Kongon kriisi
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
| Kongon kriisi | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa kylmää sotaa ja Kongon sotia | |||||||||
 Belgialaisia parakommandoja valmiina marraskuussa vuonna 1964.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
_(1960%E2%80%931963).svg){kind=small}
_(1963%E2%80%931966).svg){kind=small}
Kongon kriisi oli poliittinen kriisi, joka tapahtui Kongon demokraattisessa tasavallassa heti itsenäistymisen jälkeen 1960–1965. Kongon eteläinen maakunta Katanga oli antanut itsenäisyysjulistuksen 11. heinäkuuta pääministeri Moise Tšomben johdolla. Välittömästi maan itsenäistymisen jälkeen alkoi viisivuotinen kriisi, josta tuli yhdistelmä itsenäisyystaistelua, rikkaimpien alueiden separatismia, kylmän sodan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sijaissotaa, vallankaappauksia ja YK:n rauhanturvaajaoperaatiota. Maa ajautui poliittisesti epävakaaseen tilaan, joka jatkui viisi vuotta. Eri puolilla maata virisi kapinoita ja alueellisia itsenäistymisliikkeitä, jotka kaikki kukistettiin ulkovaltojen ja YK:n tuella.
Kriisissä kuoli satatuhatta ihmistä. Sen yhteydessä pääministeri Patrice Lumumba murhattiin ja Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Dag Hammarskjöld kuoli lentokoneen maahansyöksyssä.
Itsenäisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Belgian Kongo itsenäistyi rauhanomaisesti 1. heinäkuuta 1960. Pääministeriksi tuli itsenäisyysaktivisti ja MNC-L:n johtaja Patrice Lumumba, jonka puolue voitti vapaat vaalit. Presidentiksi valittiin kilpailevan ABAKO-puolueen Joseph Kasa-Vubu. Vallan jako ABAKOn ja MNL-C:n välillä oli kompromissi, sillä kumpikaan puolue ei saanut yksin enemmistöä parlamentissa.[1]
Kapina
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kongon eteläiset maakunnat Katanga ja Etelä-Kasai julistautuivat itsenäisiksi 14. kesäkuuta ja 11. heinäkuuta. Näissä maakunnissa sijaitsivat Kongon merkittävämmät luonnonvarat kuten timantit. Armeija kapinoi 5. heinäkuuta 1960 ja hyökkäsi eurooppalaisia asukkaita, lähinnä belgialaisia, vastaan. Heimokahakat, lakot ja levottomuudet puhkesivat avoimeksi konfliktiksi 6. heinäkuuta. Sotilaat piirittivät Leopoldvillessä parlamenttitaloa ja pääministerin virka-asuntoa. He vaativat eurooppalaisen väestön karkottamista.
Seuraavana päivänä kaikilla maan paikkakunnilla puhkesi vakavia selkkauksia eurooppalaisten ja kongolaisten välillä. Kongon eurooppalainen väestö pakeni raiskauksia ja tuhopolttoja Kongojoen yli Brazzavilleen Ranskan Kongoon sekä brittiläiseen Rhodesian-Njassamaan siirtokuntaan.
Belgia lähetti 9. heinäkuuta joukkoja Kaboloon eurooppalaisten pelastamiseksi. Arvioiden mukaan 11. heinäkuuta mennessä 15 000 eurooppalaista oli paennut Kongosta.
Tilanne alkoi kuitenkin olla levoton myös sisäpoliittisesti, sillä seuraavana päivänä Katangan maakunnan pääministeri, oikeistolainen Moise Tšombe, julisti maakunnan itsenäiseksi. Tšombe ei halunnut, että keskushallitus käyttäisi maan kupari- ja timanttiesiintymiä hyväkseen.
Joukot saapuivat 600 kilometrin päähän pohjoiseen Katangan pääkaupungista Élisabethvilletä. 11. heinäkuuta Belgia lähetti Tšomben tueksi sotilaita ja Kongon keskushallinnon armeija tukahdutettiin. Katanga julistautui itsenäiseksi.
Keskushallitus kutsui Leopoldvillessä 13. heinäkuuta apuun YK:n rauhanturvaajia.
YK puuttuu tilanteeseen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun Belgia oli lähettänyt Tšomben avuksi joukkoja, Lumumban hallitus katkaisi diplomaattisuhteet Belgiaan ja vetosi Neuvostoliittoon kriisin välittäjänä.
Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto onnistui selvittämään Kongon tilannetta ja vaati suurvaltoja olemaan sekaantumatta kriisiin. Belgiaa vaadittiin vetäytymään pois Katangasta; joukot oli määrä korvata YK:n sotilailla.
Neuvostoliitto arvosteli Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin Dag Hammarskjöldin johtamaa YK:n Kongon-politiikkaa. Neuvostoliiton pääministerin Nikita Hruštšovin ja Hammarskjöldin välille syttyi sanaharkka ja Neuvostoliitto vaati Hammarskjöldin eroa. Hammarskjöld säilytti kuitenkin kokouksen luottamuksen äänin 70–0.
Heinäkuun lopulla Hammarskjöld neuvotteli New Yorkissa Lumumban kanssa ja 28. heinäkuuta hän lensi Leopoldvilleen vakuuttamaan, että kaikki Kongon strategiset alueet paitsi Katanga olivat YK:n valvonnassa.
Taistelut Katangan ja Kongon keskushallituksen välillä jatkuivat ja YK:n sotilaat joutuivat ristituleen. Lumumba kävi valtiovierailuilla muissa Afrikan maissa ja palatessaan takaisin hän vaati YK:n sotilaita lähtemään Kongosta, sillä hän väitti Hammarskjöldin olevan belgialaisten puolella.
Lumumba julisti Kongoon hätätilan ja määräsi armeijan etsimään belgialaisia laskuvarjojääkäreitä. 18. elokuuta kongolaiset joukot surmasivat kanadalaisia ja marokkolaisia YK:n sotilaita, minkä jälkeen YK:n rauhanturvaajat saivat ampumisoikeuden.
Vaikka Neuvostoliittokin vetosi Dag Hammarskjöldiin puolesta, Lumumba jatkoi hyökkäyksiä YK:n sotilaita vastaan ja armeija miehitti Etelä-Kasain kaivosmaakunnan, joka Katagan tavoin halusi irtautua keskushallituksesta.
Afrikan maiden reaktio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lumumba kutsui 13. heinäkuuta Afrikan maita huippukokoukseen Leopoldvilleen saadakseen toiminnalleen tukea. 31. heinäkuuta kokous kuitenkin ilmoitti tukevansa YK:ta ja sen pääsihteeriä Dag Hammarskjöldiä. Tämä merkitsi Lumumballe takaiskua.
Edellisessä kuussa Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan oli muodostanut uusia valtioita: Somalia ja Madagaskarin saarivaltio. Itsenäistyminen jatkui, kun 1. elokuuta Dahomey julistautui itsenäiseksi. 3. elokuuta Nigeria seurasi esimerkkiä, 5. elokuuta Ylä-Volta, 7. elokuuta Norsunluurannikko, 11. elokuuta Tšad ja 13. elokuuta Keski-Afrikan tasavalta. 15. elokuuta Kongon naapurimaa Kongon tasavalta julistautui itsenäiseksi Ranskasta ja 17. elokuuta Gabon.
Lumumban erottaminen ja murha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvallat puuttui tilanteeseen ja sanoi tukevansa presidentti Joseph Kasa-Vubua ja armeijan komentajaa Joseph-Désiré Mobutua. 5. syyskuuta Kasa-Vubu ilmoitti radiossa Lumumban erosta. Lumumba vastasi tähän ilmoittamalla presidentin pidätyksestä. Lumumba vietiin Elisabethvillestä, jonne hän oli paennut.
Lumumba vetosi YK:n joukkoihin, jotta nämä pelastaisivat hänet, mutta apu evättiin, koska hän oli vapaaehtoisesti jättänyt turvapaikkansa YK:n suojeluksessa. Lumumba siirrettiin ensin lentokoneella Leopoldvilleen, jossa hänet nähtiin vangittuna ja pahoinpideltynä lehtimiesten ja diplomaattien ollessa paikalla. Häntä nöyryytettiin lisää Mobutun huvilalla, jossa televisiokamerat ikuistivat, kuinka sotilaat hakkasivat laillista pääministeriä ja syöttivät hänelle paperin joka sisälsi hänen vanhan puheensa. Leopoldvillestä Lumumba lähetettiin Thysvillen kasarmeille 150 kilometrin päähän pääkaupungista.
