Ero sivun ”Neuvostoliiton hajoaminen” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [arvioimaton versio] |
Kirjoitusvirhe Merkkaukset: Tämä muokkaus on kumottu Mobiilimuokkaus mobiilisivustosta |
|||
| Rivi 1: | Rivi 1: | ||
'''[[Neuvostoliitto|Neuvostoliiton]] hajoaminen''' alkoi edistyksellisen neuvostojohtaja [[Mihail |
'''[[Neuvostoliitto|Neuvostoliiton]] hajoaminen''' alkoi edistyksellisen neuvostojohtaja [[Mihail Gorbtšov]]in [[perestroika|uudistupolitiikasta]] 1985. Gorbatšovin ''[[perestroika]]'' ja ''[[glasnost]]'' olivat yritys korjata [[reaalisosialismi]]a paremmin toimivaksi ja inhimillisemmäksi. Monet maan ongelmat kuitenkin pahenivat uudistuspolitiikan takia. |
||
Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneet syyt olivat pääasiassa maan sisäisiä, joista keskeisempiä olivat ideologinen ja taloudellinen romahdus, ympäristöongelmat, kansallisuusriidat sekä moraaliset syyt. Neuvostoliiton kansainvälinen asema vahvistui aina 1970-luvun loppupuolelle saakka, jolloin se vielä levittäytyi globaaliin etelään, mutta laajentuminen ja sotilaallinen tukitoiminta alkoi käydä valtion taloudelle liian ylivoimaiseksi. Lisäksi on syytä mainita [[Ronald Reagan|Ronald Reaganin]] aloittama kilpavarustelu, jota Neuvostoliiton talous ei enää kestänyt ja joka vääristi sen [[Kansantalous|kansantaloutta]] entistä militaristisemmaksi. |
Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneet syyt olivat pääasiassa maan sisäisiä, joista keskeisempiä olivat ideologinen ja taloudellinen romahdus, ympäristöongelmat, kansallisuusriidat sekä moraaliset syyt. Neuvostoliiton kansainvälinen asema vahvistui aina 1970-luvun loppupuolelle saakka, jolloin se vielä levittäytyi globaaliin etelään, mutta laajentuminen ja sotilaallinen tukitoiminta alkoi käydä valtion taloudelle liian ylivoimaiseksi. Lisäksi on syytä mainita [[Ronald Reagan|Ronald Reaganin]] aloittama kilpavarustelu, jota Neuvostoliiton talous ei enää kestänyt ja joka vääristi sen [[Kansantalous|kansantaloutta]] entistä militaristisemmaksi. |
||
Neuvostoliiton hajoaminen ajoittuu [[Mihail Gorbatsov]]in hallintokaudelle. Johtavien kommunistien mediaani-ikä oli noussut 70:een ja verrattain nuori Gorbatsov nousi johtajaksi Breznevin kuoltua vuonna 1982, Andropovin vuonna 1984 ja Tšernenkon vuonna |
Neuvostoliiton hajoaminen ajoittuu [[Mihail Gorbatsov]]in hallintokaudelle. Johtavien kommunistien mediaani-ikä oli noussut 70:een ja verrattain nuori Gorbatsov nousi johtajaksi Breznevin kuoltua vuonna 1982, Andropovin vuonna 1984 ja Tšernenkon vuonna 1992. Gorbatsov toteutti uudistuksia, ja talous alkoi luhistua komentojärjestelmän purkautuessa. [[Demokratisatsija|Demokratisointi]] poisti poliittisen valvonnan ja nosti [[Gorbatšovin ajan Neuvostoliton kansallisuskistat|kansallismielistä liikehdintää eri osatasavalloissa]].<ref name="mmm1993">{{Kirjaviite | Tekijä = Jyrki Iivonen | Nimeke =Mitä Missä Milloin 1993 | Vuosi = 1992| Luku =Neuvostoliittoa ei enää ole | Sivu = 160-164| Selite = | Julkaisupaikka = Helsinki| Julkaisija = Otava| Tunniste = ISBN 951-1-12269-X| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.8.2016 | Kieli = }}</ref> Kommunismi alkoi murtua Itä-Euroopassa sen jälkeen, kun Gorbatšov oli vuonna 1988 luopunut [[Brežnevin oppi|Brežnevin opista]].<ref name="mmm1992">{{Kirjaviite | Tekijä = Seppo Hentilä| Nimeke = Mitä Missä Milloin 1992| Vuosi = 1991| Luku = Sosialismi kaatui perestroikaan| Sivu = 166-169| Selite = | Julkaisupaikka = Helsinki| Julkaisija = Otava| Tunniste = ISBN 951-1-11839-0| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 27.8.2016 | Kieli = }}</ref> [[Itä-Euroopan vallankumoukset 1989|Itä-Euroopan maissa tapahtui sarja vallankumouksia 1988–1989]]. Vuonna 1991 Venäjällä järjestettiin kansanäänestys Neuvostoliiton jatkamisesta. |
||
