Marilyn Monroe
| Marilyn Monroe | |
|---|---|
 Monroe vuonna 1953 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 1. kesäkuuta 1926 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat |
| Kuollut | 4. elokuuta 1962 (36 vuotta) Los Angeles |
| Ammatti | |
| Puoliso |
James Dougherty ( 1942; 1946) Joe DiMaggio ( 1954; 1954) Arthur Miller ( 1956; 1961) |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1945–1962 |
| Merkittävät roolit |
|
| Palkinnot | |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
| Viralliset kotisivut | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
| Svensk Filmdatabas | |
Marilyn Monroe ([ˈmæɹɪlɪn mənˈɹoʊ], alk. Norma Jeane Mortenson; 1. kesäkuuta 1926 Los Angeles, Kalifornia – 4. elokuuta 1962 Los Angeles) oli yhdysvaltalainen elokuvanäyttelijä, laulaja ja malli. Monroe on kaikkien aikojen tunnetuimpia filmitähtiä ja seksisymboleita.
Monroen syntymänimi oli Norma Jeane Mortenson, mutta pian syntymän jälkeen sukunimi vaihdettiin Bakeriksi. Hän otti vuonna 1946 taiteilijanimekseen Marilyn Monroe ja virallisti sen vuonna 1956. Monroella oli rikkinäinen lapsuus, ja hän asui usein orpokodissa tai sijaisvanhempien luona. Hän solmi ensimmäisen avioliittonsa 16-vuotiaana ja aloitti pian uransa mallina, mikä johti ensimmäiseen elokuvasopimukseen vuonna 1946. Monroen varhaiset roolit olivat pieniä, mutta hänen suorituksensa elokuvissa Asfalttiviidakko ja Kaikki Eevasta (1950) saivat hyvän vastaanoton. Hänen komediennen kykynsä tulivat esille menestyselokuvissa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953), Kuinka miljonääri naidaan (1953) ja Kesäleski (1955), ja hänestä tuli yksi Hollywoodin ja samalla koko maailman palvotuimmista tähdistä.
Monroen luokittelu ”tyhmäksi blondiksi” rajoitti hänen uramahdollisuuksiaan, joita hän yritti aktiivisesti laajentaa. Hän opiskeli Actors Studiossa ja perusti oman tuotantoyhtiön Marilyn Monroe Productions. Kriitikot kehuivat hänen roolisuoritustaan elokuvassa Bussipysäkki (1956), ja hän sai parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon musikaali- tai komediaelokuvan kategoriassa roolisuorituksestaan elokuvassa Piukat paikat (1959).
Monroe oli naimisissa kolme kertaa: merisotilas James Doughertyn (1942–1946), baseball-tähti Joe DiMaggion (1954) ja näytelmäkirjailija Arthur Millerin (1956–1961) kanssa. Hänen elämänsä viimeisiä vuosia leimasivat terveysongelmat, riippuvuudet sekä hankalan työtoverin maine. Monroe kuoli 36-vuotiaana barbituraattien yliannostukseen. Viralliseksi kuolinsyyksi annettiin ”todennäköinen itsemurha”, mutta onnettomuutta tai henkirikosta ei myöskään ole suljettu pois.
American Film Institute nimesi vuonna 1999 Monroen vuosisadan kuudenneksi merkittävimmäksi naiselokuvatähdeksi. Monroe sai vuonna 1960 elokuvaurastaan tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6774 Hollywood Boulevard.
Lapsuus ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Syntymä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Norma Jeane Mortenson syntyi Los Angelesin yleissairaalassa 1. kesäkuuta 1926.[1] Hän oli Gladys Pearl Bakerin, o.s. Monroen kolmas lapsi.[2] Hänen sisaruspuoliaan olivat nuorena kuollut Robert (lempinimeltään Jack, 1918–1933) ja Berniece (1919–2014) Gladysin edellisestä avioliitosta John Newton Bakerin kanssa. Gladys oli avioitumisen aikaan vasta 15-vuotias, Baker yhdeksän vuotta vanhempi.[3][4]
Avioliitto päättyi eroon sen jälkeen, kun Gladys oli syyttänyt miestään väkivaltaisuudesta; Baker puolestaan syytti vaimoaan säädyttömästä käytöksestä. Ero tuli voimaan toukokuussa 1923, jonka jälkeen Baker palasi lastensa kanssa kotiseudulleen Kentuckyyn. Gladys, joka oli itse kasvanut epävakaassa kodissa ja haluton toimimaan kotiäitinä, antoi lastensa jäädä Bakerin huostaan.[5] Sisarestaan Monroe sai tietää 12-vuotiaana ja tapasi tämän ensimmäisen kerran vasta lähes aikuisena. Eron jälkeen Gladys työskenteli filminleikkaajana Consolidated Film Industries -yhtiössä.[6]
Norma Jeanen syntymätodistukseen kirjattiin sukunimeksi Mortenson, joka oli Gladysin uuden aviomiehen Martin Edward Mortensenin sukunimi, tosin väärin kirjoitettuna.[7] Hänen toinen etunimensä kirjoitettiin usein ja kirjoitetaan joskus edelleen lyhyemmin ’Jean’ – jopa Monroen ystävät ja aviomiehet luulivat aikoinaan sen olleen oikea kirjoitusmuoto.[8]
Isän henkilöllisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monroen isän henkilöllisyydestä ei kymmeniin vuosiin ollut varmuutta. Hänen syntymätodistuksessaan isäksi on nimetty ”Edward Mortenson” ja tämän asuinpaikaksi ”tuntematon”.[9] Gladys Baker oli avioitunut Mortensenin kanssa vuonna 1924, mutta he olivat eronneet ennen Gladysin raskautta. Tytön kastetodistuksessa sukunimeksi on merkitty Baker, ensimmäisessä avioliittoluvassa taas Mortensen.[10] Useat Monroen elämäkerran kirjoittajat ovat esittäneet, että Gladys Baker käytti entisen miehensä nimeä välttääkseen aviottoman lapsen leimaa. Mortensenin kuoltua 85-vuotiaana papereista selvisi, että hän oli hakenut avioeroa Gladysista jo vuonna 1925, mutta kun sovintoa ei saatu syntymään, lopullinen päätös annettiin vasta 1928.[11]
Koko elämänsä aikana Marilyn Monroe ei ollut varma, että Mortensen olisi ollut hänen isänsä. Hän kertoi, että hänelle oli lapsena näytetty valokuva miehestä, jonka Gladys oli kertonut olevan hänen isänsä. Charles Stanley Gifford -niminen mies oli Gladysin esimies, jota hän oli tiettävästi tapaillut vuonna 1925. Monroe muisti, että miehellä oli ollut ohuet viikset ja että tämä oli muistuttanut jonkin verran Clark Gablea. Myös useimpien elämäkerturien mukaan Gifford oli mitä todennäköisimmin Monroen biologinen isä.[12] Vuonna 2022 julkaistun dokumentin mukaan asia oli vahvistettu dna-testillä.[13]
Huoltajuuden vaihtuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Gladys antoi Norma Jeanen vauvana kasvattivanhemmille, Bolendereille, mutta maksoi hänen elättämisensä kuluja ja kävi katsomassa häntä. Vuonna 1932 Gladys otti kuusivuotiaan Norma Jeanen takaisin itselleen säästettyään rahaa omaan taloon. Gladys jatkoi työtään elokuvayhtiössä, ja hänen ja tyttärensä asuinkumppanit olivat englantilaisia filminäyttelijöitä, joten kotona puhuttiin enimmäkseen elokuvista. Muutos oli uskonnolliseksi kasvatetulle Norma Jeanelle radikaali, sillä kotiin kokoonnuttiin työpäivän jälkeen tanssimaan ja nauttimaan alkoholia. Gladys vei tytärtään ahkerasti elokuviin, ja Norma Jeane alkoi pitää Jean Harlow’ta suosikkinäyttelijänään. Hän aloitti toisen luokan syksyllä 1932 Selma Avenuen peruskoulussa, jossa hänet kirjattiin sisään nimellä Norma ’Jean’. Kyseessä saattoi olla kirjoitusvirhe, mutta se johti myöhemmin toistuviin oletuksiin, että nimen haluttiin mukailevan Jean Harlow’ta.[14]
Gladys Bakerin mielenterveys alkoi järkkyä alkuvuodesta 1934,[15] ja vuonna 1935 hänellä diagnosoitiin paranoidinen skitsofrenia. Hänet sijoitettiin parantolaan, ja hän vietti koko loppuelämänsä jaksoittain eri hoitolaitoksissa. Hän kuoli vanhainkodissa Floridassa 1984.[16] Kun Monroen elokuvaura urkeni, hän alkoi tukea äitiään taloudellisesti, vaikka he eivät muutoin olleet yhteydessä toisiinsa.[17] Tämän jälkeen Gladysin paras ystävä Grace McKee Goddard otti vastuun Norma Jeanesta ja hänen äitinsä asioista.[18]
Seuraavien neljän vuoden ajan Norma Jeanen asumisjärjestelyt vaihtuivat tiheään; hän ehti asua lyhyen aikaa McKeen ja tämän uuden aviomiehen Ervin Silliman Goddardin luona sekä kahdessa sijaisperheessä. Goddardin pariskunnan talousvaikeuksien vuoksi Norma Jeane sijoitettiin orpokotiin. Grace Goddard haki tytön laillista holhousvastuuta vuonna 1936, mutta paperitöiden hitauden vuoksi Norma Jeane pääsi pois orpokodista vasta kesällä 1937. Kun Ervin Goddard ahdisteli kerran humalassa ollessaan Norma Jeanea seksuaalisesti, Grace aavisti sen tietävän pahempia ikävyyksiä, joten hän lähetti tytön jälleen eri sijaiskoteihin, myös Goddardin sukulaisten luo. Syyskuussa 1938 hän sai pidempiaikaisen kodin Grace Goddardin tädin Ana Lowerin luota. Tämä oli ainoa, joka toi todellista turvaa Norma Jeanen nuoruusvuosiin. Lower alkoi kuitenkin kärsiä terveysongelmista, minkä vuoksi Norma Jeane palasi jälleen Goddardin pariskunnan luo vuonna 1941.[19]