Kun sotilaat Thysvillessä kapinoivat, Lumumballe täytyi löytää tarkemmin vartioitu paikka. Belgialaiset ehdottivat hänen siirtoaan Katangaan, jossa hänen vanha vihollisensa Moise Tšombe johti Kongosta Belgian tuella irrottautunutta maakuntaa. Myöhemmin asiaa tutkinut belgialainen työryhmä tuli seuraaviin johtopäätöksiin: Belgia halusi Lumumban vangittavaksi; Belgiaa ei huolettanut Lumumban koskemattomuus tai hyvinvointi; belgialaisille oli kerrottu yksiselitteisesti, että Lumumba olisi hengenvaarassa, jos hänet siirrettäisiin Katangaan, mutta he eivät tehneet asian hyväksi mitään.
17. tammikuuta 1961 lennolla Elizabethvilleen Lumumbaa pahoinpideltiin edelleen. Hänet luovutettiin katangalaisille sotilaille, joita johti belgialainen komentaja. Hänet suljettiin Villa Brouween. Häntä hakattiin jatkuvasti. Pahoinpitelyyn osallistuivat sekä belgialaiset että katangalaiset sotilaat. Samaan aikaan Moise Tšombe ja hänen hallintonsa miettivät, mitä tehdä Lumumballe.
Jo samana iltana Lumumba kuljetettiin eräiden muiden vankien kanssa viidakkoon. Saattue pysähtyi suuren puun juurelle, jossa oli kolme teloitusryhmää valmiina. Belgialainen työryhmä tuli siihen johtopäätökseen, että teloituksen suorittaisivat katangalaiset, mutta belgialaiset olivat läsnä. Lumumba ja kaksi muuta kohtalotoveria Kongon hallituksesta, Mpolo ja Okito, asetettiin suuren puun eteen. Nämä kaksi kumppania surmattiin, koska heistä olisi ollut Lumumban mahdollisiksi seuraajiksi. Nämä olisivat voineet kiistää Mobutun, Kasa-Vubun ja Belgian tekemän vallanjakosopimuksen. Katangan presidentti Tšombe, kaksi hänen ministeriään ja neljä belgialaista upseeria olivat paikalla teloituksessa, jossa uhrit surmattiin yksitellen. Lumumban ruumis haudattiin teloituspaikan lähettyville. Belgialaisen tutkimuskomission raportin mukaan teloitus tapahtui hyvin todennäköisesti 17. tammikuuta 1961 kello 19.40–19.43 välisenä aikana.
Kolmeen viikkoon asiasta ei puhuttu mitään, vaikkakin huhut kierivät nopeasti kaikkialle. Kun Lumumban kuolemasta lopulta kerrottiin virallisesti Katangan radiossa, totuutta oli vääristelty siten, että Lumumban väitettiin joutuneen raivostuneiden talonpoikien murhaamaksi hänen paettuaan virka-asunnostaan. Teloituksen jälkeen belgialaiset kaivoivat Lumumban ruumiin ylös haudastaan ja liuottivat hänen jäännöksensä rikkihapossa. Vain muutama hammas ja pääkallon palanen, jotka otettiin talteen muistoksi tapahtuneesta, jäivät jäljelle Kongon pääministeristä.
Dag Hammarskjöldin kuolema ja Tšomben pako
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1961 Kongon armeija pidätti Tšomben. Tšombe kuitenkin vapautettiin kolmen kuukauden kuluttua, koska todisteet siitä, että hän oli Lumumban surman takana, olivat hatarat.
Syyskuussa 1961 YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld oli yksityiskoneella matkalla Kongoon selvittämään Moise Tšomben ja YK:n joukkojen välisiä taisteluita. Tarkoituksena oli saada aikaan tulitauko Katangan kapinallisten ja YK:n rauhanturvaajien välille. Matkalla Elisabethvillestä syyskuun 17:nnen ja 18:nnen päivän välisenä yönä lentokone joutui onnettomuuteen ja tuhoutui lähellä Ndolaa Pohjois-Rhodesiassa nykyisen Sambian alueella. Hammarskjöld ja muut 15 koneessa ollutta kuolivat.