Lopulta monet [[Neuvostotasavalta|tasavallat]] halusivat irtautua Neuvostoliitosta. [[Baltian maiden itsenäistyminen|Baltian maat antoivat ensin itsenäistymisjulistuksen]]. Valta alkoi luisua Gorbatšovilta tasavalloille. Käytännössä parlamentin puhemies [[Boris Jeltsin]]in johtama [[Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta|Venäjäkin]] julistautui suvereeniksi kesällä 1990. Vanhoilliset sotilaat ja kommunistit vastustivat Neuvostoliittoa uhannutta hajoamista ja Gorbatšovin uudistuksia. Näin Gorbatšov joutui poliittisesti Jeltsinin demokraattien ja vanhoillisten väliin. Vanhoilliset [[Neuvostoliiton vallankaappaus elokuussa 1991|kaappasivat vallan elokuussa 1991]]. Kaappaus kukistui pian Jeltsinin vastarintaan, ja Krimillä kotiarestissa ollut Gorbatšov menetti lopunkin valtansa. Tasavaltojen johtajat hajottivat [[Boris Jeltsin]]in johdolla Neuvostoliiton, joka lakkasi virallisesti olemasta 25. joulukuuta 1991.<ref name="Muutosten_436">Luukkanen, s. 436</ref> Neuvostoliiton kansainvälisen aseman peri [[Venäjän federaatio]].<ref name="mmm1993" /> |
Lopulta monet [[Neuvostotasavalta|tasavallat]] halusivat irtautua Neuvostoliitosta. [[Baltian maiden itsenäistyminen|Baltian maat antoivat ensin itsenäistymisjulistuksen]]. Valta alkoi luisua Gorbatšovilta tasavalloille. Käytännössä parlamentin puhemies [[Boris Jeltsin]]in johtama [[Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta|Venäjäkin]] julistautui suvereeniksi kesällä 1990. Vanhoilliset sotilaat ja kommunistit vastustivat Neuvostoliittoa uhannutta hajoamista ja Gorbatšovin uudistuksia. Näin Gorbatšov joutui poliittisesti Jeltsinin demokraattien ja vanhoillisten väliin. Vanhoilliset [[Neuvostoliiton vallankaappaus elokuussa 1991|kaappasivat vallan elokuussa 1991]]. Kaappaus kukistui pian Jeltsinin vastarintaan, ja Krimillä kotiarestissa ollut Gorbatšov menetti lopunkin valtansa. Tasavaltojen johtajat hajottivat [[Boris Jeltsin]]in johdolla Neuvostoliiton, joka lakkasi virallisesti olemasta 25. joulukuuta 1991.<ref name="Muutosten_436">Luukkanen, s. 436</ref> Neuvostoliiton kansainvälisen aseman peri [[Venäjän federaatio]].<ref name="mmm1993" /> |
||
Versio 10. helmikuuta 2022 kello 10.41
Neuvostoliiton hajoaminen alkoi edistyksellisen neuvostojohtaja Mihail Gorbtšovin uudistupolitiikasta 1985. Gorbatšovin perestroika ja glasnost olivat yritys korjata reaalisosialismia paremmin toimivaksi ja inhimillisemmäksi. Monet maan ongelmat kuitenkin pahenivat uudistuspolitiikan takia.
Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneet syyt olivat pääasiassa maan sisäisiä, joista keskeisempiä olivat ideologinen ja taloudellinen romahdus, ympäristöongelmat, kansallisuusriidat sekä moraaliset syyt. Neuvostoliiton kansainvälinen asema vahvistui aina 1970-luvun loppupuolelle saakka, jolloin se vielä levittäytyi globaaliin etelään, mutta laajentuminen ja sotilaallinen tukitoiminta alkoi käydä valtion taloudelle liian ylivoimaiseksi. Lisäksi on syytä mainita Ronald Reaganin aloittama kilpavarustelu, jota Neuvostoliiton talous ei enää kestänyt ja joka vääristi sen kansantaloutta entistä militaristisemmaksi.
Neuvostoliiton hajoaminen ajoittuu Mihail Gorbatsovin hallintokaudelle. Johtavien kommunistien mediaani-ikä oli noussut 70:een ja verrattain nuori Gorbatsov nousi johtajaksi Breznevin kuoltua vuonna 1982, Andropovin vuonna 1984 ja Tšernenkon vuonna 1992. Gorbatsov toteutti uudistuksia, ja talous alkoi luhistua komentojärjestelmän purkautuessa. Demokratisointi poisti poliittisen valvonnan ja nosti kansallismielistä liikehdintää eri osatasavalloissa.[1] Kommunismi alkoi murtua Itä-Euroopassa sen jälkeen, kun Gorbatšov oli vuonna 1988 luopunut Brežnevin opista.[2] Itä-Euroopan maissa tapahtui sarja vallankumouksia 1988–1989. Vuonna 1991 Venäjällä järjestettiin kansanäänestys Neuvostoliiton jatkamisesta.
