Matinharju

Matinharju (aik. Viasvuori) on Harjavallan Hiittenharjulla sijaitseva muinaisjäännös, joka käsittää neljä Skandinavian pronssikauden hautaröykkiötä. Ne ovat aivan Hiittenharjun harjumuodostuman itäpään koillisrinteessä valtatie 2:n tuntumassa. Matinharjun röykkiöitä on pidetty ulkonäöltään poikkeuksellisen komeina ja 1800-luvulla niitä kutsuttiin "Pohjolan pyramideiksi".^[1]

Kuvaus

Kustaa Killisen piirustukseen perustuva kaiverrus Matinharjun röykkiöistä.

Varsinaisia hautaröykkiöitä on nykyään jäljellä kolme ja lisäksi paikalla on nähtävissä yksi röykkiön pohjakiveys. Röykkiöt ovat halkaisijaltaan 15–18 metriä, mutta pohjakiveys on niitä pienempi, sen halkaisija on ainoastaan 5–6 metriä. Korkein röykkiöistä on nykyään noin 2,3 metrin korkuinen. Ne ovat aikaisemmin olleet ilmeisesti paljon korkeampia, mutta röykkiöt ovat aikojen kuluessa vaurioituneet pahoin.^[2] Niiden alapuolella on näkyvissä kaksi päällekkäistä Litorinameren rantavallia.^[3] Röykkiöt on aikoinaan rakennettu paikkaan, josta ne näkyivät muinaiselle merenlahdelle.^[4]

Alun perin hautaröykkiöitä oli ilmeisesti kahdeksan, joista kuusi on rakennettu suoraan linjaan. Kustaa Killisen tutustuessa niihin 1870-luvulla, oli yksi kuitenkin juuri hävitetty kivisillan rakennusaineiksi. Myös muut röykkiöt olivat tuolloin jo vaurioituneita, niistä oli otettu kiviä muun muassa navettoja ja muita maatalousrakennuksia varten. Röykkiöiden kiviä käytettiin vielä 1940-luvulla jatkosodan aikana lähelle rakennetun armeijan varikon tarpeisiin.^[4]

Matinharju historiantutkimuksessa

Aikaisemmin Viasvuoreksi kutsutun alueen röykkiöt mainitsi ensimmäisen kerran jo vuonna 1737 Satakuntaan tutkimusmatkan tehnyt ruotsalainen vuoritieteilijä Daniel Tilas, joka kutsui niitä kolme vuotta myöhemmin julkaistussa raportissaan "lapinhaudoiksi". Vuonna 1792 hautaröykkiöistä kerrotaan Turun Akatemian professorin P. A. Gaddin laatimassa Porin läänin mineraalihistoriassa. Hänen "lapinraunioiksi" nimeämänsä röykkiöt sijaitsivat tuolloin Kokemäenkartanosta Euraan johtaneen maantien molemmin puolin. Paikalliset asukkaat selittivät ne pakanuuden ajan ruhtinaiden ja päälliköiden haudoiksi. Ensimmäinen tunnettu kuva Matinharjun röykkiöistä on vuonna 1877 julkaistussa Kustaa Killisen kertomuksessa. Sama kuva sisältyy myös J. R. Aspelinin teokseen Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta (1880).^[4]

Lähteet

↑ Matinharju 11.2.2015. Museovirasto. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 12.9.2015.
↑ Sarasmo, Esko: Harjavalta, Matinharju. Pronssikautisen hiidenkiuasryhmän tarkastus 1946 12.5.1947. Museovirasto. Viitattu 12.9.2015.^{[vanhentunut linkki]}
↑ Karjalainen, Taisto: Harjavallan inventointi (s. 29) 15.3.2007. Museovirasto. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 12.9.2015.
↑ ^a ^b ^c Salminen, Tapio: Joki ja sen väki : Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, s. 81, 85, 87–88, 108. Kokemäki: Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, 2007. ISBN 978-952-99941-1-3

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Matinharju Wikimedia Commonsissa

[museovirasto-1] Matinharju 11.2.2015. Museovirasto. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 12.9.2015.

[2] Sarasmo, Esko: Harjavalta, Matinharju. Pronssikautisen hiidenkiuasryhmän tarkastus 1946 12.5.1947. Museovirasto. Viitattu 12.9.2015.^{[vanhentunut linkki]}

[3] Karjalainen, Taisto: Harjavallan inventointi (s. 29) 15.3.2007. Museovirasto. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 12.9.2015.

[salminen-4] Salminen, Tapio: Joki ja sen väki : Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, s. 81, 85, 87–88, 108. Kokemäki: Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, 2007. ISBN 978-952-99941-1-3

[1]

[2]

[3]

[4]