Zand-dynastia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Zand dynastia vuonna 1776.

Zand-dynastia oli heimoliitto, joka afšaridien jälkeen nousi valtaan luoteisessa Persiassa. Dynastian hallintokauden katsotaan kestäneen vuodet 1751–1794.[1] Zandeja seurasivat vallassa qajarit, jotka loivat vuoteen 1924 kestäneen dynastian.

Zand-dynastian perustaja oli Karim Khan, joka oli koonnut armeijansa Zagrosvuorten iranilaisista paimentolaisheimoista. Nadir Šahin kuoltua Karim Khan valloitti Isfahanin ympäristön vuoteen 1750 menneessä ja seuraavana vuonna hän sai käytännössä valtaan koko läntisen Persian. Hän ei ottanut kuitenkaan šaahin arvonimeä, vaan käytti titteliä wakil, sijaishallitsija.[2]

Karim Khan rakensi luottamusta ja liittosuhteita Länsi- ja Etelä-Iranin suurkaupunkien Isfahanin, Šīrāzin, Tabrizin ja Kermanin byrokraatteihin ja mahtimiehiin ja omistautui kaupan ja maatalouden elvyttämiseen Farsin alueella ja Länsi-Persiassa. Hän rakensi pääkaupunkinsa Šīrāziin ja solmi kauppasopimuksia Englannin Itä-Intian kauppakomppanian kanssa. Karim Khanin taitavasta talouspolitiikasta ja inhimillisyydestä kerrotaan kansantaruissa.[2]

Karim Khan hallitsi Persiaa vuodet 1751–1779 kuolemaansa asti.[2]

Dynastian loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksikään Karim Khanin viidestä seuraajasta ei ottanut käyttöön hänen arvonimeään wakil, eikä šaahin arvonimeä. Ensimmäiset kolme hallitsivat muodollisesti yhden Karim Khanin pojan nimissä ja kaksi viimeistä tunnetaan persialaisissa lähteissä "khaneina".[2] Karim Khanin seuraajat tuhosivat nopeasti hänen saavutuksensa, sillä heidän välillään puhkesi valtataistelu, eivätkä he kyenneet herättämään luottamusta kaupunkieliitissä.[2]

Zandeja seurasivat vallassa qajarit, jotka löivät zandit lopullisesti vuonna 1794 ja perustivat vuoteen 1924 ulottuneen dynastian.[3]

  • Lapidus, Ira M.: A History of Islamic Societies. 3rd. Edition. Cambridge University Press, 2022. ISBN 978-0-521-73297-0
  1. Lapidus 2022, s. 389
  2. a b c d e John Perry: Zand-dynasty Encycopaedia Iranica. Viitattu 19.11.2024.
  3. Lapidus 2022, s. 389