Venäjän ortodoksinen kirkko

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 19. elokuuta 2023 kello 21.09 käyttäjän 176.72.32.46 (keskustelu) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Venäjän ortodoksinen kirkko
Moskovan patriarkaatti
Русская православная церковь
Russkaja pravoslavnaja tserkov
Московский патриархат
Moskovski patriarhat
Perustaja Apostoli Andreas ja Pyhä Vladimir Kiovalainen
Itsenäisyys 1448
Tunnustaminen Konstantinopoli 1589
Päämies patriarkka Kirill
Keskuspaikka Moskova, Venäjä
Toiminta-alue Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä, Kazakstan, eräät entiset neuvostotasavallat
Hallinta-alueita Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia, Australia, Kiina
Kieli kirkkoslaavi, venäjä
Jäsenistön määrä 90 000 000
Kotisivu http://www.mospat.ru/

Venäjän ortodoksinen kirkko eli Moskovan patriarkaatti on Venäjällä ja sen kulttuuripiirissä vaikuttava autokefalinen ortodoksinen kirkko. Se on ortodoksisista kirkoista suurin ja kaikista kristillisistä kirkoista toiseksi suurin katolisen kirkon jälkeen.

Venäjän ortodoksista kirkkoa johtaa Moskovan ja koko Venäjän patriarkka. Vuodesta 2009 patriarkan virassa on Kirill, entinen Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta.[1]

Kirillin johdossa on yli 36 000 seurakuntaa, joissa on yhteensä yli sata miljoonaa jäsentä, peräti kolmannes maailman ortodokseista.[2] Toisaalta vain pari prosenttia Venäjän väestöstä käy säännöllisesti ortodoksisissa jumalanpalveluksissa.[2]

Virallisia jäsentilastoja ei kirkolla ole, mutta vuonna 2012 tehtyjen kyselyjen mukaan 41–74 % Venäjän väestöstä samastuu Venäjän ortodoksiseen kirkkoon tai pitää itseään ortodoksina.[3][4] Vuonna 2010 kirkossa oli 160 hiippakuntaa ja niissä 30 142 seurakuntaa. Piispoja oli 207, pappeja 28 434 ja diakoneita 3 625. Kirkolla oli 788 luostaria, näistä 386 munkkiluostareita ja 402 nunnaluostareita.[5]

Moskovan Kristus Vapahtajan katedraali, joka on patriarkaatin pääkirkko.

Historia

Tausta

Pääartikkeli: Kristinusko Venäjällä

800-luvulla Venäjä oli pääasiallisesti pakanamaa, jossa oli siellä täällä hajallaan kristittyjä yhdyskuntia. 900-luvulla Venäjän hallitsijat kääntyivät ensi kertaa kristinuskoon. Kun Kiovan ruhtinas Vladimir Suuri kastettiin noin v. 988, odotettiin alamaisten sueraavan esimerkkiä. Venäläiset kristityt joutuivat jo tuolloin kohtaamaan kirkon ja valtion välisten suhteiden ongelman: hallitsijoiden uskonto määräsi alaisten uskonnon.[6]

Kristinusko saapui Venäjälle Bysantista, mutta sai nopeasti kansallisia piirteitä. Jumalanpalvelusmenot ja tärkeimmät Raamatun osat käännettiin kansanmurretta muistuttavalle slaavin kielelle. Ikonimaalaus sai venäläisen leiman. Konstantinopolin patriarkaatilla oli useiden satojen vuosien ajan oikeus valvoa piispojen nimityksiä Venäjällä.[6]

Moskovan patriarkaatin perustaminen (1448–1721)

Pitkä etäisyys Konstantinopoliin, jatkuva itsenäistymen ja kansalliset pyrkimykset sekä Bysantin tekemät myönnytykset Roomalle Firenzen konsiilissa johtivat siihen, että Venäjän ortodoksinen kirkko ei ollut vuonna 1448 enää halukas sietämään vallitsevaa riippuvuutta. Konstantinopolin kaatuminen vuonna 1453 nopetti tapahtumien kulkua ja 1500-luvun loppuun mennessä Moskovasta oli tullu itsenäinen patriarkaatti.[6] Mongolikaudella ortodoksinen uskonto levisi yläluokasta kansan keskuuteen. Ortodoksinen kirkko sai riippumattoman sekä edullisen aseman suhteessa valtioon. Moskovan suuriruhtinaskunnan laajentuessa 1400- ja 1500-luvulla kirkkoa pidettiin tämän yhdentymisen suosijana, vaikka riippumattomuus joutuikin haasteiden ja muutosten eteen.[7]

