Konstituenttianalyysi

Konstituentit

Sanalla konstituentti tarkoitetaan kielen rakenneosaa, lauseketta, joka koostuu yhdestä tai useammasta kielen yksiköstä, yleensä sanasta. Konstituenttianalyysi tutkii noiden kokonaisuuksien suhdetta toisiinsa. Oheisessa esimerkkikuvassa lause on jaettu karkeasti konstituentteihin.

Konstituenttianalyysi

Konstituentti- eli muodostinanalyysi on yksi tapa lähestyä lauseiden tutkimusta. Menetelmä on tyypillinen etenkin syntaksille eli lauseopille haluttaessa kuvata lauseiden osien välisiä hierarkkisia, lineaarisia tai viittaussuhteita. Näiden avulla pyritään löytämään lauseen eri rakenneosille, konstituenteille, omat tehtävänsä.

Konstituenttianalyysi kehittyi taksonomisen strukturalismin aikana Amerikassa 1800-luvun loppupuolella ja sen juuret ovat intiaanikielten tutkimuksessa. Uusia kieliä kartoitettaessa haluttiin päästä etenkin perille siitä, mitkä osat lausumissa olivat merkityksen kannalta kaikkein merkittävimpiä. Oli selvää, että osa sanoista oli mahdollista poistaa lauseesta ilman, että synnynnäinen kielenpuhuja tulkitsi vielä kokonaisuutta epäselväksi tai kieliopillisesti virheelliseksi. Verbejä lausahduksissa pidettiin universaaleina lauseenjäseninä ja analyysin avulla ne pyrittiin poimimaan kielellisistä ilmauksista. Hierarkkinen analyysi mahdollisti tämän.

Myös nykypäivän lingvistisessä kielen kuvauksessa konstituenttianalyysilla on vakiintunut sija, koska sen avulla saadaan helposti kuvattua jopa arkipäiväisiltä tuntuvia asioita, jotka hyvin tiedetään, mutta joiden perusteleminen voisi muutoin tuottaa päänvaivaa.

Käytännön analyysi

---

Lineaarisuus

Lineaarisilla suhteilla tarkoitetaan lauseen peräkkäisyyssuhteita, toisin sanoen sitä konkreettista järjestystä, mihin lauseen osat joko luontevimmin asettuvat tai miten ne asetetaan lauseissa. Peräkkäisyyssuhteita säätelevät eri kielissä tietyt syntaktiset rajoitukset.

Hierarkia

Esimerkki konstituenttianalyysistä

Konstituenttianalyysin hahmottamiseksi käytetään yleisesti apuna puukuvainta (eli dependenssipuu, katso kuva), jonka avulla pyritään jäsentämään joko lauseiden keskinäisiä tai niiden osien, konstituenttien, välisiä suhteita. Lineaariset eli peräkkäisyyssuhteet ovat helposti lauseesta hahmotettavissa, mutta hierarkioiden kanssa voidaan päätyä jo ongelmatilanteiden eteen, vaikka kyse olisi kielenoppijan omasta äidinkielestä.

Lauseen sisällä hierarkkiset erot tulevat parhaiten esiin kenties attribuuttien viittaussuhteita tutkittaessa. Lauseessa ”Pekka syö punaisen omenan” lienee selvää, että adjektiivilla punainen viitataan sanaan omena eikä värin mainitseminen ole lauseen kannalta olennaista, ellei sana ole erityisen painollinen. Kieliopillisesti siis yhtä pätevä lause olisi ”Pekka syö omenan” tai yksinkertaisimmillaan ”Pekka syö”. Tällaista ilmauksien karsintaa kutsutaan substituutioksi eli korvaustestiksi. Karsinnan avulla erotettavissa olevasta lauseen ytimestä, jonka subjekti ja predikaatti usein muodostavat, käytetään termiä neksus.

Lauseen ytimen selvittämisen jälkeen huomio keskittyy muuhun ilmauksen ainekseen ja siihen, miten osat kytkeytyvät lausahduksen ydinajatukseen. Puukuvain helpottaa tätä hahmottamista.

• Esimerkiksi lauseen ”Naapurin koira huomasi miehen” ytimeksi voidaan yksilöidä konstituentti 'koira huomasi miehen', josta objekti miehen voidaan erotella vielä verbin määritteeksi ja naapurin attribuutiksi, joka viittaa sanaan koira. Oheisen kuvan tavoin lauseen ydin on puukuvaimessa ylimmäisenä ja mitä alemmas kaaviossa siirrytään, sitä kauempana määritteet ovat lauseen pääideasta. Määritteiden määrä on lauseessa periaatteessa rajaton.

Lauseiden välinen hierarkia on selkeimmin kuvattavissa kenties pää- ja sivulauseiden kohdalla. Sivulauseet määrittävät aina päälausetta ja näin niiden välillä on selkeä arvojärjestys jo merkityksen kannalta, koska päälauseen on mahdollista esiintyä yksin.

• Näinpä virke ”Koira huomasi miehen, joka tuli pihallemme” on helposti arvotettavissa: ”joka tuli pihallemme” viittaa sanaan mies. Yleensä virkkeitä analysoidaan ensin lauseiden mittakaavasta, ja vasta sitten keskitytään pienempiin yksityiskohtiin. Molemmat lähestymistavat toimivat kuitenkin koko ajan rinnakkain.

