Kielitypologia
Kielitypologia, ani harvoin lingvistinen typologia on lingvistiikan eli yleisen kielitieteen tutkimussuunta. Se vertailee maailman kieliä niiden rakennetyyppien mukaan, riippumatta niiden sukulaisuussuhteista, ja pyrkii löytämään yleisiä lainalaisuuksia.
Kielitypologian suuntauksia ja osa-alueita ovat esimerkiksi seuraavat:
Perinteinen morfologinen typologia kehittyi 1800-luvulla, ja sen merkittäviä edustajia olivat esimerkiksi Friedrich von Schlegel, August von Schlegel ja Wilhelm von Humboldt. Katso erikseen artikkelia morfologinen typologia.
Syntaktisen typologian alaan voidaan lukea lauseen rakenteeseen ja lauseenjäsenten suhteisiin liittyvä typologinen tutkimus. Paljon tutkittuja kysymyksiä:
- sanajärjestys, esimerkiksi subjektin, objektin ja verbin keskinäinen järjestys
- diateesi eli lauseenjäsenten pääroolien ja niiden suhteiden ilmaiseminen.
Kielet voidaan diateesisuhteiden ilmaisemisen perusteella luokitella tyyppeihin, joista tunnetuimpia ovat
- akkusatiivikielet, joissa subjekti on tyypillisesti nominatiivimuotoinen riippumatta siitä, onko verbillä objektia, ja objekti puolestaan tyypillisesti akkusatiivimuotoinen. Akkusatiivikieliä ovat muun muassa useimmat Euroopan kielet.
- ergatiivikielet, joissa transitiivisen (objektillisen) verbin subjekti (esimerkiksi Mies juo oluen) on ergatiivisijassa, intransitiivisen (objektittoman) verbin (esimerkiksi Mies laiskottelee) taas absolutiivimuotoinen samoin kuin objekti (esimerkiksi Mies halaa naista). Tunnettuja ergatiivikieliä ovat esimerkiksi baski ja kurdi, mutta suomessakin on joissain rakenteissa ergatiivisia piirteitä. Esim. partitiivia voidaan tietyissä tapauksissa käyttää sekä subjektin että objektin sijana: Lautasella on puuroa (partitiivisubjekti). Lapset syövät puuroa (partitiiviobjekti).
- aktiivikielet, joissa agentti (aktiivinen toimija) on aina eri sijassa (aktiivi) kuin passiivinen kokija. Aktiivikielen tapaisia rakenteita ovat esimerkiksi suomessa yksipersoonaiset kokijarakenteet tyyppiä Minua paleltaa.
Strukturalistinen typologia 1900-luvun alkupuolella kuvasi kielten rakennetta tiettyjen parametrien avulla, kuten synteesi (montako morfeemia sanaa kohti) tai kieliopillisten suhteiden ilmaisukeinot (käytetäänkö esimerkiksi itsenäisiä kieliopillisia sanoja, vartalonvaihteluja vai taivutuspäätteitä).
Universaalitypologia, jonka tunnetuimpia nimiä on Joseph L. Greenberg, etsii ja kartoittaa ihmiskielen yleisiä lainalaisuuksia, universaaleja. Nämä voivat olla ehdottomia (kaikissa kielissä on vokaaleja), tendenssimäisiä (useimmissa maailman kielissä foneemien määrä on 20:n ja 40:n välillä) tai implikatiivisia ("jos, niin", esimerkiksi: jos kielessä on perussanajärjestys subjekti-objekti-verbi ja genetiivimäärite sijaitsee ennen pääsanaa, silloin myös määritteenä oleva adjektiivi sijaitsee ennen pääsanaansa).
Areaalitypologia tutkii kielten rakennetyyppien ja rakenteellisten ilmiöiden esiintymistä alueittain, esimerkiksi ns. euroversaaleja eli Euroopan kielten tyypillisiä ominaisuuksia.