Venäjän keisarikunta syntyi sekasorron ja levottomuuksien keskeltä, mikä aiheutti myös uskonnollisia muutoksia. Venäjä laajentui Ukrainaan, mikä johti siihen että länsimaistunut Kiova arkkipiispanistuimineen joutui Venäjän kirkon piiriin. Tämä tapahtuma oli osasyynä Venäjän kirkon hajaannnukseen, jossa suuri joukko kirkon jäseniä, ns. vanhauskoiset kieltäytyivät hyväksymästä tiettyjä uskonnollisiin menoihin ja liturgisiin kirjoihin kohdistuneita uudistuksia, joita patriarkka Nikon oli pannut valtion tukemana toimeen. Kirkko ei pystynyt heikennyttyään tekemään vastarintaa, kun koko harmonian periaate 1700-luvun alussa ja Pietari Suuren aikana hylättiiin.[7]

Historiallisesti Moskovan patriarkaatti on yksi viidestä ns. uudesta patriarkaatista, jotka ovat ajan myötä eronneet niin sanotuista vanhoista patriarkaateista. Moskovan patriarkaatti itsenäistyi Konstantinopolin ekumeenisesta patriarkaatista, joka tunnusti sen autokefalian vuonna 1589.lähde?

Keisarillisen viraston – Pyhän synodin – johtama kirkko (1721–1917)

Patriarkaatti lakkautettiin vuonna 1721 ja kirkon hallinto annettiin valtion valvontaan. Venäläisen kulttuurin länsimaistumista ja maallistumista tuettiin aktiivsesti valtion toimesta. Venäjän ortodoksisen kirkon sallittiin säilyttää hiippakuntarakenteensa, mutta valtion virkamiehet valvoivat kirkon hallintoa sen hierarkian joka tasolla. Papiston odotettiin antavan kannatuksensa valtion harjoittamalle politiikalle ja toimivan monessa suhteessa valtion virkamiesten tavoin. Laajasti jaettu näkemys oli, että kirkko laitoksena joutui tekemään 1700- ja 1800-luvuilla raskaita myönnytyksiä.[7]

Katariina II:n aikana hallitus takavarikoi luostarien omistamia maita ja kirkon jäljellä olevaa omaisuus oli arvostelun kohteena. Kirkolta vaadittiin omaisuuden käyttöä sosiaaliseen työhön. Kirkolla oli kuitenkin arvostelusta huolimatta vaikutusta useimpien venäläisten elämään. Luostarinvanhimmat ja seurakuntapapit olivat arvokas voimavara kirkolle.[8]

Kirkolla ei ollut patriarkkaa kahteensataan vuoteen. Pietari I esti uuden patriarkan valitsemisen patriarkka Adrianin (k. 1700) jälkeen ja lakkautti patriarkaatin 1721. Tilalle tuli keisarillinen virasto Pyhä synodi.lähde?

Kirkko Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa (1917-1992)

Vuoden 1917 vallankumous syrjäytti tsaarivallan ja samalla hallituksen ote kirkosta irtosi. Elokuussa 1917 järjestetty kirkolliskokous palautti Moskovan patriarkaatin ja loi kirkolle uuden järjestyksen. Leninin johtamat bolsevikit kaappasivat marraskuussa vallan ja perustivat "proletariaatin diktatuurin" pysyen uskollisena Karl Marxin kommunistiselle yhteiskunnalle.[9] Venäjän vallankumous oli taistelunjulistus traditioille ja perityille uskonnollisille ja kirkollisille arvoille.[10] Tammikuussa 1918 neuvostohallitus ryhtyi erottamaan kirkkoa ja valtiota vielä Ranskan vuoden 1905 esimerkkiä jyrkemmin. Valtio otti haltuunsa kaiken kirkon omaisuuden ja uskonto työnnettiin pois julkisesta elämästä. Väkivallan edessä ortodoksinen kirkko pystyi ainoastaan mukautumaan oloihin ja siitä huolimatta kirkko joutui vuosina 1918–1921 verisen vainon kohteeksi.[9]

