saatava apua, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.

Heinrichs Berliinissä tammikuussa

Seuraava yhteydenotto tapahtui 30. tammikuuta 1941, kun kenraali Erik Heinrichs matkusti Berliiniin. Hän tapasi kenraalieversti Franz Halderin ja kenraali Friedrich Pauluksen. Mauno Jokipii kutsuu tätä matkaa nimellä ”kenraali Heinrichsin ratkaiseva Saksan matka.” Käydyissä keskusteluissa esitettiin vaihtoehto, jossa Norjassa olevat saksalaisjoukot hyökkäisivät Pohjois-Suomen kautta Neuvostoliittoon. Helmikuusta eteenpäin suomalaiset ja saksalaiset pitivät Barbarossan tiimoilta jatkuvasti yhteyttä. Kenraali Hans-Georg von Seidel ja eversti Erich Buschenhagen vierailivat Suomessa helmi- ja maaliskuussa. Vierailujen aikana pohdittiin lähinnä erilaisia operatiivisia vaihtoehtoja. Buschenhagen tutustui yhdessä eversti Kustaa Tapolan kanssa Suomen itärajaan Suomussalmelta aina Petsamoon saakka.

Kun kevättalvella 1941 laajemmallekin yleisölle selvisi Saksan ja Neuvostoliiton välirikko, alettiin unelmoida luovutettujen alueiden takaisin saamisesta. Siirtoväen mahdollinen kotiinpaluu painoi Suomen politiikassa. Huhtikuussa poliittinen johto kiinnostui mahdollisuudesta liittää Itä-Karjala Suomeen. Ryti antoi maantieteilijä Väinö Auerin tehtäväksi laatia esitys, joka tieteellisesti perustelisi saksalaisille, miksi Itä-Karjala kuuluisi Suomelle.

Neuvottelut Saksassa toukokuun lopussa

Loppukeväästä näytti siltä, että Saksa lykkäisi hyökkäystään Neuvostoliittoon, mutta 20. toukokuuta Schnurre saapui uudelleen Helsinkiin. Ryti, hallituksen sisäpiiri ja korkein sotilasjohto saivat tällöin lopullisen varmuuden Saksan hyökkäyssuunnitelmasta ja vahvistuksen siitä, että Saksa tukisi sotilaallisesti Suomea siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto hyökkäisi maahan. Schnurre kehotti Rytiä lähettämään yleisesikuntavaltuuskunnan Saksaan yhteisten puolustustoimien järjestämiseksi, siltä varalta, että Neuvostoliitto hyökkäisi. Ryti neuvotteli Mannerheimin ja hallituksen sisäpiirin kanssa ja valtuuskunta päätettiin lähettää.

Mannerheim olisi halunnut pitää vierailun tason teknisellä tasolla lähettämällä Saksaan ainoastaan yhden yleisesikunnan osastopäälliköistä. Lopulta saksalaisille ilmoitettiin, että tulossa on upseeridelegaatio johtajanaan eversti Tapola. Saksan sodanjohto kuitenkin vaati, että molempien upseeridelegaatioiden puheenjohtajan tuli olla johtavassa asemassa oleva kenraali. Valtuuskunnan johtajaksi valittiin Heinrichs ja mukana olivat kommodori A. Sundman ja everstit Einar Mäkinen, H. Roos ja Tapola. Valtuuskunta neuvotteli Salzburgissa 25. toukokuuta OKW:n kanssa ja Berliinissä 26. toukokuuta OKH:n kanssa.

Salzburgissa korkea-arvoinen saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan pääesikunnan päällikkö kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla ollutta hyökkäystä. Jatkoneuvottelut käytiin rautatieasemaa vastapäätä olevassa hotellissa niin ikään Jodlin johdolla samana päivänä.