Lopulta monet tasavallat halusivat irtautua Neuvostoliitosta. Baltian maat antoivat ensin itsenäistymisjulistuksen. Valta alkoi luisua Gorbatšovilta tasavalloille. Käytännössä parlamentin puhemies Boris Jeltsinin johtama Venäjäkin julistautui suvereeniksi kesällä 1990. Vanhoilliset sotilaat ja kommunistit vastustivat Neuvostoliittoa uhannutta hajoamista ja Gorbatšovin uudistuksia. Näin Gorbatšov joutui poliittisesti Jeltsinin demokraattien ja vanhoillisten väliin. Vanhoilliset kaappasivat vallan elokuussa 1991. Kaappaus kukistui pian Jeltsinin vastarintaan, ja Krimillä kotiarestissa ollut Gorbatšov menetti lopunkin valtansa. Tasavaltojen johtajat hajottivat Boris Jeltsinin johdolla Neuvostoliiton, joka lakkasi virallisesti olemasta 25. joulukuuta 1991.[3] Neuvostoliiton kansainvälisen aseman peri Venäjän federaatio.[1]
Neuvostoliiton talousongelmat
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton talousongelmat
Josif Stalin oli kehittänyt eniten raskasta teollisuutta, ja laiminlyönyt kulutustavaroiden tuotantoa ja kollektivoinut maatalouden. Tämä talouden osa toimi tehottomasti, koska neuvostotalous oli eristäytynyt muusta maailmasta ja se alkoi enenevässä määrin jäädä teknisestä kehityksestä jälkeen. Voimavaroja tuhlattiin. Huonosti toimiva maatalous aiheutti sen, että Neuvostoliitto alkoi vuonna 1963 ostaa viljaa ulkomailta. Vientituotevalikoima oli kehitysmaalle tyypillinen. Se pyrki viemään pois energiaa ja raaka-aineita. Neuvostoliitto jäi lopulta öljyn hintaloukkuun.[4]
Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikka
- Pääartikkeli: Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella
Neuvostotalouden kasvu hidastui 1970-luvulla, minkä takia kommunistit tiedostivat talousuudistuksen tarpeen. 1980-luvun alkupuolella kuoli lyhyen ajan kuluessa kolme vanhan polven neuvostojohtajaa, Leonid Brežnev, Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Uudistusmielinen Mihail Gorbatšov valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi.[5] Hän aikoi uudistaa Neuvostoliiton diktatuuriin perustuvaa Brežnevin ajoilta periytyvää byrokraattista sosialismia ihmiskasvoiseksi sosialismiksi.
Uudistukset pääsivät todella vauhtiin vasta vuonna 1987, jolloin Gorbatšov poisti yritysten valvonnan ja alkoi vapauttaa poliittisia toisinajattelijoita. Poliittiseen kielenkäyttöön ilmestyi uusia iskusanoja, perestroika, demokratisointi ja glasnost. Tarkoitus oli lisätä keskusjohtoiseen neuvostojärjestelmään joitain läntisten demokratioiden piirteitä. Demokratisointi aiheutti kansallisen liikehdinnän alun monissa maissa, kun sensuuria ja toisinajattelijoiden vainoa purettiin. Kävi ilmi, että kansallisuuskiistat oli pidetty Neuvostoliitossa poissa pakkovallan keinoin. Samaan aikaan Gorbatšov sai lännessä osakseen suurta suosiota liennytyspolitiikallaan.
Perestroikan vika oli se, että valtionyritysten ohjauksen poisto poisti yrityksiltä pakolliset tavaratoimitukset. Tämä johti talouden romahtamiseen. Uusi talous oli epämääräinen yhdistelmä markkinataloutta ja suunnitelmataloutta, ja toimi heikommin kuin sitä edeltävä talous. Niinpä se alkoi luhistua kiihtyvällä vauhdilla. Gorbatšov oli enemmän poliitikko kuin talousasiantuntija, ja hän vaihtoi taloudellisia neuvonantajia tiuhaan tahtiin. Näistä yksikään ei saanut ohjattua taloutta kasvuun.
Gorbatšovin politiikka herätti enenevää vastustusta monissa kommunistijohtajissa, jotka kannattivat Brežnevin aikana noudatettua perinteistä linjaa. Toisaalta yksi keskuskomitean jäsen, populistinen[6] Boris Jeltsin, piti Gorbatšovin uudistuksia liian hitaina ja joutui eroamaan.