Lokakuun 23. päivänä 1961 solmivat YK:n edustajat aselevon Katangan kanssa.[2] YK:n sotilaat tulivat Katangaan vuonna 1962 ja Tšombe pakeni Pohjois-Rhodesiaan ja myöhemmin Espanjaan. Taistelut Katangan ja Leopoldvillen välillä lakkasivat.
Moise Tšomben paluu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muutos Kongon poliittiseen tilanteeseen tuli, kun 3. tammikuuta 1963 Moise Tšombe palasi maanpaosta Espanjasta Kongoon. Yhdistyneet kansakunnat oli luvannut Katangan entiselle pääministerille kulkuluvan ja vapauden toimia Kongossa. Mutta palattuaan Tšombe huomasi, että hänet oli lähes syösty vallasta. YK:n joukot vangitsivat Tšomben pääministeri Cyrille Adoulan määräyksestä. 24 tuntia myöhemmin Tšombe ilmoitti YK:n pääsihteeri U Thantille ja pääministeri Aboulalle olevansa valmis luopumaan Katangan itsenäisyyspyrkimyksistä ja Katangan santarmit, jotka olivat Lumumban uskollisia joukkoja, riisuttiin aseista.
Uusi hallitus Kongoon
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]10. heinäkuuta 1964 Moise Tšombe sai presidentti Joseph Kasa-Vubulta tehtäväkseen muodostaa hallitus ja vannoa virkavalansa. Alkoi taistelu kommunistisia kapinallisia vastaan. Siihen liittyi Lumumban entinen kannattaja Antoine Gizenga, joka oli vapautettu kaksi ja puoli vuotta aiemmin. Kuun loppuun mennessä kapinalliset kuitenkin saavuttivat voittoja.
Kongon uusi pääministeri Tšombe ei pystynyt pitämään pintaansa kommunistisia kapinallisia vastaan, joten hän vetosi ulkomaihin saadakseen apua. Yhdysvallat lähetti Kongoon kuorma-autoja, maastoautoja sekä lentokoneita. Etelä-Afrikka, Rhodesia ja Belgia ilmoittivat lähettävänsä sotilaita Tšomben avuksi. Antoine Gizenga ilmoitti eroavansa hallituksesta ja siirtyvän kapinallisen puolella. Afrikan yhtenäisyysjärjestö yritti välittää tilannetta ja kokoontui Addis Abebassa.
Joukkomurha Kongossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Levottomassa Pohjois-Kongossa, Stanleyvillen kaupungissa, kapinalliset ottivat yhteen Kongon armeijan kanssa. Stanleyvillen kapinallishallitus ilmoitti, että kaikki kaupungissa asuvat tuhatkunta eurooppalaista asukasta olivat nyt kapinallishallituksen panttivankeja, ja heidät surmattaisiin mikäli Belgia ja Yhdysvallat lopettaisivat Leopoldvillen keskushallituksen tukemisen.
Yhdysvallat ja Iso-Britannia ryhtyivät kuitenkin suunnittelemaan evakuointioperaatiota, johon osallistui belgialaisia laskuvarjojääkäreitä, jotka aloittivat suurhyökkäyksen Stanleyvillen kaupunkiin kokematta suurta vastarintaa. Hieman ennen laskuvarjojääkärien saapumista, kaupungissa järjestettiin joukkomurha, jossa surmattiin noin kymmenkunta eurooppalaista. Belgian joukot etenivät nopeasti kohti Stanleyvilleä, jossa oli noin 2 000 eurooppalaisia panttivankina. Belgian joukot aloittivat suuroperaation sen jälkeen, kun Kenian presidentti Jomo Kenyatta sai kirjeen, jossa uhattiin polttaa kaikki panttivangit elävältä.
Belgian joukkojen saavuttua Stanleyvillen portille kapinalliset marssittivat 300 panttivankia kaupungin keskusaukiolle, jossa he ampuivat heitä kohti. Arviolta 30 panttivankia sai surmansa. Heti laskuvarjojoukkojen saavuttua Stanleyvillen keskustaan alkoivat kapinalliset antautua. Panttivangit vapautettiin ja heidät vietiin lentoteitse Leopoldvilleen ja sieltä edelleen Brysseliin.