12-vuotiaana Norma Jeane alkoi pitää kirjeitse yhteyttä vanhempaan sisarpuoleensa Bernieceen, joka asui Kentuckyssa, mutta suunnitelma muuttaa yhteen ei toteutunut. Norma Jeane vietti nuorena paljon aikaa elokuvateatterissa, jossa hän saattoi istua koko päivän ja jopa yöhön asti. Jo tuolloin hän haaveili näyttelijänurasta. Norma Jeane kävi Emerson Junior High Schoolia, josta hän siirtyi Van Nuys High Schooliin vuonna 1941. Hän oli keskitason oppilas, joka menestyi parhaiten kirjoitusaineissa. Norma Jeanen puhelahjat olivat sen sijaan heikot, hän oli erittäin ujo ja kärsi änkytyksestä, minkä vuoksi häntä kutsuttiin koulussa Mmmm-tytöksi. Grace Goddard oli samana vuonna muuttamassa puolisoineen itärannikolle, mutta 15-vuotiasta Norma Jeanea ei voitu ottaa mukaan, sillä heillä ei ollut varaa elättää häntä. Goddard keksikin ajatuksen saada Norma Jeane ja 20-vuotias naapurinpoika James ”Jim” Dougherty avioitumaan.[20] Toisessa lähteessä kerrotaan, ettei Norma Jeane päässyt Goddardien mukaan, koska oli osavaltion holhouksen alainen.[21]
Monroe kertoi aikuisena, että sijaisvanhempien luona häntä oli käytetty kahdeksanvuotiaasta saakka seksuaalisesti hyväksi tai raiskattu.[22] Väitteitä ei voida todistaa puoleen tai toiseen; jotkut Monroen elämäkerturit ovat pitäneet niitä uskottavina ja toiset eivät.[23]
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mallinuran alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Avioiduttuaan Doughertyn kanssa Norma Jeane eleli jonkin aikaa kotirouvana, kunnes sai työpaikan lentokonetehtaalta. Eräänä päivänä Yank-lehden valokuvaaja David Conover tuli tehtaalle kuvaamaan sotaponnisteluja tukevia naisia.[24][25] Norma Jeanen kuvia ei julkaistu lehdessä, mutta niiden ansiosta hän sai 19-vuotiaana sopimuksen Blue Book Modelling -mallitoimistolta. Hän kävi kolmen kuukauden mallikurssin, jolla hän oppi meikkaamaan ja muut mallin elkeet, vaikka hänen luontaisesti hytkyvä kävelytyylinsä olikin mallille epätavallinen. Hänen ruskeat hiuksensa vaalennettiin ja suoristettiin, ja hän opetteli tunnusomaisen värisevän hymynsä. Hän teki töitä tapahtumaemäntänä sekä pin-up-tyttönä, ja hän poseerasi useille miestenlehdille, kuten Peep, Laff ja See.[26][27]
Mallinuransa alussa Norma Jeane oli usein myös André de Dienesin kuvattavana, ja hän otti monet Monroen tunnetuimmista varhaisista valokuvista, joissa hänet tunnetaan ”Norma Jeanena”. Ne olivat myös aktiivisempia ja leikkisämpiä kuin tavalliset staattiset pin-up-kuvat.[28] Norma Jeanen suosio mallina ja onnistunut koekuvaus studiojohtajan ja kykyjenetsijän Ben Lyonin edessä johtivat puolen vuoden elokuvasopimukseen 20th Century Foxin kanssa. Norma Jeane allekirjoitti sopimuksen elokuun 1946 lopulla kaksi viikkoa ennen kuin avioero Jim Doughertysta tuli voimaan. Hänen palkkansa oli 75 tai 125 dollaria viikossa, minkä lisäksi hänellä oli yhä epäsäännöllisiä tuloja mallintöistä.[29]
Elokuvauran alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimi Norma Jeane oli studion mielestä filminäyttelijälle liian tavallinen, joten Lyon valitsi aluksi tähtösen taiteilijanimeksi Carole Lind. Se ei kuitenkaan kuulostanut oikealta, joten Norma Jeane itse valitsi sukunimekseen äitinsä tyttönimen Monroe. Lyon vaimoineen sekä Norma Jeane sovittelivat yhdessä erilaisia nimiä, kuten Norma Jeane Monroe, Norma Monroe tai Jeane Monroe. Lopulta Lyon ehdotti Marilyniä, koska hänen mielestään Norma Jeane muistutti Marilyn Milleriä, 1920- ja 1930-lukujen kuuluisaa Broadway-tähteä.[25] Norma Jeane Baker ryhtyi 20-vuotiaana näin käyttämään taiteilijanimeä Marilyn Monroe. Hän otti sen myös viralliseksi nimekseen kymmenisen vuotta myöhemmin maaliskuussa 1956.[8]
Monroe teki ensimmäisen roolinsa elokuvassa Ihannesihteeri (1947). Hänen osansa puhelinkeskuksen hoitajana oli pieni, eikä häntä mainittu näyttelijäluettelossa.[30] Monroen ensimmäisenä julkaistu puherooli oli elokuvassa Dangerous Years (1947). Hän tosin saattoi kuvata seuraavana ilmestyneen elokuvansa Scudda Hoo! Scudda Hay! (1948) puhekohtauksen sitä ennen. Dangerous Years -elokuvassa Monroe esitti tarjoilijaa nimeltä Evie. Hänen osuutensa kesti 22 sekuntia, ja hänen ensimmäinen repliikkinsä oli ”Vielä kuusi jäätelöannosta”.[31] Foxin alaisuudessa Monroe sai säännöllistä palkkaa sekä opastusta Allan Snyderilta, josta myöhemmin tuli hänen henkilökohtainen maskeeraajansa. Monroen ei kuitenkaan katsottu tuottavan studiolle tarpeeksi, joten hänen sopimuksensa jätettiin uusimatta.[32]
Kun ura Foxilla ei ottanut tuulta alleen, Monroe aloitti opiskelun Actors’ Lab -teatterikoulussa. Ystävänsä, studiovastaava Joseph M. Schenckin kautta Monroe sai puolen vuoden sopimuksen Columbia Picturesilta. Hänellä oli vuonna 1948 iso rooli B-elokuvassa Ladies of the Chorus, mutta se sai huonoja arvosteluja, eikä Monroen sopimusta enää uusittu.[25] Vuonna 1949 Monroe oli palannut jälleen mallintöihin. Hän teki mainoksen muun muassa Pabst-oluelle ja Tar-Tan-aurinkovoiteelle.[33] Rahapulassa hän suostui alastonkuviin, jotka valokuvaaja Tom Kelley otti toukokuussa 1949 punaista samettipeitettä vasten. Kuvat ilmestyivät kalenterissa, josta tuli hyvin suosittu kolme vuotta myöhemmin, kun Monroe oli jo kuuluisa elokuvanäyttelijä. Studio pelkäsi kuvien tuhoavan Monroen uran, mutta ne vain lisäsivät hänen suosiotaan.[25][27]
Läpimurtoroolit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monroe sai Columbia Picturesilla esitystaidon opettajakseen saksalaisen Natasha Lytessin, jonka yksityistunneilla hän opiskeli muun muassa puhetekniikkaa. Heidän työsuhteensa kesti kuusi vuotta, mutta Lytessin oppien tuloksena Monroen replikointi valkokankaalla oli sangen teennäistä. Monroe pääsikin liioitellusta ääntämyksestään eroon vasta vuosia myöhemmin uuden valmentajan avulla.[34] Sam Spiegelin järjestämissä uudenvuodenjuhlissa 1949 Monroe esiteltiin agentti Johnny Hydelle. Hydesta tuli Monroen merkittävä tukija sekä rakastaja hänen uransa alkuvaiheessa. Hän hankki Monroelle pikkuroolin Marxin veljesten elokuvassa Sardiinimysteerio (1949). Hyden suhteiden avulla Monroe sai myös sivuosat kaupallisesti menestyneissä elokuvissa Asfalttiviidakko (1950) ja Kaikki Eevasta (1950). Vaikka hänen osuutensa Asfalttiviidakossa kesti vain muutaman minuutin, hänet mainittiin Photoplay-lehdessä lupaavana tulokkaana.[35]
Hyde kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1950, ja Monroe otti läheisen ystävänsä ja tukijansa kuoleman hyvin raskaasti.[35] Hyde ehti ennen kuolemaansa järjestää Monroelle uuden sopimuksen 20th Century Foxin kanssa, mutta studion johtaja Darryl F. Zanuck ei edelleenkään uskonut hänen menestyvän.[36] Monroen suosio oli kuitenkin kasvanut Kaikki Eevasta -elokuvan ansiosta, ja agentti Hugh French sai solmittua hänelle Foxin kanssa seitsenvuotisen sopimuksen toukokuussa 1951.[37]
