Puku

Puku on länsimaissa yleinen miesten kaksi- tai kolmiosainen asu, johon kuuluvat samasta kankaasta valmistetut housut ja takki sekä liivipuvussa myös takin alla pidettävä liivi. Naisella miehen pukua vastaa lähinnä jakkupuku. Sanaa puku käytetään myös muunlaisista miesten tai naisten asukokonaisuuksista, kuten ”poliisin puku”, ”iltapuku” tai ”hääpuku”.

Harry S. Trumanille kuulunut kaksirivinen tumma puku 1950-luvulta.

Kolmiosainen, yksirivinen miesten puku sekä knalli ja sateenvarjo.

Puvut olivat arkenakin yleinen asu miehillä vielä 1900-luvun puoleenväliin saakka. Kuva vuodelta 1919.

Miehen puvun housut ovat niin sanotut suorat housut eli puvunhousut, joiden lahkeisiin eteen ja taakse yleensä prässätään terävä taite. Puvuntakki on yleensä yksi-, kaksi- tai kolmenappinen. Kaksirivisessä puvussa toinen nappirivi toimii vain koristeena symmetrian vuoksi, lukuun ottamatta liepeen sisäpuolelle piiloon jäävää ankkurinappia. Miesten puku oli 1900-luvun alkupuolella miltei aina liivipuku, mutta toisen maailmansodan jälkeen yleisemmäksi muodostui kaksiosainen puku.

Parhaat ja parhaiten istuvat puvut tehdään yhä vaatturiliikkeessä sananmukaisesti ”räätälintyönä”, mutta toisen maailmansodan jälkeen valmisvaateteollisuus on alkanut tuottaa yhä enemmän edullisia valmispukuja, joita voi jossain määrin korjausommella asiakkaan mukaan. Räätälin tekemän tilauspuvun ja valmispuvun väliin sijoittuu mittapuku eli mittatilauspuku, joka tilataan vaatturiliikkeestä mittausten ja sovituspuvun perusteella, valmistetaan mittapukuihin erikoistuneessa tehtaassa ja viimeistellään taas vaatturin luona. Hinta on noin puolet räätälinpuvusta.

Pukukankaat

Parhaana materiaalina puvulle pidetään villaa, tosin monet nykypäivän sarjavalmisteisista puvuista ovat erilaisia villan, puuvillan ja polyesterin sekoituksia. Paras materiaali on kampavillalanka (engl. worsted), ja kalliimmat kankaat on kudottu yleensä pitkäkuituisemmasta villasta kuin halvemmat, jolloin ne ovat sileämpiä.

Kesä- ja arkipukujen kankaita tehdään myös pellavasta, silkistä, kiiltävästä mohairvillasta sekä puuvillasta (esim. vakosametti, gabardiini ja seersucker). Hienoimmat kesäpuvut ovat erittäin ohutta villakangasta, ulkokäyttöönkin sopivat lämpimät puvut taas usein paksua tweediä.

Pukujen villakankaisiin kudotaan näkyvämpiä kuvioita käyttämällä 2–3 eriväristä lankaa, tai hienovaraista kuviointia kankaan pintaan vaihtelemalla kudontasidosta. Näin monet yksivärisiltä näyttävät pukukankaatkin ovat läheltä katsoen hieman kuvioituja. Klassisia pukukankaiden kuoseja ovat erilaiset liituraidat, glencheck-ruudut, window pane -ruudut, kukonaskelet ja kalanruodot (ks. luettelo tekstiilikuoseista).

Himmeäpintainen flanellista tehty puku sopii viileisiin vuodenaikoihin ja on hieman arkisempi kuin hienommista villakankaista tehdyt puvut. Harmaa flanellipuku on muodostunut klassikoksi. Flanelliseen irtotakkiin voi yhdistää neuleita ja vaikka farkut. Himmeä pinta on myös kalliissa kashmirpuvussa, mutta kašmirvillan kulutuskestävyys on huono ellei siihen sekoiteta muutakin villaa.