Puukuvaimen rinnalla lauseen suhteita voidaan kuvata myös matematiikasta lainattujen sulkeiden avulla. Sulkeet asettuvat aina konstituenttien rajalle, ja mitä useampien sulkeiden sisään tietty sana sijoittuu, sitä alemmas se sijoittuisi puukuvaimessa. Sulkeiden käyttö on kuitenkin suhteellisen harvinaista alla konkretisoituvasta syystä.

(Mies)(syö (omenan))

((Naapurin) (mies)) (söi ((minun (suklaasta (tehdyn)) kakkuni))), ((vaikka (tiesi)), (ett(ei (minulla) ole) (enempää).))

Konstituenttianalyysin heikkoudet

Yksinkertaisia lyhyitä lauseita kuvattaessa konstituenttianalyysi on helppo ja havainnollinen kuvauskeino, mutta pitkien ja mutkikkaiden rakenteiden kuvauksessa puukuvaimen käyttö osoittautuu hankalaksi. Lisäksi ongelmia tuo se, että monissa maailman kielissä lausekkeet eivät järjesty aina loogisesti peräkkäin ja viittaussuhteet saattavat ylettyä lauseissa kovinkin kauas, jolloin täsmällinen kuvaaminen voi muuttua mahdottomaksi.

Konstituenttianalyysin toinen heikkous paljastuu verrattaessa lauseita niiden merkitykseen ja toisiin lauseisiin.

• Esimerkiksi konstituenttianalyysi erottaa englanninkieliset lauseet ”Jane hit Bill” ja ”Bill was hit by Jane” täysin eri lauseiksi niiden rakenteen perusteella, vaikka todellisuudessa kielenpuhuja tietää, että nämä lauseet kuvaavat täysin saman asian eli ovat sisarsuhteessa keskenään. Samanmerkityksisiä mutta erimuotoisia lauseita varten kehiteltiinkin myöhemmin niin sanottu transformaatiosääntö, jonka mukaan lauseet on mahdollista yhdistää toisiinsa.

• Toisaalta konstituenttianalyysin perusteella lauseet Tuolla auto on! ja Tuolla on auto luokitellaan täysin samaksi lauseeksi, vaikka painotuksen perusteella lauseiden välillä voi olla sanajärjestyksen vuoksi merkitys- tai ainakin vivahde-eroja. Nämä semanttiset piirteet jäävät analyysin varjoon.

Analyysimenetelmää onkin kritisoitu juuri muotokeskeisyydestään, eikä sen tapa kuvata lauseita aina vastaa kielenpuhujan tajua lausahduksista, sillä pelkän tekstin muodon ympärille linkittyy todellisessa kielenkäytössä paljon muitakin merkitykseen vaikuttavia ominaisuuksia, joita analyysi ei näytä (esimerkiksi äänenpaino, lauseyhteys ja ensyklopedinen tieto). Tämä on kielitieteen kannalta ongelmallista, sillä luonnollista kieltä ei ole mielekästä tutkia menetelmin, jotka eivät vastaa todellisuutta. Tästä ajatuksesta Noam Chomsky lähtikin muotoilemaan generatiivista transformaatiokielioppia, jossa konstituenttien lisäksi huomioidaan myös merkitystaso.

Lievistä vajavuuksistaan huolimatta konstituenttianalyysi on edelleen käyttökelpoinen sekä havainnollinen tapa jäsentää lauseiden osia.

Lauserakennekieliopin synty

Lauserakennekieliopiksi kutsutaan kuvausmetodia, jonka avulla voidaan selvittää, millaisista lausekkeista lause koostuu.

Konstituenttien tutkiminen konstituenttianalyysin keinoin johti strukturalismin vaikutuksesta vahvaan käsitykseen siitä, että sanat eivät ota sattumanvaraisesti paikkaansa jonakin lauseen osana vaan tietyillä rakenneosilla on selkeitä yhteisiä ominaisuuksia. Tällöin erotettiin toisistaan nominaalilauseke (NP, nominal phrase) ja verbilauseke (VP, verbal phrase). Erottelun taustalla olivat lähinnä merkitykseen, käyttöön ja muotoon perustuvat syyt. Nominaalilausekkeet koostuivat luontevimmin substantiiveista ja toimivat lauseessa mm. subjektina tai objektina.

Jaon jälkeen ajauduttiin tutkimaan myös sääntöjä, joiden varassa kielenpuhuja liittää lausahduksia peräkkäin. Jo aikaisemmin verbi oli nähty universaaliksi lauseenosaksi, jota ei voi jättää lauseesta pois ymmärrettävyyden kärsimättä, mutta lauserakennekieliopin piirissä nuo säännöt pyrittiin pukemaan eksaktiin kirjalliseen muotoon. Havaittiin että verbilauseke voi yksin muodostaa lauseen (S → VP), mutta nominaalilauseke ei. Kaikkein yleisimmäksi transitiiviseksi lausetyypiksi muotoiltiin S → NP + VP (eli lause koostuu yhdestä nominaalilausekkeesta ja verbilausekkeesta) ja intransitiiviseksi S → NP + VP + NP, jossa viimeinen konstituentti edustaa yleensä lauseen objektia.

Muutosnuolen avulla pyrittiin kuvaamaan yleisimmät lausekkeiden yhdistymistavat ja näin muodostui pohja uudelleenkirjoitussäännöstölle eli prosessille, jossa ilmaukset kirjoitetaan auki kuvaustavalle ominaisia merkkejä käyttäen.

Lähteet

• Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet. (Tietolipas 133) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994 (5. p. 2001). ISBN 951-717-820-4