Monroe kirjoittautui vuonna 1951 Kalifornian yliopistoon opiskelemaan muun muassa kirjallisuutta.[25] Samana vuonna hän teki sivurooleja kohtalaisesti menestyneissä Foxin komediaelokuvissa. Roolit olivat aiempaa isompia, ja Monroen nimi pääsi alkuteksteissä ensimmäisten joukkoon. Myös kriitikot alkoivat huomioida hänen roolitöitään, ja hänestä alettiin julkaista täysimittaisia lehtiartikkeleita. Monroen yleisönsuosio kasvoi hurjaa vauhtia, ja hän sai jo useita tuhansia ihailijakirjeitä viikossa. Photoplay äänesti vuonna 1952 Monroen Hollywoodin nopeimmin nousevaksi tähdeksi. Hän sai suopeita arvioita erityisesti työläisnaisen roolistaan elokuvassa Purkaus yössä (1952), johon hänet oli lainattu RKO Picturesille. Vaaleita viettelijättäriä esittänyt Monroe halusi kokeilla kykyjään myös haastavammissa rooleissa ja opiskeli näyttelemistä Michael Chekhovin johdolla.[38][39] Samaan aikaan Monroen vanhat alastonkuvat tulivat julkisuuteen, mikä synnytti tunnetun ”kalenteriskandaalin”, ja teki hänestä ”päivän isoimman uutisen”.[40] Monroe sai kansan sympatiat puolelleen myöntämällä auliisti olleensa rahan tarpeen vuoksi alastonmallina, ja tämä sinetöi hänen kuuluisuutensa.[41][42] Kohun keskellä Life-lehti kysyi Monroelta, eikö hänellä tosiaan ollut mitään päällään kuvauksissa, johon hän vastasi: ”Olihan minulla radio päällä.”[43]
Monroe teki kolme elokuvaa loppuvuonna 1952. Hänen ensimmäinen pääroolinsa oli trillerissä Draama hotellissa (1952), missä hän näytteli psyykkisesti häiriintynyttä lastenhoitajaa. Vaativa rooli oli hermostuttanut häntä tavattomasti, mutta hänen koekuvauksensa vakuutti jopa Zanuckin.[44] Tässä vaiheessa Monroe alkoi myös saada mainetta hankalana työtoverina, sillä hän myöhästeli usein tai saattoi jättää kokonaan tulematta paikalle. Lisäksi hän unohteli repliikkejään ja vaati kohtauksistaan uusintaottoja kunnes oli täysin tyytyväinen omaan suoritukseensa. Tämä oli Monroelle ominaista läpi hänen uransa.[45] Kolme viikkoa myöhemmin julkaistusta episodielokuvasta Neljä helmeä (1952) Monroe sai hyvät arvostelut, vaikka hänen osuutensa oli lyhyt.[46] Komedioissa Rakas, minä nuorrun ja Laittomasti naimisissa hän esitti tyypiteltyjä hölmöjä vaaleaverikköjä, millä korostettiin ennen kaikkea hänen eroottista vetovoimaansa. Ensin mainitussa elokuvassa Monroe nähtiin ensimmäistä kertaa platinablondina.[25]
Supertähteyden aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monroe näytteli vuonna 1953 pääosan film noir -draamassa Niagara. Tuottaja Zanuck halusi testata Monroen potentiaalia ja kiinnitti hänet femme fatalen osaan, joka oli hänen ensimmäinen avoimesti eroottinen osansa ja ainoa vamppiroolinsa. Kesän 1952 kuvausten aikana Monroen hytkyvän kävelyn tilalle tuli kuuluisa keinahteleva kävelytyyli, joka syntyi hänen korkokenkiensä lipsumisesta liukkailla kivillä. Hänen suorituksensa huikentelevana ja itsekkäänä viettelijättärenä ei saanut yhtä paljon huomiota kuin kävely ja alastomuus lakanoiden alla.[47] Yleisön vastaanotto Niagaralle oli hyvä, tosin eräs vanhoillinen naisyhdistys piti sitä moraalittomana. Ohjaaja Henry Hathaway piti Monroen ohjaamista helppona ja hänen työskentelyään kuvauksissa ”älykkäänä”, huolimatta hänen yhä puuttuvasta itseluottamuksestaan.[48] Elokuva teki Monroesta maailmanlaajuisesti tunnetun ja antoi hänelle pysyvän seksisymbolin leiman. Myös hänen vuonna 1949 otettu alastonkuvansa nousi uudestaan pinnalle Playboy-lehden ensinumerossa joulukuussa 1953. Kuvaa ympäröinyt skandaali varjosti Monroen julkista persoonaa koko hänen elämänsä ajan.[41]
Samana vuonna valmistuneet musiikkikomediat, Howard Hawksin Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Jean Negulescon Kuinka miljonääri naidaan, sinetöivät Monroen aseman yhtenä ajan valovoimaisimmista filmitähdistä. Hän näytteli molemmissa elokuvissa onnenonkijaa, ja nämä roolit loivat hänestä julkisuuteen kuvaa ”tyhmänä blondina”.[25] Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvan ensi-illan yhteydessä kesäkuussa 1953 Marilyn Monroe ja Jane Russell pääsivät painamaan käden- ja jalanjälkensä sementtiin Grauman’s Chinese Theatren edessä.[49] Elokuvan musiikkiesityksistä eniten huomiota sai Monroen tulkitsema jazz-kappale ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend”. Herrat pitävät vaaleaveriköistä oli vuoden suurimpia yleisömenestyksiä. Monroen komiikan ajoitus sai kehuja kollegoilta, mutta kritiikeissä tavalliseen tapaan painotettiin hänen ulkomuotoaan.[50] Hänen hahmoaan Lorelei Leetä on sittemmin pidetty rikasta miestä metsästävän tytön arkkityyppinä, yhtenä hänen ikonisimmista rooleistaan.[51]
Marraskuussa 1953 sai ensi-iltansa Kuinka miljonääri naidaan, jossa Monroe näytteli Betty Grablen ja Lauren Bacallin kanssa. Se koostui pitkälti samoista aineksista kuin Herrat pitävät vaaleaveriköistä: kolme tanssityttöä yhdistää voimansa löytääkseen itselleen rikkaat aviomiehet. Kuinka miljonääri naidaan oli myös historian ensimmäinen CinemaScope-laajakuvajärjestelmällä kuvattu elokuva. Menetelmällä yritettiin houkutella katsojia takaisin elokuvateattereihin, sillä televisio oli alkanut syrjäyttää studiokauden elokuvaa Yhdysvalloissa. Kuinka miljonääri naidaan -elokuvan jälkeen Monroen ura kääntyi jyrkkään laskusuuntaan, kun hän kamppaili saadakseen mahdollisuuden esittää muutakin roolia kuin hyötyä tavoittelevaa seksikästä tanssityttöä.[52]
Uravaikeudet ja oma tuotantoyhtiö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monroe oli vuoteen 1953 mennessä kansainvälinen supertähti ja studionsa suurimpia kassamagneetteja, mutta hänen sopimuksensa oli pysynyt samana alusta saakka. Hänelle maksettiin siis edelleen vähemmän kuin studion muille tähdille, vain murto-osa hänen markkina-arvostaan, eikä hän voinut itse vaikuttaa rooleihinsa. Hän oli jo kyllästynyt esittämään pelkkää pin-up-tyttöä, mutta johtaja Zanuckin mielestä Monroe ei tahkoaisi studiolle yhtä paljon rahaa muun tyyppisissä rooleissa. Tammikuussa 1954 Monroe erotettiin Foxilta väliaikaisesti hänen kieltäydyttyään jälleen yhdestä musikaalielokuvasta The Girl in Pink Tights.[53] Välttääkseen negatiivista julkisuutta hän meni naimisiin tapailemansa baseball-pelaajan Joe DiMaggion kanssa. Pari vihittiin San Franciscon kaupungintalolla 14. tammikuuta. Monroe matkusti yksin häämatkaltaan Japanista Koreaan, jonne hänet oli kutsuttu viihdyttämään amerikkalaisjoukkoja. Hän esiintyi yli kuudellekymmenelle tuhannelle Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaalle neljän päivän aikana. Suuresiintymiset auttoivat Monroeta pääsemään vihdoin eroon häntä piinanneesta lavajännityksestä. Monroe luonnehti kokemusta myöhemmin elämänsä onnellisimmaksi.[54][55]
Monroe ratkaisi kiistan Foxin kanssa tekemällä kompromissin: hän suostui tekemään pukumusikaalin Rytmiä veressä, ja vastineeksi hänelle luvattiin päärooli suunnitteilla olevasta elokuvasta Kesäleski. Huhtikuussa 1954 ensi-iltansa sai Otto Premingerin ohjaama western Joki, jolta ei ole paluuta, jonka Monroe oli filmannut ennen erottamista. Päätähtien, Monroen ja Robert Mitchumin, suosion ansiosta elokuva tuotti voittoa, vaikka Monroe itse kutsui sitä ”ö-luokan cowboy-elokuvaksi”. Joskaan hänen hahmonsa ei ollut yhtä pinnallinen kuin aiemmat, se ei juuri suonut hänelle kehitysmahdollisuuksia.[56]
Monroen ensimmäinen elokuva uuden sopimuksensa alla oli Rytmiä veressä, jota hän ei olisi halunnut tehdä lainkaan, mutta joutui suostumaan jättäydyttyään pois aiemmin tarjotusta musikaalista. Rytmiä veressä ei ollut yleisömenestys, mikä johtui heikosta käsikirjoituksesta ja roolihahmojen ohuudesta.[56] Monroe poti koko kesän kuvausten ajan keuhkoputkentulehdusta ja anemiaa, minkä lisäksi hänellä alkoi ensimmäistä kertaa olla sivuoireita unilääkkeiden käytöstä.[57]
Monroe kuvasi syyskuussa 1954 uransa kuuluisimman kohtauksen komediaelokuvaan Kesäleski. New Yorkin maanalaisen metron tuuletusaukosta pöllähtänyt ilmavirta nosti Monroen valkoisen mekon helmat ylös, mutta ohjaaja Billy Wilder ei jättänyt tapahtumaa sattuman varaan. Kohtausta kuvattiin markkinointisyistä yhä uudelleen monen tunnin ajan suuren ihmisjoukon edessä. Aviomies Joe DiMaggion kerrotaan olleen paikalla ja raivostuneen spektaakkelista. Pari riiteli asiasta julkisesti mutta palasi yhdessä New Yorkista Kaliforniaan. Kahden viikon kuluttua Monroe ilmoitti lehdistölle eroavansa DiMaggiosta. Ero myönnettiin marraskuussa 1954.[25]