Jodl lausui henkilökohtaisena käsityksenään, ettei Suomella tällaisen (Neuvostoliiton ja Saksan välisen) sodan sattuessa voisi olla mitään mahdollisuuksia pysytellä puolueettomana, vaan se tulisi ennemmin tai myöhemmin vedetyksi mukaan. Jodl ei puuttunut yksityiskohtiin, mutta ei vihjannut sellaiseen vaatimukseen, että Suomen olisi osallistuttava hyökkäykseen Leningradia vastaan. Pohjois-Suomen osalta Jodl kuitenkin mainitsi, että Pohjois-Norjassa olleet saksalaisjoukot hyökkäisivät kohti Muurmannin rataa Suomen alueen kautta. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan.

Seuraavana päivänä neuvoteltiin Saksan yleisesikunnan päällikön kenraali Franz Halderin kanssa, joka esitti, että suomalaiset joukot olisivat yhteistyössä saksalaisten joukkojen kanssa Leningradia vastaan suunnattavassa hyökkäyksessä. Heinrich ilmoitti, ettei valtuuskunnalla ollut valtuuksia sopia asiasta ja että Suomessa asian hyväksyttäminen poliitikoilla olisi mahdotonta. Myöhemmin esille tulleena asiana Mannerheim kieltäytyi siitä toistuvasti sodan aikana.

Suomen delegaatiossa mukana olleen kommodori Sundmanin mukaan kaikki Suomen neuvottelijat käsittivät neuvottelujen merkinneen ainakin äänettömän sopimuksen syntyä. Suomalaisille oli tullut selväksi, että Saksa lähitulevaisuudessa hyökkää Neuvostoliittoon.

Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja.

Neuvottelut Helsingissä kesäkuussa

Ratkaisevat neuvottelut Suomen liittymisestä Saksan rinnalle käytiin molempien maiden sotilasjohdon välillä Helsingissä 3.–6. kesäkuuta. Helsingin kokouksen jälkeen Saksan sodanjohto katsoi saaneensa varmuuden Suomen liittymisestä sotaan Saksan rinnalle, vaikka poliittinen päätös puuttuikin. Kesäkuussa 1941 Saksa yritti saada Suomelta virallisia takeita liittolaisuudesta, mutta Suomi ilmoitti pysyvänsä puolueettomana ja puolustautuvansa, jos sitä vastaan hyökättäisiin. Epävirallisissa keskusteluissa eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa hieman ennen sodan syttymistä presidentti Ryti oli kuitenkin todennut, että Saksan ja Neuvostoliiton välisen konfliktin syttyessä ”Suomi ei voi pysyä toimettomana tarkkailijana”. Puolueettomuus oli siten näennäistä: ”Jos Neuvostoliitto ei hyökkää kuuden päivän kuluessa, niin Suomi tekee sen.”

Jatkosodan alkaminen

Ensimmäinen sotaa ennakoiva sotilaallinen tapahtuma alkoi 8. kesäkuuta kun saksalaiset joukot aloittivat siirtymisen Norjasta Lappiin. Kauttakulkusopimuksen suojassa Saksa keskitti kesäkuun alussa Rovaniemen seudulle 40 000 miestä. Norjasta rahdattiin laivoilla kaksi divisioonaa Pohjanmaan satamiin, joista rautatiekuljetukset pohjoiseen kestivät kymmenen päivää. Pohjois-Norjasta siirtyi 7. kesäkuuta SS-taisteluryhmä Nord rajan yli kohti etelää. Saksalaisten kanssa tehtyjen yhteistyösuunnitelmien mukaisesti Suomen tuli suorittaa liikekannallepano. Hallitus hyväksyi liikekannallepanon ja Mannerheim määräsi varsinaiseksi suorituspäivämääräksi 17. kesäkuuta.