Puvun värit

Miesten puvun turvallisin väriskaala kattaa mustan, harmaan ja tummansinisen eri sävyt. Pukeutumisetiketissä tumma puku tarkoittaa yksiväristä, sileää tai hyvin hienovaraisesti pintakuvioitua pukua, jonka pinta on himmeä ja väri yönsininen tai hyvin tumman harmaa. Täysin musta puku sopii parhaiten hautajaisiin. Bisnespukukin on yleensä harmaa tai sininen, mutta sen sävyt voivat olla vaaleampia ja kirkkaampia ja kuviointi näkyvämpää kuin tummassa puvussa.

Ruskeansävyiset puvut jakavat yhä mielipiteitä. ”No brown in town” on vanha englantilainen ohje ajalta, jolloin ruskea oli varattu maaseutukäyttöön tarkoitettujen pukujen väriksi. 1970-luvulla Kalifornian kuvernööri Ronald Reagan käytti ruskeaa pukua usein päivätilaisuuksissa ja aloitti osaltaan ruskeiden pukujen suosion kasvun arki- ja kesäpukuina. Perinteinen pellavainen kesäpuku on ruskehtavan luonnonvalkoinen.

Useimpiin tilanteisiin soveltuva miesten puku on yksirivinen, tummansininen ja yksivärinen. Toiseksi puvuksi suositellaan hankittavaksi keskiharmaa flanellipuku, joka voi olla myös kaksirivinen. Kolmas puku voi olla vaaleampi ja rennompi kesäpuku puuvillasta tai pellavasta.

Puvuntakki

Puvuntakin muunnelmissa erona ovat erilaiset napitukset, halkiot, kauluskäänteet, taskut, olkatoppaukset sekä leikkauksen siluetti ja yksityiskohdat.

Rivisyydet

Kaksirivinen puku on yksirivistä juhlavampi ja sopii tukevammalle ja vanhemmalle miehelle, yksirivinen taas nuorelle ja hoikalle. Kaksirivisessä on yleensä kolme nappia riviä kohti, yksirivisessä nappeja on joskus vain kaksi tai yksi. Alin nappi jätetään yleensä auki helpottamaan istumista. Toisin kuin yksirivinen, kaksirivinen puku ei näytä hyvältä napit kokonaan auki. Myös kolmiosaisen puvun liivi voi olla yksi- tai kaksirivinen.

Käänteet

Lovikäänteet

Pystykäänteet

Puvuntakkien kauluskäänteiden nykyiset perusmallit ovat lovikäänne ja pystykäänne, jota käytetään kaksirivisissä puvuissa sekä smokissa ja frakissa. Ranskassa käytetään lovi- ja pystykäänteen välimuotoa. Alaosastaan käänteet voivat sulkeutua klassisesti melko ylhäällä tai alempana, jolloin solmiota jää enemmän näkyviin. Käänteiden leveys vaihtelee muodin mukaan kuten solmioidenkin leveydet, mutta perussääntönä on kapeammalle miehelle kapeammat, leveämmälle leveämmät kauluskäänteet.

Halkiot

Puvuntakin helman halkiot helpottavat istuutumista ja käsien laittoa housuntaskuihin. Halkioita voi olla yksi takin takana keskellä, tai perinteisemmin kaksi, yksi molemmilla sivuilla. Saksassa käsiä taskussa ei suvaita, joten puvuntakit ovat usein halkiottomia. Halkioton takki on yleinen myös Italiassa ja Yhdysvalloissa.

Taskut

Taskuista huomaamattomin ja juhlavin on ns. kahden kantin tasku. Muita mahdollisuuksia ovat läpällinen kansitasku sekä arkipuvuissa takin ulkopintaan ommeltu paikkatasku tai laajeneva paljetasku. Puvuntakin taskuissa ei yleensä kanneta mitään tavaraa, lukuun ottamatta rintataskun taskuliinaa. Siksi jopa suositellaan, ettei valmispuvun tai irtotakin tehtaalla kiinni ommeltuja taskuja avattaisi lainkaan.