Kesäkuussa 1955 ensi-iltansa saaneesta Kesäleskestä tuli hitti ja Monroe sai hyvät arvostelut roolisuorituksestaan tyttönä, joka valloittaa kesäksi kaupunkiin jääneen ukkomiehen sydämen. Elokuvan myötä Monroe oli suosionsa huipulla. Pian kuvausten päättymisen jälkeen hän matkusti Hollywoodista takaisin itärannikolle ja perusti yhdessä luottovalokuvaajansa Milton Greenen kanssa oman tuotantoyhtiönsä Marilyn Monroe Productions. Hankkeelle antoivat alkusysäyksen uusi konflikti Foxin kanssa – Monroelle luvattua sadan tuhannen dollarin bonusta Kesäleskestä ei maksettu – sekä kyllästyminen yksipuolisiin rooleihin.[25][58] Monroella ja Greenellä oli näkemyseroja MMP:n johtamisessa, ja Monroe syytti Greeneä julkisesti yhtiön huonosta johtamisesta. Vuonna 1957 hän osti Greenen ulos yhtiöstä.[59]
Vuoden 1955 lopussa Monroe solmi jälleen seitsenvuotisen neljä elokuvaa kattavan sopimuksen 20th Century Foxin kanssa, kun studio halusi pitää kiinni suurimmasta tähdestään, ja Marilyn Monroe Productionsilla ei ollut varaa tuottaa itsenäisesti elokuvia. Oman tuotantoyhtiönsä turvin hän kuitenkin takasi itselleen 400 000 dollaria kustakin elokuvasta, oikeuden tehdä elokuvia muiden studioiden kanssa sekä oikeuden kieltäytyä käsikirjoituksesta, ohjaajasta tai kuvaajasta, jota ei hyväksynyt.[25]
Palkitut roolit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| ” | Jättämällä Hollywoodin ja tulemalla New Yorkiin tunnen voivani olla enemmän oma itseni. Ellen nimittäin saa olla oma itseni, mitä järkeä minun on olla yhtään mitään? | ” |
– Marilyn Monroe 1955[60] | ||
Vuoden 1955 Monroe opiskeli New Yorkissa näyttelemistä Lee Strasbergin johtamassa The Actors Studiossa. Ujoutensa vuoksi hän sai myös yksityistunteja Strasbergin ja tämän vaimon kotona, ja pariskunnasta tuli hänelle läheisiä ystäviä. Monroe sai opettajaltaan kehuja: ”Olen työskennellyt satojen ja satojen näyttelijöiden kanssa, ja on vain kaksi jotka nousevat kirkkaasti yli muiden. Ensimmäinen on Marlon Brando ja toinen on Marilyn Monroe.”[25] Vuoden 1956 alussa Monroe ilmoitti voittaneensa vuoden kestäneen kiistan Foxia vastaan. Lehdistö, joka oli aluksi pilkannut Monroen pyrkimyksiä laajentaa uraansa, tunnusti nyt hänen ansionsa ja Time-lehti käytti nimitystä ”terävä bisnesnainen”.[61]
Monroen seuraava roolityö oli Foxin elokuvassa Bussipysäkki (1956). Aiemmin Broadwaylla ohjannut Joshua Logan suostui ohjaamaan elokuvan, vaikka tunsi Monroen hankalan maineen. Bussipysäkin tuotannossa Monroe paneutui osaansa huolella uuden valmentajansa Paula Strasbergin avulla. Kapakkalaulaja Chérien rooli poikkesi hänen aiempien elokuvatehtäviensä glamourista ja esitteli hänet ensimmäistä kertaa sävykkäänä ja hienovaraisena ”kokonaisen ihmisen” osassa. Vaikka Monroen lääke- ja sairastelukierre jatkuivat, hänen nerokas suorituksensa kameroiden edessä vakuutti sekä Loganin että vastanäyttelijä Don Murrayn. Elokuvasta tuli menestys, ja kriitikot alkoivat arvostaa Monroeta paitsi valovoimaisena filmitähtenä myös lahjakkaana näyttelijänä. Hän sai roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden.[62]
Bussipysäkin jälkeen Monroe aloitti ensimmäisen itsenäisen elokuvatuotantonsa, joka oli musiikkikomedia Prinssi ja revyytyttö (1957). Se kuvattiin Pinewoodin studioilla Englannissa. Ohjaajana toimi Laurence Olivier, joka esitti myös elokuvan miespääosan. Kuvaukset olivat vaikea koettelemus kaikille siihen osallistuneille: Monroen henkilökohtaiset ongelmat pahenivat, eikä Olivierilla ollut aikomustakaan antaa myöten hänen huolilleen. Sittemmin Olivier kuitenkin kehui, että Monroe ”ei ollut näyttelijä, vaan nero.”[63] Monroe oli alkanut käyttää yhä enemmän lääkkeitä, ja hänen on kerrottu saaneen tuohon aikaan myös keskenmenon. Ongelmista huolimatta kuvausryhmä oli vaikuttunut Monroen roolityöskentelystä. Prinssi ja revyytyttö ilmestyi kesäkuussa 1957. Vaikka elokuva ei ollut amerikkalaisen yleisön mieleen, keräsi Monroen roolisuoritus tunnustusta Euroopassa. Hän sai Italiassa David di Donatello- ja Ranskassa Étoiles de cristal -palkinnon sekä ylsi Britanniassa Bafta-ehdokkuuteen.[25][63]
Menestysroolien jälkeen Monroe piti taukoa näyttelemisestä ja vietti kesän 1957 uuden aviomiehensä Arthur Millerin kanssa New Yorkin Long Islandilla. Hän sai keskenmenon elokuussa. Puolisonsa kannustamana Monroe näytteli seksipommin osan elokuvassa Piukat paikat (1958), vaikka hän pitikin sitä vanhojen roolien toistona. Tuotanto vaikeutui jälleen Monroen hankalan käytöksen vuoksi. Vastanäyttelijä Tony Curtisin mukaan suutelukohtaukset Monroen kanssa olivat ”kuin Hitleriä suutelisi”.[64] Maaliskuussa 1959 ensi-iltaan tullut Piukat paikat nousi jättimenestykseksi: Monroe, Tony Curtis ja Jack Lemmon tekivät huippusuoritukset rooleissaan, ja Monroe palkittiin osastaan Golden Globella. Hän sai toisen keskenmenon joulukuussa 1958, kun kuvaukset olivat jo päättyneet.[25]
Viimeiset elokuvat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monroe suostui tekemään Lemmenloukun täyttääkseen sopimuksensa Foxin kanssa, muttei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen. Miller teki siihen hänen haluamiaan muutoksia ja George Cukor valittiin ohjaajaksi.[66] Muutosten jälkeen vastanäyttelijöiksi kaavaillut Gregory Peck, Cary Grant, Charlton Heston, Yul Brynner ja Rock Hudson kieltäytyivät yksi toisensa perään. Rooliin tarttui ranskalainen Yves Montand. Kun Miller ja Montandin vaimo Simone Signoret matkustivat ulkomaille työn perässä, syntyi Monroen ja Montandin välille lyhyt mutta paljon julkisuutta saanut suhde.[25] Veltto ja sisällyksetön projekti ei innostanut Monroeta lainkaan ja hän käyttäytyi jopa tavallista hankalammin: hän kieltäytyi päiväkausia tulemasta töihin ilmeisesti joko jälleen pahentuneen ramppikuumeen, lääkeriippuvuuden tai avio-ongelmien vuoksi. Syyskuussa 1960 ensi-iltaan tulleen Lemmenloukun menestys jäi heikoksi, ja Monroekin sai laimeat arviot.[67]
Samoihin aikoihin Truman Capote kaavaili Monroeta elokuvan Aamiainen Tiffanylla naispääosaan, mutta rooli annettiin Audrey Hepburnille, koska tuottajat pelkäsivät Monroen hankaloittavan projektia.[68]
Lemmenloukun kuvausten aikana Monroen terveys heikkeni ja hän alkoi käydä psykiatrilla. Hän kärsi unettomuudesta ja alkoi ottaa yhä suurempia määriä lääkkeitä olonsa helpottamiseen. Heinäkuussa 1960 alettiin Nevadassa kuvata elokuvaa Sopeutumattomat, johon Miller oli muokannut käsikirjoituksen novellistaan ja uskonut sen olevan sopiva myös Monroelle. Sopeutumattomista tuli Monroen viimeinen elokuva, ja se myös päätti Millerin ja Monroen liiton. Monroe sairasteli jatkuvasti, käytti runsaasti päihteitä eikä kyennyt näyttelemään. Hänet vietiin sairaalaan Los Angelesissa, missä hän oli hoidettavana kymmenen päivän ajan. Lehdet kirjoittivat hänen käyneen lähellä kuolemaa, mutta tarkkaa tietoa sairauden laadusta ei saatu.[25]
Sopeutumattomien tuotantovaihe oli kaoottinen, kun Monroe ei lääkkeidenkäytön vuoksi useinkaan ollut työskentelykunnossa. Ohjaaja John Huston oli Monroen kanssa vaikeuksissa ja kuvaili hänen roolisuoritustaan elokuvassa: ”Hänellä ei ollut mitään tekniikoita. Se oli kaikki totta. Se oli vain Marilyn.” Monroe sai Sopeutumattomien kuvaukset päätettyä, mutta hänen ja Millerin välit tulehtuivat entisestään. Kuvausten päättymisestä ei ehtinyt kulua kuin kymmenen päivää, kun Monroe oli ilmoittanut eroavansa Milleristä. Avioero myönnettiin tammikuussa 1961.[25] Sopeutumattomat tuli ensi-iltaan helmikuussa. Monroe on siinä elämän kuluttama mutta rakastava nainen, joka ystävystyy kolmen ikääntyneen cowboyn kanssa. Roolin oli tarkoitus esitellä Monroe inhimillisenä ja laaja-alaisena esiintyjänä, ja irrottaa hänet imagostaan jonka hän oli halunnut jättää taakseen. Lopputuloksena se kuitenkin pönkitti hänen imagonsa totuutta, hylättyä ja torjuttua Marilynia. Sopeutumattomat floppasi kaupallisesti, ja kriitikot ovat jakautuneet kahtia näyttelijäsuoritusten suhteen. Jotkut pitivät Monroen, Clark Gablen ja Montgomery Cliftin roolitulkintoja heidän uransa parhaina, mutta elokuvaa on pidetty puisevana ja tapahtumaköyhänä.[69] Vuosien saatossa elokuva on kuitenkin noussut klassikon asemaan, ja Monroen tulkintaa arvostetaan ”hänen kypsimpänä suorituksenaan”.[70]