Venäjän tilalle perustettiin vuonna 1922 uusi valtio, Neuvostoliitto. Neuvostohallituksen ensimmäisenä kahtena vuosikymmenenä kristillisyys yritettiin kitkeä pois maata ja uskonnonvastainen taistelu sai jatkuvasti uusia muotoja. Ortodokseja vainottiin, pappisseminaareja ja kirkkoja suljettiin, jumalanpalveluksia rajoitettiin huomattavasti ja kirkonmiesten toimintaa vaikeutettiin. Neuvostohallitus tuki ortodoksisen kirkon sisälle muodostunutta elävää kirkkoa, joka oli valmis luopumaan koko patriarkaatista. Neuvostohallitus vangitsi patriarkka Tihonin.[9][10] Patriarkan sijaiseksi (locum tenens) valittiin vuonna 1927 metropoliitta Sergei. Poliittisista syistä Sergeistä tuli Moskovan ja koko Venäjän patriarkka syyskuussa 1943. Pyhä synodi perustettiin uudelleen. Patriarkan virka-asunnoksi tuli Saksan lähettilään residenssi. Sergei ehti olla ennen kuolemaansa patriarkkana vain puoli vuotta.[11]

Neuvostohallitus toivoi ortodoksisen kirkon hajoamista ja hallituksen tuella organisitiin kirkonvastainen ateistinen liike ja kirkon toimintaa rajoitettiin entisestään. Saltittua oli ainoastaan jumalanpalvelusten toimittaminen valtion kirkon käyttöön luovuuttamissa kirkoissa, aikuisten osallistuminen niihin ja uskonnon opettaminen omille lapsille.[9]

Stalinin vainot

Vuodesta 1928 lähtien kirkkojen asema vaikeutui kun Josif Stalin sai vallan käsiinsä. Maatalouden väkivaltaisen kollektivisoinnin ja sitä seurannut nälänhätä vaati miljoonia ihmishenkiä, erityisesti Ukrainassa. Neuvostohallitus piti pappeja vastarinnan yhtenä taustavoimana ja ryhtyi jälleen taisteluun kirkkoa vastaan. Vuosina 1935–1937 Stalin pyrki murtamaan oppositohengen ja luomaan mielivaltaisella terrorilla pelon ilmapiirin. Näinä vuosina suuri osa papistosta vietiin vankileireille tai teloitettiin.[9]

Toisen maailmansodan jälkeen

Vasta toinen maailmansota toi käänteen erityisesti ortodoksisen kirkon asemaan. Stalinin oli estettävä Saksan armeijan tunkeutuminen maahan vuonna 1941 ja neuvostohallituksen oli saatava koko kansa, kirkko mukaan lukien, puolustustaistelun tueksi. Kirkko sai täten hieman vapaammat toimintamahdollisuudet ja vastaavasti kirkko todisti patriotisminsa asettumalla neuvostohallituksen palvelukseen ja keräsi varoja sodankäyntiä varten. Sodan jälkeen ortodoksinen kirkko säilytti jossain määrin parantuneen asemansa osana "neuvostoisänmaallisuutta".[12][10]

Kommunistinen aate alkoi 1960-luvulla mennettää uskottavuuttaan ja katolinen kirkko asemoitui kommunistien merkittävimmäksi vastavoimaksi. Puolalaisten vastarinta voimistui paavi Johannes Paavali II:n valinnan myötä ja kommunismin luhistuminen alkoi Puolasta. Kirkoilla oli merkittävä rooli vallan vaihtumisessa myös DDR:ssä. Neuvostoliitossa kirkkojen asema alkoi helpottua Venäjän kirkon vuonna 1988 viettämän tuhatvuotisjuhlan jälkeen. Ortodoksinen kirkko säilyi Venäjällä valtion jatkuvasta uskonnonvastaisesta toiminnasta huolimatta. 1980-luvulla kirkko alkoi selvästi vahvistua ja neuvostoajan jälkeen valtio on jälleen lähentynyt kirkkoa.[12]

Ortodoksinen kirkko ja venäläinen yhteiskunta

2010-luvulla kirkon suhteet Venäjän valtioon ovat vahvistuneet.[13] Liberaalit kaupunkilaiset hylkäsivät Putinin vuosien 2011-2012 joukkomielenosoitusten aikaan, joten Putin alkoi hakea tukea vanhoillisen ideologian avulla.[14]