Rakenteet

Puvuntakin pitävät kuosissa ja kauniisti laskeutuvana erilaiset päälli- ja vuorikankaan väliin piilotetut rakenneosat, jotka voivat olla paksua puuvilla- tai pellavakangasta, kamelinkarvaa, villahuopaa, vanua tai hevosenjouhta. Paremmissa puvuissa rakenneosat on ommeltu hengittäväksi ja mukautuvaksi irtoliinaksi, halvemmissa liimattu kiinni. Liina voi olla helmaan asti ulottuva (full canvas) tai vain hartia-alueen kattava (half canvas). 1970-luvun puolivälissä Giorgio Armani esitteli täysin rakenteettomat, jopa vuorittomat eli ”täyspehmeät” puvuntakit vastapainoksi aikakauden liioitelluille leikkauksille ja jäykille rakenteille.

Ulospäin näkyvimpiä puvuntakin rakenne-elementtejä ovat olkatoppaukset. Klassisessa englantilaispuvussa olkatoppauksia ei juuri ole, kun taas 1980-luvulla niitä liioiteltiin sekä miesten että naisten pukeutumisessa.

Puvunhousut

Nurinpäin käännetyt puvunhousut polvisilkkeineen ja taskuineen.

Laadukkaiden puvunhousujen taskupussit ommellaan tukevasta puuvillakankaasta. Housujen etupuoli vuorataan ylhäältä polviin asti vuorikankaalla, niin sanotulla polvisilkillä, joka tuntuu mukavalta etureisiä vasten ja estää polvipussien muodostumista päällikankaaseen. Silkin sijasta sekä takin että housujen vuori on kalliimmissa puvuissa hengittävää viskoosia tai kuproa, halvemmissa polyesteriä tai muuta keinokuitua.

Housujen lahkeensuut vahvistetaan erityisellä nauhalla ainakin takaosastaan. Ylös käännetyt lahkeensuut eli upslaakit sopivat parhaiten pitkälle miehelle.

Puvunhousujen kanssa ei suositella vyötä, koska sen katsotaan ”katkaisevan” yhtenäisen pukukankaan muodostaman kokonaisuuden. Perinteisempi tapa on käyttää olkaimia, mieluummin nappikiinnitteisiä. Jos vyötä käyttää, se tulisi olla kenkien värinen nahkavyö ja pukukangasta tummempi, useimmiten siis musta.

Puvun housujen kangas kuluu nopeammin kuin takin. Jos pukua käyttää jatkuvasti, sen voi hankkia kaksilla housuilla.

Paita ja asusteet

Puvun kanssa pidetään kauluspaitaa sekä solmiota eli kravattia tai rusettia eli solmuketta. Paidan materiaali on lähes poikkeuksetta puuvilla. Solmio tai solmuke on parhaimmillaan silkkiä. Kauluspaidan ylin nappi on aina kiinni solmiota tai rusettia käytettäessä, jotta solmu näyttää hyvältä ja asettuu oikealle paikalleen. Puvuntakin taskuun voi myös asetella taskuliinan, solmioon voi liittää solmiopidikkeen tai solmioneulan ja paidan hihoihin kalvosinnapit.

Historiaa

Miesten puku on peräisin Britanniasta. Siellä villakankaasta valmistetut puvut olivat aluksi yläluokan vapaa-ajanpukuja, joita herrasmiehet suosivat maaseudulla. Alkunsa tapa sai kuningas Kaarle II:n hovista, jonka miehet kuningas määräsi käyttämään aiemman silkki- ja pitsiasun sijasta kolmiosaista, samasta villakankaasta tehtyä asua. Siihen kuului koristeellinen, lähes polveen asti ulottuva takki, reisipituinen liivi ja polvihousut. Sitä ennen villa oli ollut maaseudun ja työväenluokan miesten käyttämä kangasmateriaali. Samankaltaisen määräyksen antoi Ranskassa ”aurinkokuningas” Ludvig XIV.