Terveydelliset ongelmat ja uran lasku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| ” | Minusta tuntui aina etten ollut mitään, ja ainoa keinoni olla joku oli olla – joku muu. Varmaankin tästä syystä halusin näytellä. | ” |
– Marilyn Monroe[71] | ||
Monroe kirjautui helmikuussa 1961 Payne-Whitneyn psykiatriselle klinikalle, kun hänen lääke- ja alkoholiriippuvuutensa oli pahentunut. Hän kutsui klinikkaa myöhemmin painajaiseksi ja soitti sieltä kolmen päivän jälkeen Joe DiMaggiolle, joka riensi heti Floridasta avustamaan Monroen siirtymisessä hoitoon Columbia-Presbyterian Medical Centeriin. Monroe viipyi newyorkilaisessa sairaalassa kolme viikkoa. Hän kävi kahdessa leikkauksessa eikä kyennyt sairastelujensa vuoksi enää loppuvuodesta työskentelemään. Monroe lähti sairaalasta ensin DiMaggion kanssa Floridaan ja palasi sieltä Kaliforniaan toipumaan.[25][72]
Monroe palasi julkisuuteen keväällä 1962, jolloin hänet palkittiin Golden Globe -palkinnolla ”maailman suosituimpana naistähtenä”. Samaan aikaan aloitettiin Something’s Got to Give -elokuvan kuvaukset. Monroe sairastui kuitenkin sinuiittiin, ja kärsi jälleen pahasta esiintymiskammosta. Fox painosti Monroeta jatkamaan kuvauksia väittämällä lehdistölle, että hän vain teeskenteli sairasta.[73] Toukokuussa 1962 Monroe teki viimeisen merkittävän julkisen esiintymisensä presidentti John F. Kennedyn varhaisissa syntymäpäiväjuhlissa New Yorkin Madison Square Gardenissa. Hän esitti juhlissa Kennedylle onnittelulaulun ”Happy Birthday, Mr. President”.[25] Monroella oli useiden lähteiden mukaan epäsäännöllinen seksisuhde presidentti Kennedyn ja luultavasti myös tämän veljen Robert Kennedyn kanssa. Monroen kiusallisen syntymäpäiväesityksen jälkeen presidentti alkoi kuitenkin pitää häneen etäisyyttä.[74]
Monroe erotettiin Something’s Got to Give -elokuvasta jatkuvien poissaolojen takia. 20th Century Fox haastoi myös hänet oikeuteen, haki puolen miljoonan dollarin vahingonkorvauksia ja levitti hänestä valheellisia tietoja medialle.[75] Korjatakseen imagoaan Monroe aloitti julkisuuskampanjan ja antoi kuvia ja haastatteluja muun muassa Cosmopolitanille ja Voguelle. Riita studion kanssa sovittiin ja Monroen sopimus uusittiin miljoonan dollarin arvoiseksi kahden elokuvan sopimukseksi. Toinen projekteista olisi ollut hänen nuoruuden idolistaan Jean Harlow’sta kertova elokuva. Myös kesken jääneen elokuvan kuvausten oli määrä jatkua syksyllä 1962.[25]
Laulajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Marilyn Monroen diskografia
Monroe teki uraa myös laulajana. Hän esiintyi viidessä elokuvamusikaalissa ja lauloi joissain muissakin elokuvissaan sekä levytti vähän myös levytysstudiossa. Häneltä taltioitiin elokuvissa ja studiossa kaikkiaan kolmisenkymmentä kappaletta. Monroe tulkitsi esimerkiksi Harold Adamsonin ja Hoagy Carmichaelin, Harold Arlenin ja Johnny Mercerin, Irving Berlinin, Sammy Cahnin ja James Van Heusenin, Cole Porterin sekä Leo Robinin ja Jule Stynen kappaleita.[76]
Monroen kuuluisimpia esityksiä ovat esimerkiksi ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” elokuvasta Herrat pitävät vaaleaveriköistä, ”That Old Black Magic” elokuvasta Bussipysäkki sekä ”I Wanna Be Loved by You” ja ”I’m Through with Love” elokuvasta Piukat paikat; näistä kaksi viimeistä esitystä United Artists Records julkaisi singlenä. 20th Fox Records julkaisi syksyllä 1962 albumin Marilyn, jolla on Monroen elokuvissaan laulamaa musiikkia.[76] Hänen lauluäänensä oli utuinen vibrato, ja sitä verrattiin muun muassa Ella Fitzgeraldiin, Jo Staffordiin ja Doris Dayhin.[77]
Tähtikuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Julkinen imago
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuotantoyhtiö 20th Century Fox teki Marilyn Monroesta uuden vuosikymmenen seksuaalivallankumouksen airueen, joka houkutteli miespuolista yleisöä elokuviin ja vakiintui uudeksi platinapommiksi Betty Grablen jälkeen. Monroe oli kirjaimellisesti sekä studion että hänen itsensä luoma tuote: sodanjälkeisen Amerikan ihannetyttö, pehmeä, naiivi ja seksuaalisesti rohkea. Monroe identifioitiin staattiseen seksuaalisuuteen osittain siksi, että hän aloitti uransa pin-up-tyttönä, ja hänen saamansa filmiroolit noudattivat samaa kaavaa. Haluttiin antaa kuva, että hänen avoin seksuaalisuutensa oli luonnollista ja viatonta.[78]
Monroe oli uransa alusta alkaen mukana luomassa julkista imagoansa, ja elämänsä loppupuolella hän hallitsi sitä lähes kokonaan. Hän kehitti strategioita julkisuutta varten yhdessä ystävänsä, juorukolumnisti Sidney Skolskyn kanssa ja päätti valokuviensa käytöstä. Myös hänen haastattelunsa ja hyväksymänsä artikkelit olivat tarkoin laskelmoituja.[79] Tosin Monroen yrittäessä muuttaa imagoaan tai irtautua siitä, hän kohtasi yleisön vastustusta, eikä koskaan päässyt eroon seksuaalisuuden määritteestä, jona häntä pidettiin. Lehdet esittelivät Monroen ”aitona juttuna”, vaikka enimmäkseen ne keskittyivät ruotimaan hänen vartaloaan ja mittojaan. Kun Monroen ura sai vauhtia, hän oli vuosien ajan kansallisten lehtien pääartikkeli, josta kirjoitettiin säännöllisesti muun muassa Look-, Collier’s- ja Esquire-lehdissä.[80]
Monroen valkokangaspersoona keskittyi ennen kaikkea hänen platinanvaaleisiin hiuksiinsa ja niihin liittyviin stereotypioihin. Yksi hänen hahmojensa ominaispiirteitä oli vahva seksuaalinen vetovoima, mutta persoonaltaan hänen tulkitsemansa naiset olivat etenkin alkuaikoina yksinkertaisia ja naiiveja. Hänellä oli kimeä ja kuiskaava puheääni ja useista hänen viattoman kuuloisista lausahduksistaan haastatteluissa on myöhemmin tullut ikonisia. Näihin kuuluu esimerkiksi vastaus kysymykseen, mitä hän pukee ylleen mennessään vuoteeseen: ”Chanel No. 5:ttä”.[43] Niagara teki tunnetuksi yhden Monroen tavaramerkeistä, ”Monroe-lookin”, jonka Monroe loi yhdessä maskeeraajansa Allan Snyderin kanssa: vaalea pohjaväri, tummiksi piirretyt kulmakarvat, ”hehkuvan” punaiset huulet ja kauneuspilkku. Tavaramerkkiin kuuluivat myös seksuaalisesti vetoava vartalo, puoliavoimet silmät ja puoliavoin suu.[81]
Marilyn Monroe on ollut vuodesta 1953 lähtien maailman tunnetuimpia henkilöitä. Vuoden 1949 alastonkuvat tekivät hänestä Hollywoodin puheenaiheen, ja Niagara-elokuva nosti hänet pysyvästi seksisymbolin asemaan. Klassikkokomedioiden Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Kuinka miljonääri naidaan myötä hänestä tuli yksi kaikkien aikojen valovoimaisimmista filmitähdistä.[82] Vaalean, seksuaalisen juonittelijan osat tekivät Monroesta miesyleisön palvonnan kohteen, mutta ne myös leimasivat hänet pahemman kerran. Koska Monroe sai näiden roolien kautta ”tyhmän blondin” luokituksen, ihmiset luulivat hänen olevan sellainen tosielämässäkin. Tämä rajoitti hänen mahdollisuuksiaan saada toisenlaisia rooleja sekä tulla otetuksi vakavasti näyttelijänä ja liikenaisena.[83]
Monroen tähtikuvaan kuuluu myös traaginen yksityiselämä: epäonninen lapsuus, haparoivat miessuhteet, ammatillinen epävarmuus ja salaperäinen kuolema. Vaikka hän oli maailmanlaajuisesti palvottu tähti, yksityiselämässään hän oli onneton. Monroe kärsi mielenterveysongelmista, päihde- ja lääkeriippuvuudesta sekä heikosta itsetunnosta. Hänen epävarmuutensa vaikeutti hänen työskentelyään ja ihmissuhteitaan.[84]
Persoona
