Itäinen kristikunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Itäinen ortodoksisuus Orientaaliortodoksisuus
  Vallitseva uskonto (yli 75 %)
  Vallitseva uskonto (yli 75 %)
  Vallitseva uskonto (50–75 %)
  Vallitseva uskonto (50–75 %)
  Tärkeä vähemmistöuskonto (20–50 %)
  Tärkeä vähemmistöuskonto (20–50 %)
  Tärkeä vähemmistöuskonto (5–20 %)
  Tärkeä vähemmistöuskonto (5–20 %)
  Vähemmistöuskonto (1–5 %)
  Vähemmistöuskonto (1–5 %)

Idän kristillisiin kirkkoihin kuuluviksi kirkoiksi lasketaan ortodoksisen kirkon lisäksi seuraavat:

1. Ne kansalliset kirkot, jotka erosivat alkukirkosta kristologisten riitojen aikana 400–500-luvuilla. Tällaisia ovat armenialainen, koptilainen, etiopialainen, syyrialainen ja nestorialainen kirkkokunta sekä Tuomaskirkko Malanbaran rannikolla Intiassa.

Näitä ns. orientaalisia ortodoksisia kirkkoja ovat:

  • Malanbaran ortodoksinen kirkko (Intian ortodoksinen kirkko eli Idän ortodoksinen syyrialainen kirkko)

2. Ne idän katolisten (kreikkalaiskatolisten) kirkkojen kristityt, jotka säilyttäen idän ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset ja teologisen, kanonisen, hengellisen ja liturgisen perinteet ovat tunnustaneet paavin arvovallan ja tulleet näin ollen katolisiksi.

3. Eräät yhteisöt, jotka eivät enää ole osa edellä mainittuja kirkkoja, mutta ovat säilyttäneet itäisiä perinteitä. Tärkein näistä on Venäjällä ns. starovertsit eli vanhauskoisten lahko.

Idän kristillisyys jakautui 400- ja 500-luvulla. Taustalla oli 300-luvulla alkanut kiista Kristuksen persoonasta. Kiista huipentui 400-luvulla Kristuksen jumalallisuuden ja inhimillisyyden luonteesta käytyihin väittelyihin. Kiistely synnyttti prosessin joka johti itäisen kristikunnan jakautumiseen ns. bysanttilaiseen ortodoksiaan ja orientaaliseen ortodoksisuuteen.[1]

  1. Metso, Pekka & Ryökäs, Esko: Kirkkotiedon kirja, s. 16. (Ekumeeninen johdatus kirkkojen oppiin ja elämään) Kirjapaja, 2005.