Sisäpolitiikka

Siirtoväen asuttaminen oli kiperin kysymys Suomen sisäpolitiikassa välirauhan aikana. Asiaa tutkimaan asetettu komitea sai mietintönsä valmiiksi huhtikuussa 1940. Pika-asutuslaki joutui kuitenkin eduskunnan käsittelyssä vastatuuleen. Lakiesitystä vastustivat maalaisliitto ja vankimmin ruotsinkieliset, jotka pitivät pika-asutuslakia suomalaistuttamistoimena. Esitettiin, että laki uhkasi Suomen ja Ruotsin suhteita ja tämä vaikuttikin lain toteuttamiseen ruotsinkielisillä alueilla. Laki tuli voimaan kesällä 1940. Aluksi suunnitelmissa oli noin 40 000 uuden tilan muodostaminen, joita varten tarvittiin yhteensä yli 330 000 hehtaaria. Puolet maasta otettiin yksityisiltä maanviljelijöiltä, loput valtiolta, seurakunnilta, kunnilta ja yhtiöiltä. Jatkosodan syttymisen takia lain toimeenpano keskeytettiin kesäkuussa 1941. Myös karjalaisten talvisodassa kärsimät muut taloudelliset menetykset oli tarkoitus korvata. Asia oli mutkikas ja yhtäkään korvausta ei maksettu ennen jatkosodan alkua.

Talouselämä

Pääartikkeli: Sotatalous Suomessa välirauhan aikana

Saksan menestys sodassa ja valloitukset Länsi- ja Pohjois-Euroopassa muuttivat Suomen huoltotilannetta ratkaisevasti. Petsamosta tuli tärkeä huoltoreitti. Ongelmana oli kuitenkin se, että satama oli pitkän maantieyhteyden päässä Jäämeren rannalla. Petsamon liikennettä hoitamaan perustettiin Pohjolan Liikenne Oy.

Välirauhan aikana Suomen tuonti supistui voimakkaasti ja vienti romahti. Vuoden 1938 viennin volyymistä saavutettiin 1940 vain 72 %. Erityisesti ruokahuollon järjestäminen oli hankalaa, koska ravinto- ja nautintoaineiden tuonti laski samana aikana 65 %:iin vuoden 1938 tasosta ja lisäksi oli pulaa lannoitteesta ja tuotantomaata oli luovutettu Neuvostoliitolle rauhansopimuksessa. Vuonna 1940 viennin volyymi oli vain 29 % vuoden 1938 määrästä. Suomen ainoat merkittävät kauppakumppanit olivat Ruotsi, Saksa ja Neuvostoliitto. Myöhemmin Petsamon nikkelikaivoksen toimilupa kysymys aiheutti Neuvostoliiton kanssa kauppasodan.

Ajopuuteoria

Pääartikkeli: Ajopuuteoria

Ns. ajopuuteorian mukaan Suomi ajautui jatkosotaan väistämättömästi, ilman omia toimiaan. Teoria eli pitkään, mutta nykyisin – alkaen vuonna 1967 Peter Krosbyn aihetta käsittelevästä kirjasta – se on hylätty ja Suomen katsotaan valmistautuneen talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseen.

Saksan ja Neuvostoliiton toimet Itämeren ympäristössä sekä maailmanpoliittinen tilanne, jossa lähes koko Länsi-Eurooppa oli sodassa tai Saksan miehittämänä, pakottivat Suomen valitsemaan Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Suomen poliittinen liikkumavara oli äärimmäisen vähäinen ja liittoutuminen jommankumman kanssa tiesi välittömästi sotaa toista vastaan. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Suomi valitsi Saksan.

Lähteet

• Erfurth, Waldemar: Suomi sodan myrskyssä 1941-1944. Suomentanut Tuompo, W. E.. Porvoo: WSOY, 1951.

• Nevakivi, Jukka: Suomi ja länsivallat talvisodan päättymisestä operaatio Barbarossaan. (Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund) Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6

• Tapola, Päivi: Ajan paino. (Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä) Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3037-1

• Suomen historian pikkujättiläinen, s. 182–187. (Luku: Välirauhan aika (Antti Laine)) Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1987. ISBN 951-0-14253-0
• Upton, Anthony F: Välirauha. Helsinki: Kirjapaino Oy, 1964.
• Virkkunen, Sakari: Ryti - Myrskyajan presidentti. Helsinki: Otava 1985. ISBN 951-1-08557-3.

Aiheesta muualla

• YLE:n Elävä Arkisto: Suomi kääntyy Saksan suuntaan – Elokuu 1940
• Svenska Filminstitutet - Filmarkivet: Finland bygger upp (1941)