1800-luvun alussa englantilainen dandy Beau Brummell teetti oman mallinsa lievetakista. Se perustui Englannin yläluokan maaseutuasuun, joita tehtiin vahvoista, paksuista ja kestävistä villakankaista. Koristelemattoman puvun takki ja housut olivat eri kangasta, ja sen kanssa käytettiin pellavasolmiota ja korkeita nahkasaappaita. Siihenastiset polvihousut pitenivät nilkkaan asti ulottuviksi.

1830-luvulla syntyi ilmeisesti sotilastarkoituksiin kaksirivisen, korkealle napitetun polvipituisen takin ja raidallisten harmaiden housujen yhdistelmä frock suit, jota manner-Euroopassa kutsuttiin nimellä redingote (ranskalaismuunnelma englannin sanasta riding coat). Sen kanssa käytettiin yleensä silinterihattua ja kävelykeppiä. 1800-luvun puolivälissä siitä kehittyi kolmiosainen saketti.

Nykymuotoinen puku lyhyine takkeineen ja samasta kankaasta ommeltuine pitkine housuineen yleistyi 1800-luvun lopulla, saketin tavoin ensin vapaa-ajan asuna, sitten arkiasuna. Saketti ja frakki jäivät juhlakäyttöön. Muun muassa Suomen maaseudulla miesten pukujen piti kestää päivittäistä käyttöä, ja ne tehtiin yleensä vahvasta kotikäsityönä kudotusta sarkakankaasta. Puvun housut saatettiin ommella kotona, mutta ainakin takki teetettiin kyläräätälillä. Herrasväen pukujen materiaalina oli aluksi tweed tai muu karkeahko villakangas, mutta vähitellen opittiin kutomaan yhä hienompia ja ohuempia villakankaita, joita tarvittiinkin kun toimistotyöpaikkojen lämmitys parani. Englantilaisten kankaankutojien ja räätäleiden ohella parhaiksi kehittyivät italialaiset, jotka vielä tänäänkin osaavat erityisesti ohuiden kankaiden ja niistä tehtävien miestenpukujen valmistuksen.

Toisen maailmansodan jälkeen liivi alkoi jäädä pois yhä useammista puvuista. Yhteiskunnan tasa-arvoistuminen ja vapautuminen toi miehille kokopuvun lisäksi vähitellen muitakin arkipukeutumisvaihtoehtoja: irtotakki ja eri kankaasta tehdyt housut, villatakit ja muut neuleet ja lopulta farkut ja erilaisiin urheiluvaatteisiin perustuvat arkiasut. Nykyisin puku on tyyliblogisti Ville Raivion mukaan ”arkiasun sijaan enemmän tai vähemmän seremoniallinen pukine, jolla erotetaan juhlatilaisuudet arjesta”. Juhlien lisäksi kokopuku on yhä normi monilla liike-elämän ja hallinnon aloilla, etenkin johto- ja edustustehtävissä. Amerikkalainen Paul Stuart sanoo bisnespuvun tarjoavan miehelle ”yksityisyyttä, jotta ulkoasuun liittyvät epäolennaisuudet ja niistä syntyvät ennakkoluulot eivät tulisi kaupankäynnin esteeksi”.

Katso myös

• Klubitakki
• Pikkutakki
• Pukeutumisohje
• Smokki
• Tupakkatakki
• Vapaa-ajanpuku

Kirjallisuutta

• Raivio, Ville: Klassikko. Helsinki: Tammi, 2015. ISBN 978-951-31-8033-1

Aiheesta muualla

• Mies, ethän syyllisty näihin pukumokiin? 15 viimeistä virhettä, Ilta-Sanomat 28.8.2013.