Vuonna 1989 valittiin kansanedustajien kongressi osin vapaissa vaaleissa. Nämä vaalit voitti Moskovan vaalipiirissä Boris Jeltsin[7], vaikka suurin osa valituista oli kommunisteja. Jeltsinin demokraattinen liike halusi kapitalismia. Alussa sen kilpailijana olivat maltillisten sosialistien löyhä ja poliittisesti heikko Kansanrintama, joka ajan kuluessa haki kompromissia liberaalien kanssa ja jäivät politiikassa sivuun.[8]
Saman vuoden lopuilla monien Itä-Euroopan maiden kommunistihallitukset luhistuivat ilman että Neuvostoliitto puuttui asiaan. Samana vuonna Neuvostoliitossa päätettiin siirtyä markkinatalouteen joko nopeammin tai pidemmän aikavälin kuluessa.[9] Gorbatšov ja varsinkin vanhoillisten kommunistien poliittinen vastustaja Boris Jeltsin nousi Moskovan edustajaksi vanhoillisten vastustuksesta huolimatta vuoden 1989 alussa.[10] Talvella 1990–1991 oli pulaa elintarvikkeista, kun jakelu ei toiminut. Maan talous oli luhistumassa perinteisen suunnitteluun perustuvan neuvostotalouden pettäessä.[11]
Tasavaltojen kapina Neuvostoliittoa vastaan
- Pääartikkeli: Baltian maiden itsenäistyminen
- Pääartikkeli: Gorbatšovin ajan Neuvostoliiton kansallisuuskiistat
1980-luvun kuluessa neuvostotasavallat alkoivat näkyvästi kiistellä keskenään ja vaatia itselleen suurempaa vapautta. Kansallisuuskiistat olivat venäläisten ja pienempien kansojen välisiä sekä eri pienten kansojen välisiä.[1]
Vuoristo-Karabahissa kuohui, Baltian maissa, Azerbaidžanissa, Georgiassa ja Ukrainassa oli voimakas kansallisuusliike. Neuvostoliitto pyrki salailemaan yhteenottoja. Jälkikäteen Gorbatšov kiisti tienneensä monista yhteenotoista mitään. Myös Venäjällä kupli pintaan kansallismielinen liike.[12]
Vuonna 1988 näkyi jo merkkejä Neuvostoliiton uhkaavasta hajoamisesta, vaikka siitä ei vielä puhuttu. Näkyväksi Baltian maiden itsenäisyysliike radikalisoitui syksyllä 1989–keväällä 1990.[13]
11. maaliskuuta 1990 Liettua julistautui itsenäiseksi, mikä oli Neuvostoliiton valtiollisen hajoamisen alkusoitto. Latvia ja Viro olivat samalla kurssilla Liettuan kanssa.
Kesäkuussa 1990 Itä-Euroopan maat kieltäytyivät sotilaallisesta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa. Myös etelässä Kaukasuksella oli kuohunut pitkään. Elokuussa 1990 julistettiin Armeniaan poikkeustila siellä pitkään jatkuneiden levottomuuksien takia. Neuvostoliiton hajotti lopulta Baltian maiden itsenäistyminen, ja Venäjän halu luoda oma demokraattinen hallinto maahan.
Talouden alamäki
Yksityistäminen alkoi Venäjällä jo vuosina 1990–1991, ja maan valtavan sotilasteollisuuden konversio eli muuntaminen siviiliteollisuudeksi 1990. Loppujen lopuksi konversio ei ollut menestyksekäs, vaikka monia tehtaita muutettiinkin siviilituotantoon. Neuvostotalouden alamäki kiihtyi juuri vuonna 1990, ja pulat olivat jatkuvia. Tämä johtui perestroikan aiheuttamasta keskusjohtoisen talouden höltymisestä. Vuonna 1990 rikollisuus alkoi näkyä selvästi maassa. Pulat ja demokratialiike johtivat siihen, että Gorbatsovin kansansuosio pieneni huomattavasti vuoden mittaan.
Puolueen pääsihteeri laati 1990 presidentin käskystä erittäin salaisen ohjeen rahojen kätkemisestä kotimaahan ja ulkomaille. Tästä hyötyivät nuoret kommunistit.
Mielenosoitukset ja pluralismi
Helmikuusta 1990 kevääseen 1991 Moskovan keskiluokka osoitti sunnuntaisin mieltään, yleensä mielenosoittajia oli alle 100 000. Helmikuun 5. päivänä pidetyssä mielenosoituksessa 200 000 mielenosoittajaa vaati kommunistipuoluetta pois vallasta, "dinosauruksia eläkkeelle" Moskovassa.[14] Mielenosoitukset nostivat Boris Jeltsinin Venäjän johtoon, kun demokraatit ottivat Jeltsinin keulakuvakseen. Helmikuussa 1990 McDonald's perusti hampurilaisravintolan Moskovaan.