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaikka Marilyn Monroe on yleisesti kiistanalainen henkilö, hänen perusluonteensa oli ujo, pidättyväinen ja herttainen. Huolimatta suosion kasvusta ja siitä, että oli tietoinen viehätysvoimastaan, hänessä vallitsi perusepävarmuus, jota hän ei koskaan voittanut. Monroelta myös puuttui kurinalainen luonteenlaatu, jota vakava näyttelijäntyö olisi vaatinut. Monroen vaikeat lähtökohdat olivat tiettävästi syy siihen, että hän kaipasi kipeästi arvostusta, hyväksyntää ja syytä uskoa itseensä.[85] Monroen herkkä ja epävarma luonne oli kuitenkin ristiriidassa hänen poikkeuksellisen sitkeytensä ja kunnianhimonsa kanssa.[83][86]
»Sitä aina törmää ihmisten piilotajuntaan. On mukavaa olla mukana ihmisten fantasioissa, mutta sitä toivoo hyväksyntää myös omana itsenään. En pidä itseäni hyödykkeenä, mutta olen varma että moni muu pitää, ja etenkin eräs yhtiö joka jääköön nimeämättä. Jos kuulostan kiusatulta, se kai johtuu siitä että minua on kiusattu.[87]»
Yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Avioliitot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Norma Jeane Baker avioitui ensimmäisen kerran naapurinsa James ”Jim” Doughertyn kanssa kesäkuussa 1942. Norma Jeane oli tuolloin 16-vuotias ja Dougherty 20-vuotias.[88] Pari eli aluksi onnellista joskin Norma Jeanen mukaan tylsää elämää Catalina Islandilla.[25] Lentokoneteknikkona työskennellyt Dougherty hakeutui merivoimiin ja sai komennuksen Tyynellemerelle vuonna 1944, jolloin Norma Jeane muutti takaisin Los Angelesiin appivanhempiensa luo.[89] Hänet löydettiin lentokonetehtaalta valokuvamalliksi, mikä ei aviomiestä miellyttänyt. Norma Jeane piti heitä liian erilaisina toisilleen, haki avioeroa Doughertysta ja sai eron vuoden 1946 lopulla.[90]
Monroe ja baseball-tähti Joe DiMaggio alkoivat tapailla vuonna 1952; seurusteluhuhujen seurauksena Monroen tähti oli yhä suuremmassa nousussa.[25] He avioituivat San Franciscossa tammikuussa 1954. Kesälesken metroasemakohtauksesta tehty spektaakkeli teki Monroesta kansainvälisen etusivun uutisen, mikä raivostutti DiMaggiota. Suhdetta varjostivat alusta lähtien DiMaggion mustasukkaisuus ja kontrolloiva asenne. Liitossa oli tiettävästi myös väkivaltaa.[91] Monroe haki eroa liiton kestettyä vain yhdeksän kuukautta. Pari pysyi eron jälkeen ystävinä, ja DiMaggio auttoi Monroeta pääsemään psykiatriselta klinikalta toiseen sairaalaan hoitamaan terveysongelmiaan.[92]
Monroen kolmas aviomies oli näytelmäkirjailija Arthur Miller. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran 1950-luvun alussa Elia Kazanin esitellessä heidät toisilleen.[93] Suhde syveni lokakuussa 1955 Monroen avioeron astuttua voimaan ja Millerin erottua omasta puolisostaan. Miller oli tuolloin FBI:n kiinnostuksen kohteena kommunismiepäilyjen vuoksi. Pari vihittiin 29. kesäkuuta 1956 New Yorkin White Plainsissa.[94] Avioliiton myötä kristinuskoon kasvatettu Monroe kääntyi juutalaisuuteen.[95] Hän koki liiton aikana kaksi keskenmenoa ja yhden kohdunulkoisen raskauden ja käytti yhä runsaammin päihteitä. Monroen ja Millerin suhde oli Sopeutumattomien kuvausten aikana jo käytännössä ohi, ja Monroe haki tammikuussa 1961 Meksikosta nopeaa avioeroa.[96]
Romanssit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monroella on huhuttu olleen romanssit ainakin Elia Kazanin, Milton Berlen ja Marlon Brandon kanssa.[97] Lemmenloukun kuvauksissa hänen ja vastanäyttelijä Yves Montandin välille syttyi romanssi. Suhde päättyi, kun Montand ei suostunut jättämään vaimoaan Monroen vuoksi.[25] Monroe tapaili tiettävästi laulaja Frank Sinatraa lyhyesti erottuaan Milleristä.[97]
Monroella on myös väitetty olleen useita suhteita naisten kanssa.[98][99]
Henkilökohtaiset ongelmat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Marilyn Monroen yksityiselämään kuuluivat kaatuneiden miessuhteiden lisäksi mielenterveysongelmat sekä päihderiippuvuus. Ongelmien taustalla on sanottu olleen Monroen voimakas itsekriittisyys, heikko itsetunto sekä esiintymiskammo. Monroe oli roolisuoritustensa suhteen perfektionisti ja raivostutti ohjaajat vaatimalla valmentajiensa, ensin Natasha Lytessin ja myöhemmin Paula Strasbergin, läsnäoloa kuvauksissa. Hän alkoi lievittää ahdistustaan ja kroonista unettomuuttaan muun muassa barbituraateilla, amfetamiinilla ja alkoholilla. Vuonna 1956 hän oli jo pahasti riippuvainen unilääkkeistä.[100]
Monroe kasvoi ilman isää, mikä joidenkin asiantuntijoiden mielestä vaikutti hänen myrskyisään rakkauselämäänsä. Olematon isäsuhde sai hänet etsimään epätoivoisesti pysyvää rakkautta.[101] Hän oli myös hyvin vahvasti psykoterapeuttinsa Ralph Greensonin vaikutuspiirissä. Tämä otti Monroen potilaakseen vuonna 1961 ja siitä lähtien yritti esimerkiksi tehdä Monroen täysin riippuvaiseksi itsestään ja pitää häntä erossa läheisistä ystävistään. Samalla hän ruokki Monroen lääkeriippuvuutta. Elämänsä lopulla Monroe tajusi terapiasuhteen haitallisuuden ja oli tiettävästi aikonut päättää sen.[102]
Jotkut ovat kertoneet Monroen vihjanneen yksityisesti olevansa epävarma kyvystään tuntea seksuaalista vetovoimaa miehiä kohtaan. Julkisesti hän ei kuitenkaan tällaista paljastanut.[98]
Monroe kärsi viimeisinä vuosinaan erilaisista pelkotiloista, masennuksesta ja voimakkaista mielialanvaihteluista.[103]
Monroe sairasti endometrioosia, minkä takia hänen kaikki kolme raskauttaan päättyivät keskenmenoon.[104] Hänen uskotaan yleisesti halunneen äidiksi ainakin ollessaan naimisissa Millerin kanssa, mutta hänen on väitetty myös tehneen useita abortteja uraansa varjellakseen.[105]
Kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Marilyn Monroe kuoli 36-vuotiaana 4. elokuuta 1962 kotonaan Fifth Helena Drivella Brentwoodissa, Los Angelesissa barbituraattien yliannostukseen.[106]
Monroen psykiatri Ralph Greenson oli tavannut Monroen kyseisenä päivänä, ja tämä vaikutti olevan kunnossa. Tosin aamupäivästä hän oli tiedottajansa Patricia Newcombin mukaan ollut hieman ärtyisä edellisyön vähäisen unen vuoksi. Iltaseitsemän jälkeen Monroe oli puhunut puhelimessa Joe DiMaggio nuoremman kanssa ja kuulostanut virkeältä ja iloiselta. Noin 20 minuuttia myöhemmin Peter Lawford soitti ja kutsui Monroen illalliselle, mutta Monroe kieltäytyi; Lawfordin mukaan Monroe kuulosti lääkehorteiselta ja sammalsi puhuessaan.[107]
Monroe puhui illan aikana puhelimessa muidenkin kanssa, ja kymmeneltä illalla hän kutsui erään naispuolisen ystävänsä käymään, mutta tämän mukaan oli jo liian myöhä. Aamuyöllä Monroen sisäkkö Eunice Murray soitti hänen lääkärilleen, koska Monroen lukitussa huoneessa oli keskiyön jälkeen vielä valot, mutta tämä ei vastannut koputuksiin. Paikalle saapunut Greenson meni huoneeseen ikkunan kautta ja löysi Monroen makaamasta vuoteellaan alastomana puhelimen kuuloke kädessään. Yöpöydällä oli tyhjiä lääkepurkkeja. Monroe todettiin kuolleeksi paikan päällä ja kuolinajaksi arvioitiin 4. elokuuta klo 20.30 ja 22.30 välillä.[108]
Ruumiinavauksessa Monroen elimistössä todettiin kloraalihydraattia kahdeksan milligrammaa millilitrassa ja pentobarbitaalia 4,5 mg/ml.[109] Los Angelesin kuolemansyyntutkijanviraston lääkäri Thomas Noguchi merkitsi Monroen kuolinsyyksi ”akuutti barbituraattimyrkytys”, jonka syynä oli ”mahdollisesti itsemurha”.[110] Tahaton yliannostus suljettiin pois laskuista Monroen elimistöstä löydettyjen lääkemäärien perusteella.[111] Monroe oli tiettävästi ottanut yliannostuksen barbituraatteja aiemminkin ja joutunut ainakin kerran sen takia sairaalaan.[112]
Monroen äkillinen kuolema tavoitti poliisiradion kautta nopeasti myös tiedotusvälineet, ja se nousi etusivun uutiseksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lehdistö kirjoitti filmitähden kuoleman hämäristä olosuhteista laajasti. Marilyn Monroe haudattiin Westwood Village Memorial Parkin hautausmaalle Los Angelesissa 8. elokuuta läheisten ystävien läsnä ollessa. Joe DiMaggio järjesti hautajaiset eikä päästänyt paikalle Hollywoodin väkeä.[113]
