Carlos Ibáñez del Campo
Carlos Ibáñez del Campo (3. marraskuuta 1877 Linares – 28. huhtikuuta 1960 Santiago) oli chileläinen kenraali ja poliitikko, joka toimi Chilen presidenttinä vuosina 1927–1931 ja 1952–1958.[1][2]
| Carlos Ibáñez del Campo | |
|---|---|
 |
|
| Chilen 19. ja 25. presidentti | |
| Edeltäjä | Emiliano Figueroa Larraín |
| Seuraaja | Pedro Opaso |
| Edeltäjä | Gabriel González Videla |
| Seuraaja | Jorge Alessandri |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. marraskuuta 1877 Linares, Chile |
| Kuollut | 28. huhtikuuta 1960 (82 vuotta) Santiago de Chile, Chile |
| Puoliso |
Rosa Quiroz de Ávila Graciela Letelier |
| Tiedot | |
| Puolue | sitoutumaton |
 Nimikirjoitus |
|
Sotilasura
muokkaaIbáñez kouluttautui upseeriksi vuosina 1896–1898 Escuela Militar -sotilaskoulussa Santiagossa. Opiskellessaan sotilasakatemiassa (Academia de Guerra) hänet lähetettiin vuonna 1903 sotilaalliseksi neuvonantajaksi El Salvadoriin, missä hän johti sotilasopistoa ja auttoi perustamaan El Salvadorin ratsuväen. Ibáñez osallistui vuonna 1906 pieneen yhteenottoon El Salvadorin ja Guatemalan välillä. Hän yleni El Salvadorin armeijassa everstiksi, mutta palasi Chileen vuonna 1909. Hän suoritti loppuun opintonsa sotilasakatemiassa ja siirtyi esikuntaupseeriksi. Hänet nimitettiin vuonna 1919 poliisiprefektiksi Iquiqueen ja vuonna 1921 ratsuväkiopiston johtajaksi.[2]
Poliittinen ura
muokkaaIbáñez astui politiikkaan osallistumalla syyskuun 1924 upseerikapinaan, josta seurasi presidentti Arturo Alessandrin syrjäyttänyt sotilasvallankaappaus.[1][3] Ibáñez oli yhtenä johtajista tammikuun 1925 seuraavassa sotilasvallankaappauksessa, joka vuorostaan palautti Alessandrin valtaan. Ibáñez palkittiin nimityksellä sotaministeriksi. Hänestä tuli uudistusmielisten upseerien johtohahmo, ja hän kasvatti nopeasti valtaansa hallituksessa.[3] Hän myös yleni nopeassa tahdissa everstistä kenraaliksi.[2] Alessandri erosi lokakuussa 1925, ja seuraavaksi presidentiksi tuli heikko Emiliano Figueroa, joka antoi Ibáñezin jatkaa sotaministerinä.[3] Ibáñez käytännössä jo johti maata.[1] Vuonna 1927 hän siirtyi sisäministeriksi ja oli vähän aikaa varapresidenttinä.[2]
Ibáñez pakotti Figueroan eroamaan huhtikuussa 1927, minkä jälkeen hänet valittiin presidentinvaaleissa lähes yksimielisesti Chilen presidentiksi. Hän johti maata itsevaltaisesti armeijan tuella. Oppositio nujerettiin vangitsemisilla ja maastakarkotuksilla.[1][3] Perustuslakia tulkittiin tarkoitushakoisesti toimeenpanovallan vahvistamiseksi.[2] Ibáñez oli aluksi varsin suosittu, sillä Chilen talous kukoisti. Työllisyysaste pidettiin korkealla julkisilla rakennushankkeilla, joita rahoitettiin halvoilla ulkomaisilla lainoilla.[3] Valtio sijoitti koulutukseen, julkiseen terveydenhoitoon ja sosiaaliturvaan aiempaa enemmän. Ulkomaisiin lainoihin nojannut talouspolitiikka osoittautui kuitenkin haavoittuvaksi.[2] Chilen kansantaloudelle tärkeä salpietariteollisuus yritettiin elvyttää luomalla Compañía de Salitre de Chile (COSACH) -niminen osittain valtio-omisteinen monopoliyhtiö, joka oli riippuvainen yhdysvaltalaisesta pääomasta. Kun 1930-luvun lama lopetti ulkomaiset pääomavirrat, Chilen talous kärsi pahasti ja COSACH epäonnistui.[1][4] Ibáñezin suosio mureni. Hän erosi mielenosoitusten ja yleislakon puhjettua heinäkuussa 1931 ja lähti maanpakoon Argentiinaan.[1][2][3]
Ibáñez palasi Chileen toukokuussa 1937.[1] Hän asettui ehdolle vuoden 1938 presidentinvaaleissa Chilen kansallissosialistien tukemana, mutta yhteydet fasisteihin romuttivat hänen vaalikampanjansa uskottavuuden.[3][2] Hän yritti huonolla menestyksellä nostattaa kansannousun Chilessä syyskuussa 1938 ja uudelleen elokuussa 1939.[1] Ibáñez hävisi myös vuoden 1942 presidentinvaalit, joissa häntä tukivat sekä konservatiivi- että liberaalipuolueet.[1][3] Hänet valittiin vuonna 1949 Chilen senaattiin.[3]
Ibáñez onnistui palaamaan Chilen presidentiksi vuoden 1952 vaaleissa, joissa häntä tuki laaja koalitio pienpuolueita sekä uusi maatyöläisten puolue.[1][2][3] Hänellä oli nyt työväenluokkaan vedonnut populistinen ohjelma ja hänen katsottiin olevan poliittisesti lähellä Argentiinan presidentti Juan Perónia.[1] Ibáñez lupasi palauttaa vahvan presidentinhallinnon,[5] mutta lopulta hänen toinen presidenttikautensa ei muodostunut ensimmäisen tapaan diktatoriseksi eikä hän tukahduttanut oppositiota.[1][2] Tämä teki hänestä presidenttinä melko voimattoman, sillä hänen vastustajillaan oli enemmistö parlamentissa.[3] Hän yritti myös huonolla menestyksellä saada armeijaa uudelleen tuekseen.[2] Ibáñez pyrki lisäämään hallinnon tehokkuutta ja edistämään teollisuuden kehittämistä,[1] mutta hän joutui nojaamaan vanhoillisen oikeiston tukeen eikä siksi saanut aikaan merkittäviä uudistuksia. Edeltäneeltä vasemmistohallinnolta periytynyt valtion vahva rooli talouselämässä kuitenkin jatkui.[5]
Ibáñezin presidenttikausi päättyi vuonna 1958, ja hänen seuraajakseen valittiin Arturo Alessandrin poika Jorge Alessandri.[2][3]
Muuta
muokkaaIbáñezin mukaan on nimetty Chilen hallintoalue Aysén del General Carlos Ibáñez del Campo.
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k l m Carlos Ibáñez del Campo (englanniksi) Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.6.2021.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Frederick M. Nunn: Ibáñez del Campo, Carlos (1877–1960) (englanniksi) Encyclopedia of Latin American History and Culture, Encyclopedia.com. Viitattu 12.6.2021.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Carlos Ibáñez del Campo (englanniksi) Encyclopedia of World Biography, Encyclopedia.com. Viitattu 12.6.2021.
- ↑ Chile: The War of the Pacific (1879–83) (englanniksi) Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.6.2021.
- ↑ a b Chile: Effects of the World Depression (englanniksi) Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.6.2021.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Carlos Ibáñez del Campo Wikimedia Commonsissa