Maaliskuussa 1990 demokraatit voittivat tasavaltojen paikallisvaalit Leningradissa ja Moskovassa.[7]
Maaliskuussa 1990 Gorbatšov kumosi kommunistipuolueen johtavan aseman eli Neuvostoliiton perustuslain 6. artiklan. 15. maaliskuuta 1990 Gorbatšov valittiin kolmannen kerran 18 kuukauden sisään valtionpäämieheksi.
Kansojen nousu
Ukrainassa menestyi vuonna 1989 syntynyt Ruh-niminen kansallinen liike. Maaliskuussa 1991 Viro ja Liettua julistautuivat itsenäisiksi, toukokuussa myös Latvia, mutta Neuvostoliitto ei hyväksynyt julistuksia.[15]Maiden itsenäistymiset toteutuivat Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen jälkeen elokuussa 1991.[16]
Toukokuussa 1990 Boris Jeltsin nimitettiin Venäjän parlamentin puhemieheksi eli hänestä tuli käytännössä maan johtaja.[17] Jeltsin erosi kommunistisesta puolueesta heinäkuussa 1990.
Käytännössä parlamentin puhemies Boris Jeltsinin johtama Venäjä julistautui suvereeniksi 12. kesäkuuta 1990.[18]
Vanhoillisten reaktio
Kesäkuussa 1990 vanhoilliset kommunistit järjestäytyivät Venäjän kommunistiseen puolueeseen, ja Gorbatshov ei saanut heinäkuussa 1990 28. puoluekokouksessa puoluetta uudistuksiinsa.[19]
Kesällä 1990 kenraalit päättivät tukea vuonna 1989 perustettua kansanedustaja, eversti Viktor Alksnisin luomaa Liittoryhmää, joka tähtäsi Neuvostoliiton säilyttämiseen pakkokeinoin. Liittoryhmä ei ollut varsinaisesti kommunistinen. Armeijan kenraalit eivät halunneet kaapata valtaa, koska tunsivat olevansa kykenemättömiä hallitsemaan, ja kokivat olevansa ilman kansan tukea.[20]
Heinäkuussa 1990 puoluekokouksen aikoihin oli selvää, että perestroika tuotti aikaisemmin ennustamattomia, poliittisia muutoksia, kansakunnat olivat ajautumassa erilleen toisistaan.
Heinäkuussa 1990 kommunistinen puolue oli jakautunut maan yhtenäisyyden kannattajiin ja kansallismielisiin, ja samaa oli tapahtumassa tasavaltojen puolueissa. Tämä kehitys heikensi keskusvaltaa edelleen. Ulkomailla Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990.
Henkilövaihdoksia, jotka lisäsivät uudistushaluisten johtajien määriä puoluehierarkian huipulla, ei tehty alemmalla tasolla ennen vaaleja, ja nämä vanhat apparatshikit, puoluekoneiston virkailijat, toistelivat keskuksen iskulauseita, mutta toimivat vanhalla tavalla.
Syys-lokakuussa 1990 Gorbatshov sai korkeimmalta Neuvostolta poikkeusluvan uudistusten jatkamiseen ja esiteltiin Grigori Javlinskin 500 päivän talousohjelma Neuvostoliiton siirtämiseen markkinatalouteen. Ohjelma tavoitteli eräänlaista kansankapitalismia.[19]
Aiottiin kirjoittaa uusi liittosopimus, jonka oli määrä hajauttamalla Neuvostoliittoa hieman ratkaista kansallisuuskiistat.
Mutta samalla vuoden 1990 talvella oli kaupungeissa pulaa monista tarvikkeista ja ruoasta, vaatteista jne.
Venäjällä tapahtunut poliittinen herääminen loi kaksoisvallan maahan, yhtäällä olivat Gorbatšovin johtamat Neuvostoliiton kommunistit, toisaalta Jeltsinin johtamat Venäjän demokraatit. Vanhoilliset alkoivat toimia vuoden 1990 lopulla alkaen painostaa Gorbatshovia. Gorbatsov liittoutuikin vanhoillisten kanssa padotakseen demokraattien ja Neuvostoliiton hajottajien pyrkimykset, sekä toisaalta äärivanhoillisten toimet. 17. joulukuuta Alksnis vaati Gorbatshovia uhaten palauttamaan järjestyksen maahan.[21] Gorbatshov taipui vanhoillisten painostukseen.