Kuolinsyyspekulaatiot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monroen kuolemasta esitetään edelleen monenlaisia spekulaatioita, eivätkä huhut Monroen viimeisistä hetkistä ja kuolemaan johtaneista syistä ole laantuneet.[101] Kuolinpäivään liittyy joitain epäselviä yksityiskohtia: Monroen kuolleeksi julistamisen ja poliisin hälyttämisen välissä oli 35 minuuttia, puhelutiedot ovat puutteelliset, toksikologiset testit olivat vajavaiset ja tärkeitä elimiä ei säilytetty.[114][115]
Lisäksi Greensonin ja Murrayn antamassa selonteossa oli aukkoja liittyen muun muassa kellonaikaan, jolloin he havaitsivat Monroen kuolleen. Murray myös kertoi ensin nähneensä yöllä valon Monroen oven alta, mutta uuden ja paksun kokolattiamaton vuoksi se ei ollut mahdollista. Kun tämä kerrottiin Murraylle, hän muutti tarinaansa nopeasti ja kertoi huolestuneensa nähtyään puhelimenjohdon kulkevan oven ali. Monroe oli myös aina inhonnut lukittuja ovia, mistä syystä hänen ovessaan ei ollut toimivaa lukkoa.[116]
Los Angelesin syyttäjä aloitti uudet tutkimukset Monroen kuolemasta vuonna 1982. Mahdolliseksi kuolinsyyksi tarjottiin vahinkoa. Unettomuudesta kärsinyt Monroe otti pillerin toisensa jälkeen, kun ei saanut unta. Lopulta hän vaipui koomaan lääkkeiden vaikutuksesta ja kuoli yliannostukseen. Mitään todisteita murhasta ei löytynyt, mutta selvityksen mukaan tapaturmainen yliannostus oli mahdollinen.[114]
Jotkut ovat esittäneet, että Monroe murhattiin piikittämällä rauhoittavia lääkkeitä hänen kehoonsa.[117] Joidenkin mukaan Monroe olisi aikonut paljastaa suhteensa sekä John F. että Robert Kennedyyn, ja Kennedyt olisivat halunneet vaientaa hänet skandaalin välttämiseksi. Robert Kennedyn on myös huhuttu vierailleen salaa Los Angelesissa Monroen kuolinpäivän tienoilla. Myös moni muu taho on salaliittoteorioissa yhdistetty Monroen kuolemaan, kuten mafia ja FBI.[114][115][118]
Jäämistö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monroe jätti suurimman osan huomattavasta omaisuudestaan Lee Strasbergille ja Marianne Krisille, joka oli hänen psykiatrinsa New Yorkissa. Strasbergin leski Anna myi vuonna 1999 kaikki miehensä Monroelta perimät henkilökohtaiset esineet ”vuosisadan huutokaupassa”. Beige, ihonmyötäinen ja strassikivin koristeltu leninki, jossa Monroe oli laulanut presidentti Kennedylle syntymäpäivälaulun, myytiin yli 1,2 miljoonalla dollarilla. Vuonna 2005 Los Angelesissa myytiin huutokaupassa vielä 200 muuta esinettä.[119]
Tunnustukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Luettelo Marilyn Monroen palkinnoista ja ehdokkuuksista
Monroelle myönnettiin neljä Golden Globe -palkintoa, joista kolme hän sai suosituimpana naisnäyttelijänä ja yhden roolistaan elokuvassa Piukat paikat (1959).[120][121] Oscar-palkintoja tai -ehdokkuuksia Monroe ei koskaan saanut.[121] Euroopassa hän sai parhaan ulkomaalaisen naisnäyttelijän italialaisen David di Donatello -patsaan 1958 ja ranskalaisen Crystal Star Awardin 1959, molemmat elokuvasta Prinssi ja revyytyttö (1957).[120]
Monroe sai vuonna 1960 elokuvaurastaan tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6774 Hollywood Blvd.[122] Yhdysvaltalainen American Film Institute listasi Monroen vuonna 1999 kaikkien aikojen 6. suurimmaksi naispuoliseksi filmitähdeksi.[123]
Perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monroesta on kuolemansa jälkeen tullut Elvis Presleyn ja James Deanin veroinen myytti, ja hänestä lienee kirjoitettu enemmän elämäkertakirjoja kuin kenestäkään muusta lähihistorian filmitähdestä. Hänen vaikutustaan naiskuvaan, kauneusihanteisiin ja länsimaiseen filmitähtikulttiin pidetään merkittävänä. Häntä pidetään myös vedenjakajana vanhan ajan hohdokkaan tähtikuvan sekä myöhemmän arkisemman tähtikuvan välillä. On sanottu, että Monroe rakensi 1950-luvun murroskaudessa olevaan länsimaailmaan uudenlaisen seksisymbolin mallin, joka oli yhtä aikaa eteerinen ja inhimillinen. Myös hänen asemansa populaarikulttuurin ikonina on vaikuttanut muun muassa Andy Warholin ja Madonnan taiteeseen.[124]
Monroeta pidetään nykyään kehomyönteisyyden edelläkävijänä, sillä hän ei arkaillut alastomuutta ja esiintyi uskaliaissa asuissa valkokankaan ulkopuolellakin.[125] Hänellä on edelleen myös vankka mainosarvonsa; hänen kuviaan ja nimeään on käytetty muun muassa Max Factorin, Chanelin, Mercedes-Benzin ja Absolut Vodkan mainoksissa.[126]
Tunnetuin Monroesta tehty elokuva lienee vuonna 2011 ensi-iltaan tullut My Week with Marilyn, jossa Michelle Williams näytteli Monroeta. Syksyllä 2022 julkaistiin fiktiivinen elämäkertaelokuva Blondi, jossa Monroeta esittää Ana de Armas. Muita Monroen elämästä kertovia fiktiivisiä teatterielokuvia ovat esimerkiksi Hyvästi, Norma Jean – tervetuloa, Marilyn Monroe (1976), This Year’s Blonde (1980), Goodnight, Sweet Marilyn (1989) ja Calendar Girl (1993). Myös Anna Erikssonin ohjaama M (2018) perustuu löyhästi Monroen viimeisiin elinpäiviin.
Valikoitu filmografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
- Pääartikkeli: Marilyn Monroen filmografia
| Elokuvat | |||
|---|---|---|---|
| Vuosi | Nimi | Rooli | |
| 1950 | Asfalttiviidakko | Angela Phinlay | |
| Kaikki Eevasta | neiti Claudia Caswell | ||
| 1952 | Purkaus yössä | Peggy | |
| Draama hotellissa | Nell Forbes | ||
| 1953 | Niagara | Rose Loomis | |
| Herrat pitävät vaaleaveriköistä | Lorelei Lee | ||
| Kuinka miljonääri naidaan | Pola Debevoise | ||
| 1955 | Kesäleski | tyttö | |
| 1957 | Prinssi ja revyytyttö | Elsie Marina | |
| 1959 | Piukat paikat | Sugar Kane Kowalczyk | |
| 1961 | Sopeutumattomat | Roslyn Taber | |
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Banner, Lois: Marilyn: The Passion and the Paradox. Bloomsbury, 2012. ISBN 978-1-4088-3133-5
- Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää. (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004.) Suomentanut Parpola, Inka. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-6565-7
- Havers, Richard & Evans, Richard: Marilyn sanoin, kuvin ja sävelin. (Marilyn in Words, Pictures and Music, 2010.) Suomentanut Ahola, Ari. Helsinki: Gummerus, 2010. ISBN 978-951-20-8371-8
- Riese, Randall & Hitchens, Neal: The Unabridged Marilyn. Lontoo: Corgi Books, 1988. ISBN 978-0-552-99308-1
- Spoto, Donald: Marilyn Monroe. (Marilyn Monroe. The Biography. New York: HarperCollins, 1993) Suomentanut Mattila, Raija & Lahtinen, Jaana. Helsinki: Tammi, 1993. ISBN 978-0-8154-1183-3
- Summers, Anthony: Jumalatar: Marilyn Monroe. (Goddess: The Secret Lives of Marilyn Monroe, 1985.) Suomentanut Mäenpää, Risto. Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13816-9
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Spoto 1993, s. 33.
- ↑ Riese & Hitchens 1988, s. 33.
- ↑ Banner 2012, s. 19.
- ↑ Gladys Pearl Monroe Baker (1902–1984) Find a Grave. Arkistoitu 16.12.2018. Viitattu 15.12.2018. (englanniksi)
- ↑ Spoto 1993, s. 27, 28.
- ↑ Banner 2012, s. 24, 25, 72.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 28, 29.
- ↑ a b Churchwell 2004, s. 167–169.
- ↑ Churchwell 2004, s. 171; Havers & Evans 2010, s. 20.
- ↑ Churchwell 2004, s. 174.
- ↑ Spoto 1993, s. 32, 33.
- ↑ Churchwell 2004, s. 173.
- ↑ Marilyn Monroe's Father Revealed in Documentary ’Marilyn, Her Final Secret’ Mirror. 4.4.2022. Viitattu 22.5.2024. (englanniksi)
- ↑ Spoto 1993, s. 48–51.
- ↑ Spoto 1993, s. 52.
- ↑ Churchwell 2004, s. 175, 176.
- ↑ Spoto 1993, s. 224.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 30, 31.
- ↑ Spoto 1993, s. 73–77, 88; Banner 2012, s. 86.
- ↑ Spoto 1993, s. 90, 93, 94.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 36–37.
- ↑ Churchwell 2004, s. 187.
- ↑ Churchwell 2004, s. 190–191.