Mobutu valtaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]25. marraskuuta vuonna 1965, kuukausia kestäneiden levottomuuksien jälkeen, presidentti Joseph Kasa-Vubu erotti Tšomben pääministerin tehtävästä. Parlamentti ei kuitenkin nimittänyt pääministerin tilalle uutta henkilöä, joten armeijan ylipäällikkö Joseph Mobutu nousi valtaan verettömällä vallankaappauksella. Erotettuja poliitikkoja Kasa-Vubua ja Tšombea ei uhattu vastatoimenpiteillä. Vuonna 1965 pääministeriksi noussut Mobutu alkoi vaatia Tšomben tilille teoistaan ja määräsi tämän pidätettäväksi, mutta Tšomben onnistui paeta Espanjaan.
Tšomben kaappaus ja kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Poissaoleva Moise Tšombe tuomittiin kuolemaan. Hän asui Espanjassa, mutta eräällä lentomatkalla 1. heinäkuuta vuonna 1968 hänen yksityinen lentokoneensa kaapattiin Ibizassa, Espanjassa ja pakotettiin laskeutumaan Algeriin, Algeriaan. Kaappauksen takana väitettiin olleen ranskalaisen Francis Bodenanin, joka oli luultavasti keinotellut itsensä maapaossa Madridissa asuneen Tšomben ystäväksi ja houkutellut hänet suuren palkkion toivossa ansaan. Kongon presidentti Joseph Mobutu esitti pääministeri Houari Boumédiènnelle luovutuspyynnön. Tšombea syytettiin Kongossa Katangan siviiliväestön ja kongolaisten pakolaisten surmaamisesta. Lisäksi Tšombe oli kutsunut maahan lukuisia eurooppalaisia, lähinnä Ranskan muukalaislegioonan ja belgialaisia, rhodesialaisia ja eteläafrikkalaisia palkkasotureita kaatamaan Mobutun hallinnon.
Algerin korkein oikeus käsitteli Tšomben kohtaloa ja antoi päätöksen, jonka mukaan ex-pääministeri luovutettaisiin Kongoon. Luovutusta ei kuitenkaan tapahtunut, sillä vallankumousneuvoston puheenjohtaja Houari Boumédiènne ei kirjoittanut luovutusasiakirjaa.
Kone, jolla Tšombe oli matkalla kidnappauksen aikana, oli vuokrattu englantilainen kaksimoottorinen Hawker Siddeley -suihkukone, jota ohjasivat englantilaiset lentokapteenit Trevor Coppleston ja David Taylor. Lentäjät vapautettiin Algerissa ja he palasivat kotimaahansa. Kongon hallituksen mukaan Tšombe oli matkalla Afrikkaan. Hänen väitettiin tehneen belgialaisten upseerien kanssa salaliittosopimuksen Katangan ja Keski-Kongon taloudellisten kohteiden sabotoimiseksi ja presidentti Mobutun kaatamiseksi.
Kapina Mobutua vastaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun tieto Tšombe kaappauksesta tuli kongolaisten tietoon, alkoivat taistelut Tšomben palkkasoturien ja Kongon armeijan välillä Kisanganissa ja Bukavussa. Palkkasotureiden johtaja, ranskalaissyntyinen eversti Robert Denard, oli jo haavoittunut ja lentänyt sairaalahoitoon Rhodesiaan. Kapinalliset ottivat panttivankeja. Myös belgialaisten plantaasit olivat tulitusten kohteina ja Mobutulle uskollisia belgialaissotilaita oli vastassa. Palkkasoturit joutuivat alakynteen, osa kuoli taisteluissa ja osa pakeni Portugalin Länsi-Afrikkaan. Kongosta evakuoitiin suurin osa länsimaalaisista kansalaisista, myös suomalaisia opettajia, sekä eurooppalaisia teknikkoja ja insinöörejä perheineen, jotka olivat paenneet Biafraan ja sieltä Lagosiin, josta heidät evakuoitiin Brysseliin.
29. kesäkuuta vuonna 1969 Moise Tšombe kuoli vankina 49-vuotiaana Algerissa. Sairaalalähteiden mukaan hän menehtyi sydänhalvaukseen. Hänet haudattiin Etterbeekin hautausmaalle Brysselin lähistölle.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Congo Crisis Encyclopedia Britannica. Viitattu 26.10.2022.
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 107. Otava, 1966.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kongon kriisi Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||