Baltian maiden kapinat
- Pääartikkeli: Baltian maiden itsenäistyminen
Baltian maissa Vilnassa ja Riiassa kapinoitiin, ja neuvostojoukot kukistivat kapinat. Tammikuussa 1991 Neuvostoliiton laskuvarjo- ja muut joukot yrittivät verisissä yhteenotoissa ottaa Liettuan, Latvian ja Viron Neuvostoliiton valvontaan.[22] Gorbatšov oli tästä tietoinen etukäteen.[21]
20. tammikuuta 1991 demokraatit vaativat Moskovassa mielenosoituksessaan Gorbatšovin eroa, samaan aikaan kun Neuvostoliiton sisäministeriön OMON-joukot hyökkäsivät Latvian sisäministeriöön. Välikohtauksessa kuoli viisi ihmistä.[23]
Jonkin verran kuolonuhreja tuli tammikuussa 1991 sisäministeriön joukkojen ja joidenkin armeijan yksiköiden hyökättyä Baltian maiden lehdistö- ja televisiokeskuksiin ja vastaaviin vastarintapesäkkeisiin. Monet Neuvostoliiton sotilaskomentajat eivät lähteneet mukaan näihin hyökkäyksiin, jotka tuomittiin pian laajalti niin ulkomailla kuin Venäjälläkin. Jeltsin tuomitsi Baltian kapinoiden kukistamisen tammikuussa 1991 sotilaallisin toimin. Gorbatshovin kannatus romahti entisestään[24] ja 20. tammikuuta kokoontui ainakin 200 000 mielenosoittajaa Moskovan keskustaan vaatimaan Gorbatshovin eroa.[25] Venäjälle alettiin vaatia omaa armeijaa ja KGB:tä.[26]
Silti Liettuaan lähetettiin vielä huhtikuussa laskuvarjojoukkoja, samoihin aikoihin kuin Kaukasian Georgia itsenäistyi.
Valtataistelu
Helmikuussa 1991 Gorbatšov totesi maassa vallitsevan valtataistelun. Vanhoilliset vaativat Gorbatshovilta uudistusten hillitsemistä, ja suurinta Neuvostoliiton osatasavaltaa Venäjää käytännössä johtanut demokraatti Jeltsinin ryhmä kannatti porvarillista kapitalismia.
Gorbatšov oli huhujen mukaan allapäin ja sulkeutui työhuoneeseensa.[27] 17. maaliskuuta 1991 pidettiin Neuvostoliiton tulevaisuutta käsittelevä kansanäänestys, jossa 71 % kansasta kannatti Neuvostoliiton säilyttämistä.[23] Kansalta kysyttiin myös sitä, pitäisikö Venäjällä olla oma presidentti, mitä 70 % kannatti[28]. Neuvostoliiton säilyttämistä vastustivat tuolloin ainakin Baltian maat, Armenia, Georgia ja Moldova. Monet Keski-Aasian tasavallat olivat taas taloudellisesti riippuvaisia Neuvostoliitosta ja kannattivat sen säilyttämistä.
Kansanäänestys ei itsessään ollut sitova, kansanedustajien kongressin oli määrä kokoontua maaliskuun lopussa päättämään sallittaisiinko Venäjän perustaa oma presidentinvirka. Jos Venäjä saisi perustaa presidentinviran, sen vaalien todennäköisestä voittajasta Boris Jeltsinistä tulisi vakava poliittinen haastaja Gorbatšoville[29]. Vanhoilliset lähettivät Gorbatšoville kirjeen, jossa pyysivät muun muassa estämään demokraatti Jeltsiniä tukeneet mielenosoitukset kansanedustajien työrauhan takaamiseksi. Gorbatšov kielsikin mielenosoitukset ja kutsui armeijan Moskovaan.[30] Moskovan kaupunkineuvosto järjesti kielletyn mielenosoituksen Jeltsinin tueksi silläkin uhalla, että sotilaat ampuisivat mielenosoittajia.
Pelättiin vanhoillisten provosoivan väkivaltaisen mielenosoituksen, jotta he saisivat syyn poikkeustilan julistamiseen[31]. Gorbatšov pelkäsi avoimesti mielenosoitusten mahdollista väkivaltaa ja poliittista loppuaan.[32] Kansanedustajien kongressi mitätöi mielenosoituskiellon[33], tosin niukalla ääntenenemmistöllä.
28. maaliskuuta sotilaat ottivat valvontaansa Moskovan keskustan[32] ja sulkivat pääsyn Maneesiaukiolle. 50 000 sotilasta, miliisiä ja muuta asemiestä oli puolta miljoonaa mielenosoittajaa vastassa.[34]
Armeija ei toiminut aktiivisesti rauhallisia mielenosoittajia vastaan. Vain sisäministeriön OMON-joukot ajoivat nyrkein ja patukoin mielenosoittajia pois Maneesiaukiolta, koska aivan keskustaan ne eivät miliisin ja sotilaiden tekemän sopimuksen mukaan saaneet mennä.[35] Mielenosoitus kesti päivän, ja sen lopussa mielenosoittajat ja sotilaat poistuivat rauhallisesti ilman suuria välikohtauksia.
Jeltsinin Venäjän demokraatit voittivat Venäjän presidenttikiistan, ja Gorbatšovin valta oli nyt olematon.[36][23] Huhtikuussa 1991 Venäjälle hyväksyttiin Neuvostoliitosta riippumaton perustuslaki, johon sisältyi määräys presidentin valitsemisesta suoraan kansanäänestyksellä.