- ↑ Spoto 1993, s. 112.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Forsberg, Tiina: Marilyn Monroe – koko maailman tuntema tyttörukka Yle Uutiset. 5.8.2012 (päivitetty 6.8.2012). Yleisradio Oy. Viitattu 15.9.2017.
- ↑ Churchwell 2004, s. 56, 57.
- ↑ a b Morgan, Michelle & Franse, Astrid: How Married and Bored Norma Jeane Became Sex Bomb Marilyn Monroe New York Post. 21.11.2015. Viitattu 7.2.2016.
- ↑ Churchwell 2004, s. 58.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 48, 49.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 51.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 54, 55.
- ↑ Spoto 1993, s. 143.
- ↑ Churchwell 2004, s. 52.
- ↑ Spoto 1993, s. 160.
- ↑ a b Havers & Evans 2010, s. 70.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 74.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 80.
- ↑ Spoto 1993, s. 214, 221.
- ↑ Banner 2012, s. 170, 171.
- ↑ Spoto 1993, s. 238.
- ↑ a b Churchwell 2004, s. 59.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 83–86.
- ↑ a b Churchwell 2004, s. 72.
- ↑ Spoto 1993, s. 222.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 94–96.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 97.
- ↑ Spoto 1993, s. 245–247.
- ↑ Spoto 1993, s. 247.
- ↑ Banner 2012, s. 208 ja 209.
- ↑ Spoto 1993, s. 259, 266.
- ↑ Churchwell 2004, s. 78.
- ↑ Churchwell 2004, s. 80, 81.
- ↑ Churchwell 2004, s. 82, 83.
- ↑ Spoto 1993, s. 291.
- ↑ Churchwell 2004, s. 266.
- ↑ a b Churchwell 2004, s. 81.
- ↑ Spoto 1993, s. 298.
- ↑ Spoto 1993, s. 325, 328.
- ↑ Spoto 1993, s. 419.
- ↑ Spoto 1993, s. 327.
- ↑ Spoto 1993, s. 341.
- ↑ Churchwell 2004, s. 84, 85.
- ↑ a b Churchwell 2004, s. 85.
- ↑ Spoto 1993, s. 431.
- ↑ Lindfors, Jukka: Marilynin elämä oli tarina menestyksestä ja onnettomuudesta Yle Elävä arkisto. 8.9.2006 (päivitetty 23.4.2021).
- ↑ Spoto 1993, s. 441, 445
- ↑ Chruchwell 2004, s. 87, 88.
- ↑ Banner 2012, s. 335.
- ↑ Spoto 1993, s. 479, 480.
- ↑ Andrew, Geoff: ”A Film That Fate Helped Make a Classic: The Misfits” The Independent. 17.6.2015. Lontoo: Independent Digital News & Media Ltd. Viitattu 13.6.2021. (englanniksi)
- ↑ Spoto 1993, s. 341.
- ↑ Churchwell 2004, s. 312.
- ↑ Spoto 1993, s. 540, 541, .
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 178–182.
- ↑ Spoto 1993, s. 567.
- ↑ a b Ruhlmann, William: Marilyn Monroe Artist Biography AllMusic. Viitattu 10.3.2017. (englanniksi)
- ↑ Spoto 1993, s. 247.
- ↑ Churchwell 2004, s. 45, 57, 56.
- ↑ Spoto 1993, s. 239.
- ↑ Churchwell 2004, s. 62.
- ↑ Churchwell 2004, s. 54, 62.
- ↑ Banner 2012, s. 44, 45.
- ↑ a b Spoto 1993, s. 275.
- ↑ Spoto 1993, s. 281.
- ↑ Spoto 1993, s. 90, 283.
- ↑ Churchwell 2004, s. 228, 375.
- ↑ Spoto 1993, s. 577.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 37, 40.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 40.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 42.
- ↑ Spoto 1993, s. 287, 288, 307.
- ↑ Spoto 1993, s. 491.
- ↑ Churchwell 2004, s. 106.
- ↑ Spoto 1993, s. 395.
- ↑ Banner 2012, s. 256.
- ↑ Spoto 1993, s. 424, 437 487.
- ↑ a b Miller, Mike: Who Were Marilyn Monroe's Most Famous Lovers? Truth vs Rumors People. 21.5.2024. Viitattu 19.6.2024. (englanniksi)
- ↑ a b Friends and Fans on Marilyn Monroe’s Sexuality The Gay & Lesbian Review. 26.6.2017. Viitattu 30.11.2022. (englanti)
- ↑ Was Marilyn A Lesbian? New Book Says Yes HuffPost. 26.7.2012. Viitattu 30.11.2022. (englanniksi)
- ↑ Spoto 1993, s. 361, 438.
- ↑ a b Puljujärvi, Ismo: Marilyn Monroe täyttäisi tänään 95 vuotta – traaginen elämä päättyi mysteerikuolemaan Iltalehti. 1.6.2021. Helsinki: Alma Media Suomi Oy. Viitattu 14.6.2021.
- ↑ Spoto 1993, s. 502, 503, 579.
- ↑ Spoto 1993, s. 473.
- ↑ Spoto 1993, s. 80.
- ↑ Churchwell 2004, s. 197.
- ↑ Wolfe, Donald H.: The Last Days of Marilyn Monroe. Määritä julkaisija! ISBN 0787118079 (englanniksi)
- ↑ Spoto 1993, s. 604, 605.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 182, 183.
- ↑ Clayton, Marie: Marilyn Monroe: Unseen Archives, s. 361. Barnes & Noble Inc, 2004. (englanniksi)
- ↑ Summers 1986, s. 319, 320.
- ↑ Kormam, Seymour: ”Marilyn Monroe Ruled ’Probable Suicide Victim’” Chicago Tribune. 18.8.1962. Viitattu 14.6.2021. (englanniksi)
- ↑ Banner 2012, s. 321.
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 184.
- ↑ a b c McCartney, Anthony: Marilyn Monroe’s Death Would Be Investigated Differently Today The Huffington Post. 1.8.2012. New York. Arkistoitu 2.8.2012. Viitattu 14.2.2016. (englanniksi)
- ↑ a b Langley, William: Marilyn Monroe 50 Years on: The mystery of Marilyn’s Last Days The Daily Telegraph. 29.7.2012. Lontoo: Telegraph Media Group. Viitattu 8.5.2013. (englanniksi)
- ↑ Spoto 1993, s. 609.
- ↑ Marilyn Monroen kuolema edelleen mysteeri MTV3 Uutiset. 3.8.2012. Viitattu 3.8.2012.
- ↑ Witheridge, Annette: ’Murdered by the Mafia’: Did Bobby Kennedy Pay for Marilyn Monroe’s Killing? Daily Mirror. 28.7.2012. Lontoo. Viitattu 8.5.2013. (englanniksi)
- ↑ Havers & Evans 2010, s. 185.
- ↑ a b Marilyn Monroe Awards and Nominations The Marilyn Monroe Collection. Viitattu 10.3.2017. (englanniksi)
- ↑ a b Yoram Kahana: Marilyn: The Globes’ Golden Girl Golden Globe Awards. 30.1.2014. Viitattu 10.3.2017. (englanniksi)
- ↑ Marilyn Monroe Hollywood Walk of Fame. (englanniksi)
- ↑ AFI’s 100 Years – 100 Stars Los Angeles: American Film Institute. Viitattu 19.6.2021. (englanniksi)
- ↑ Churchwell 2004, s. 36, 39.
- ↑ Spoto 1993, s. 175, 250.
- ↑ Churchwell 2004, s. 54, 55.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Suomeksi
- Alanen, Antti: Marilyn: Alaston naamio: Marilyn Monroen elokuvat. (Uudistettu painos) Helsinki: Suomen elokuva-arkisto: Edita, 1996. ISBN 951-37-1915-4
- Monroe, Marilyn: Nuoruuteni. (Teos on käsikirjoittaja Ben Hechtin haamukirjoittama) Suomentanut Lindberg, Tutteli. Otava, 1975.
- Monroe, Marilyn: Välähdyksiä, sirpaleita. ((Fragments. Poems, Intimate Notes, Letters, 2010.) Toimittaneet Stanley Buchthal ja Bernard Comment) Suomentanut Sallamo-Lavi, Anuirmeli & Toivanen, Lotta. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36980-7
- Englanniksi
- Morgan, Michelle: Marilyn Monroe : Private and Confidential. New York: Skyhorse Pub, 2012. ISBN 9781616087197
- Vitacco-Robles, Gary: The Life, Times, and Films of Marilyn Monroe : Volume 1 – 1926 to 1956. Bear Manor Media, 2015. ISBN 9781593937942
- Vitacco-Robles, Gary: The Life, Times, and Films of Marilyn Monroe : Volume 2 – 1956 to 1962. Bear Manor Media, 2014. ISBN 9781593937782
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia Commonsissa
Sitaattikokoelmia Wikisitaateissa
- Viralliset kotisivut (englanniksi)
- Marilyn Monroe -galleria
- Gilmore, John: Spotlight Marilyn Monroe (englanniksi)
- Marilyn Monroe (1926–1962) Find a Grave (englanniksi)
- Rudnick, Paul: Time 100: Marilyn Monroe Time. 14.6.1999. Arkistoitu 25.5.2009. (englanniksi)
- Kirkland, Doug: An Evening with Marilyn Monroe (valokuvia) The Digital Journalist. Arkistoitu 13.6.2006. Viitattu 21.6.2006. (englanniksi)
- Duke, Alan: Marilyn Monroe Photos Found at Garage Sale Still a Mystery CNN. 29.5.2011. (englanniksi)
- Marilyn Monroe berättar (Georges Belmont haastattelee Monroeta 1960: kaksi äänitiedostoa, 49 ja 44 min) Svenska Yle. (englanniksi, ruotsiksi)
| ||||||||||||||||||||||||||