Patriarkka Kirill on presidentti Vladimir Putinin läheinen liittolainen, ja kirkko tukee hänen asemaansa. Vastaavasti uskonnonopetuksesta on tehty kouluissa pakollinen ja homopareilta on kielletty lasten adoptio.[2]

Tutkija Aleksandr Baunovin mukaan kirkosta on tullut eräänlainen Putinin perinneministeriö, joka noudattaa valtiojohdon sanelemaa diplomatiaa sekä suorittaa valtion rituaaleja. Putinin uskotaan määränneen Kirillin tapaamaan paavi Franciscuksen lieventääkseen Venäjän eristyneisyyttä lännestä, vaikka tapaaminen vahingoitti Kirillin kannatusta. Vastalahjaksi kirkko on halunnut takaisin Neuvostoliiton siltä viemää omaisuutta.[14] Tämä on herättänyt vastustusta, kun esimerkiksi kirkko on painostanut asukkaita pois Laatokan luostarisaarelta.[15]

Neuvostoliiton hajottua kirkko alkoi siunata kaikenlaisia aseita ja armeijan joukkoja, joskin helmikuussa 2020 se suunnitteli luopumista joukkotuhoaseiden siunaamisesta.[13]

Patriarkka Kirillin kallis elämäntapa 32-metrisine luksusjahteineen ja valokuvasta retusoituine 30 000 euron kelloineen on herättänyt arvostelua. Jahtia väitetään lahjaksi Putinilta tai Lukoililta.[16]

Venäjän ulkopuolella

Kanonisesti Moskovan patriarkaatin alaisuudessa ulkomailla toimivia itsehallinnollisia kirkkoja ovat:

Katso myös

Lähteet

  • Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Keuruu: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
  • Beeson, Trevor: Vastarintaa vai mukautumista. Jyväskylä: Sley-kirjat, 1977. ISBN 951-617-394-2
  • Dué, Andera & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-516-7

Viitteet

  1. ↑ Metropoliitta Kirill Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi 27.1.2009. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 27.1.2009.[vanhentunut linkki]
  2. ↑ a b c Ulkolinja: Putinin ja patriarkan liitto – valtio ja ortodoksikirkko rakentavat konservatiivista mahtimaata 26.4.2019. Yle Ulkolinja.
  3. ↑ Religions in Russia: a New Framework : A Russian Orthodox Church Website 22.12.2012. Pravmir.com. Viitattu 12.5.2014.
  4. ↑ Number of Orthodox Church Members Shrinking in Russia, Islam on the Rise – Poll : A Russian Orthodox Church Website 18.12.2012. Pravmir.com. Viitattu 12.5.2014.
  5. ↑ Доклад Святейшего Патриарха Кирилла на Архиерейском совещании 2 февраля 2010 года patriarchia.ru 2.2.2010
  6. ↑ a b c Beeson 1977, s. 27
  7. ↑ a b c Beeson 1977, s. 28
  8. ↑ Beeson 1977, s. 29
  9. ↑ a b c d e Arffman 2004, s. 222–223
  10. ↑ a b c Dué & Laboa 1998, s. 282
  11. ↑ René Nyberg: Patriarkkoja ja oligarkkeja, s. 51–54. Siltala, 2019. ISBN 978-952-234-569-1
  12. ↑ a b Arffman 2004, s. 226–227
  13. ↑ a b Venäjän ortodoksinen kirkko haluaa lopettaa joukkotuhoaseiden siunaamisen Helsingin Sanomat. 4.2.2020.
  14. ↑ a b Venäjän ortodoksinen kirkko vahvistuu presidentin valvonnassa – "Kirkosta tullut Putinin perinteiden ministeriö" Yle Uutiset. 18.3.2017.
  15. ↑ Kirkon ja Putinin liitosta hyötyy kumpikin Keskisuomalainen. 21.01.2018.
  16. ↑ Katriina Lundelin: Muistatko ökykellon, joka hävisi Venäjän kirkon isän hihaan? Tätä ylellisyyttä patriarkka Kirill I:n onkin vaikeampi piilottaa Seura. 24.11.2019.

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän ortodoksinen kirkko.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Venäjän_ortodoksinen_kirkko&oldid=21763048”