9. huhtikuuta 1991 Gruusia julistautui itsenäiseksi.[23]
17. kesäkuuta Neuvostoliiton pääministeri Valentin Pavlov koetti turhaan saada hallitukselle poikkeustilavaltuuksia.[37]
Kesäkuun 1991 presidentinvaaleissa valittua Jeltsiniä kannatti 54 % äänestäjistä. Ne olivat Venäjän ensimmäiset demokraattiset presidentinvaalit. Heinäkuussa lakkautettiin Varsovan liitto.[38]
Gorbatšov koetti hajoamisen vastapainoksi vapauttaa maata aikomalla kirjoituttaa uuden liittosopimuksen ja kieltämällä puoluetoiminnan työpaikoilla. 23. huhtikuuta 1991 yhdeksän tasavaltaa ja Neuvostoliiton johto kokoontuivat Gorbatshovin datshalla Novo-Ogarevossa, ja Gorbatsov suostui tasavaltojen johtoasemaan.[39]
Kahdeksan tasavaltaa yhdeksästä, muut paitsi Ukraina, sopivat uudesta Neuvostoliitosta. Uusi liittosopimus olisi tehnyt tasavalloista itsenäisiä, mutta yhteiseksi olisi jäänyt ulkopolitiikka, presidentti ja puolustusvoimat. Lopulta uuden liittosopimuksen olisivat kirjoittaneet vain Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, Uzbekistan ja Kazakstan.
Gorbatšov näytti historiaan siirtyvän vanhan vallan edustajalta, Jeltsin uudistajalta. Gorbatsovin vuoden 1991 toimet ärsyttivät entisestään vanhoillisia muutosten vastustajia.
Elokuun kaappaus
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991
Vanhoilliset kommunistit halusivat elokuun 1991 kaappauksella (19.–21. elokuuta 1991) pysäyttää Neuvostoliiton alkavan hajoamisen ja uudistukset.[40]
Pelättiin, että monet Neuvostoliiton tasavallat eivät allekirjoittaisi uutta liittosopimusta 20. elokuuta 1991. Uutta Neuvostoliiton liittosopimusta ei allekirjoitettu, sillä kaappausyritys ja sen jälkimainingit estivät sen.
Gennadi Janajevin muodollisesti johtama, todennäköisimmin turvallisuusjohtaja Vladimir Krjutškovin johtama, kaappaus epäonnistui tavoitteessaan, kaapparien toiminta oli vitkastelevaa, taitamatonta ja eripuraista. Kaappaajat asettivat Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšovin kotiarestiin Krimille. Kaappaajia oli juovuksissa tai ainakin krapulassa, Janajevin kädet tärisivät televisiossa. Kansa ei uskonut kaappaajien kertomusta Gorbatšovin sairaudesta. Valkoiseen taloon saapunut Jeltsin organisoi vastarintaa, ja monet venäläiset saapuivat Venäjän parlamenttitalon eli Valkoisen talon ympärille ihmismuuriksi puolustamaan Venäjän johtajaa. Kun Moskovaan saapunut armeija ja erikoisjoukot kieltäytyivät valtaamasta ihmismeren ympäröimää Valkoista taloa kenties tuhansien ihmishenkien hinnalla, kaappaajien oli myönnettävä tappionsa.
Neuvostoliiton hajoaminen
Kaappauksen jälkeen Moskovassa kaadettiin kommunistijohtajien patsaita samaan aikaan kun vapautettu Gorbatšov puhui kansalle perinteistä liturgiaa marxismi-leninismin erinomaisuudesta. Gorbatšov oli menettänyt valtansa ja erosi pian kommunistipuolueen johdosta. Jeltsin oli Venäjän alueella maan todellinen johtaja. Turvallisuuspalvelu KGB:n johtajan Feliks Dzeržinskin patsaan kaatamiseen tarvittiin kaupungin nosturiauto. Kommunistien arkistot avautuivat, ja ne kertoivat rikollisen neuvostohallinnon toimista. Kaappauksen takia kaikki tasavallat itsenäistyivät. Jeltsin julisti kommunistipuolueen laittomaksi, takavarikoi sen omaisuuden ja lupasi Venäjän alueille vapautta niin paljon kuin ne tarvitsevat. Gorbatšov erotettiin kaikista puoluetoimistaan, mutta hän oli yhä muodollisesti maan presidentti. Kommunistipuolueen omaisuutta oli onnistuttu siirtämään turvaan ulkomaille. Ukraina itsenäistyi joulukuussa 1991 Neuvostoliitosta. Baltian maat, Ukraina, Valko-Venäjä, Uzbekistan ja Kirgisia itsenäistyivät 6. syyskuuta 1991 Leningradin nimi muutettiin Pietariksi (Sankt-Peterburg). Syyskuussa 1991 Neuvostoliitto tunnusti Baltian maat itsenäisiksi, Armenia ja Tadžikistan itsenäistyivät, lokakuussa myös Azerbaidžan ja Turkmenistan itsenäistyivät.
IVY
Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat tapasivat Minskissä, jossa he perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön IVY:n. Kommunistien mielestä se oli vallankaappaus, mutta kun Neuvostoliitosta itsenäistyneet Keski-Aasian maat vaativat pääsyä IVY:yyn, sitä ei pidetty vallankaappauksena. Ennen joulua Alma-Atassa pidetyssä kokouksessa yhdeksän maata liittyi IVY:yyn, ja nimenomaan Ukraina teki laajat varaukset liittosopimukseen säilyttääkseen suvereenisuutensa. Tehtaiden toiminta pysähtyi vuoden 1991 lopuilla maksujen ja raaka-aineiden puutteessa, ja kaupoista ei saanut enää ruokaa ja muita tavaroita. 7. marraskuuta 1991 vallankumouksen muistopäivän jälkeen Moskovaan levisi ruokapula. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB lakkautettiin 6. marraskuuta 1991. IVY perustettiin 1. joulukuuta 1991. Kazakstan itsenäistyi 16. joulukuuta 1991.
Neuvostoliitto lakkautettiin virallisesti 21. joulukuuta 1991, ja pian Gorbatšov erosi 25. joulukuuta 1991. Neuvostoliiton korkein neuvosto lakkautti itsensä 26. joulukuuta 1991.
Katso myös
Lähteet
- Martti Hosia, Raportti Moskovasta, Gummerus 1991 ISBN 951-20-3806-4
- Venäjän historia, Heikki Kirkinen, Helsinki, Otava 2000, ISBN 951-1-15799-X,
- Arto Luukkanen, Muutosten Venäjä, Edita Helsinki 2009, ISBN 978-951-37-5438-9
- Anne Sailas, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen: Venäjä, jättiläinen tuuliajolla, Helsinki, Edita 1996, s. 88–89, 109
- Jegor Gaidar, Imperiumin tuho, Verbatum 2014, ISBN 9789529344956
Viitteet
- ↑ a b c Jyrki Iivonen: ”Neuvostoliittoa ei enää ole”, Mitä Missä Milloin 1993, s. 160-164. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12269-X
- ↑ Seppo Hentilä: ”Sosialismi kaatui perestroikaan”, Mitä Missä Milloin 1992, s. 166-169. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0
- ↑ Luukkanen, s. 436
- ↑ Jegor Gaidar: Imperiumin tuho. Verbatum, 2014. ISBN 9789529344956
- ↑ Sailas ym., s. 89
- ↑ Boris Kagarlitski, Hajonnut monoliitti, Orient Express 1992, s. 113, Luku 4. Demokratian uusi malli? – Populismi
- ↑ a b Hosia, s. 238
- ↑ Kagarlitski 1992, 115–116
- ↑ Kirkinen 2000, s. 515
- ↑ Kirkinen 2000, s. 59
- ↑ Kirkinen 2000, s. 524
- ↑ Kirkinen 2000, s. 518
- ↑ Kirkinen 2000, s. 517, 526
- ↑ Hajonnut monoliitti, Boris Kagarlitski, Orient Express 1992,
- ↑ ”Latvia, Liettua, Ukraina, Viro”, Mitä Missä Milloin Tietosanakirja, s. 476, 493, 949, 1001. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11669-X
- ↑ ”Latvia, Liettua, Ukraina, Viro”, Tietojätti 2000, s. 455, 470, 902, 956. Jyväskylä: Gummerus, 2000. ISBN 951-20-5809-x
- ↑ Kirkinen 2000, s. 519
- ↑ Luukkanen 2009, s. 436
- ↑ a b Hosia, 239
- ↑ Hosia, s. 66, s. 68–69 ja s. 102–
- ↑ a b Hosia, 240
- ↑ Hosia, s. 134–151
- ↑ a b c d Hosia, s. 241
- ↑ Hosia, s. 154
- ↑ Hosia, s. 155
- ↑ Hosia, s. 155, 158
- ↑ Hosia, s. 184
- ↑ Hosia, s. 171
- ↑ Hosia, s. 186
- ↑ Hosia, s. 187–189
- ↑ Hosia, s. 188
- ↑ a b Hosia, s. 189
- ↑ Hosia. s. 190
- ↑ Hosia. s. 190–191
- ↑ Hosia, s. 191, s. 188
- ↑ Hosia, s. 192
- ↑ Hosia, s. 243
- ↑ The Warsaw Pact is formed
- ↑ Hosia, s. 242
- ↑ Matkaopas Historiaan, Venäjä, Peter Neville, 2003, ISBN 951-579-127-8, s. 298
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||