Tämä on lupaava artikkeli.

Japanin kulttuuri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Japanilainen päivänvarjo Kiotossa
Sushi on maailmanlaajuisesti tunnettu japanilainen ruokalaji. Hiroshigen puupiirros.
Japanissa kaikissa kodeissa ja tietyissä julkisissa paikoissa, ihmisten on riisuttava kenkänsä (tai jalkineet yleensä) ja jätettävä ne sisäänkäynnille ennen sisäänpääsyä. Kuvassa on genkan (eräänlainen sisäänkäynti japanilaisille taloille).

Japanin kulttuuri (jap. 日本の文化, Nihon no bunka) on monivivahteinen sekoitus omaperäisiä japanilaisia, länsimaisia, kiinalaisia ja korealaisia piirteitä. Aina 1800-luvulle saakka Japaniin vaikuttivat eniten kiinalainen ja korealainen kulttuuri. Ensimmäinen kosketus länsimaihin Japanilla oli 1500-luvulla Nanban-kaupan kaudella, jonka jälkeen maa kuitenkin eristäytyi ulkomaailmasta useaksi vuosisadaksi. 1800-luvun puolivälistä lähtien Japanin modernisoituessa ja teollistuessa länsimaisen kulttuurin vaikutus on näkynyt yhä voimakkaampana.

Japanin kulttuurin kehitystä on edistänyt maan maantieteellinen asema. Suotuisa ilmasto on mahdollistanut suhteellisen suuren väestömäärän ylläpidon. Japanin saaria ympäröivä meri puolestaan on suojannut maata ulkopuolisilta hyökkäyksiltä ja sallinut japanilaisten omaksua ulkopuoliset kulttuurivaikutteet omaan tahtiinsa. Japanin saarten vuoristoisuus on luonut kulttuurieroja maan eri osien välille.[1] Vaikka Japani on suhteellisen homogeeninen yhteiskunta, maassa on muutamia etnisiä vähemmistöjä, joilla on oma kulttuuriperintönsä: Ainujen kulttuuri pohjoisessa ja Ryūkyū-saarten kulttuuri etelässä.

Kulttuurin erityispiirteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsitteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nainen lukemassa, Kuniyoshi Utagawan maalaus. Naisen asema on vaihdellut Japanin historian aikana suuresti. Yhteiskunnallisesti siihen on vaikuttanut erityisesti kungfutselaisuus.

Uskonnoista Japanin kulttuuriin ovat vaikuttaneet maalle alkuperäisen šintolaisuuden lisäksi buddhalaisuus 500-luvulta lähtien, taolaisuus ja kungfutselaisuus, jotka ovat olleet synkretistisessä suhteessa toisiinsa. Kungfutselaisuus on vaikuttanut erityisesti sosiaalisiin suhteisiin ja niiden hierarkkisuuteen. Perinteisen japanilaisen yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita kuvaamaan on kehitetty useita eri käsitteitä. On tarkoittaa velkaa, joka yksilöllä on ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan, giri taas vastavuoroisuuden periaatetta, velvollisuuksia, joita ihmisillä on toisiaan kohtaan. Toisin kuin on, giri voi olla tasavertainen suhde. Näiden vastapuoli, ninjō, tarkoittaa ihmisen henkilökohtaisia tunteita ja haluja.[2] Samantapainen vastakohta-asettelu on honne ja tatemae: honne tarkoittaa henkilön omia, piilotettuja toiveita ja tunteita ja tatemae, fasadi, ulkopuolisille näytettyjä mielipiteitä ja käytöstä. Yhteiskunnan vaatimuksien ja todellisten tunteiden välinen ristiriita on yleinen aihe esimerkiksi Japanin kirjallisuudessa. Yhteiskunnassa vallitsevaa harmoniaa kuvataan käsitteellä wa.[3]

Toinen ihmisten välisiä suhteita kuvaava sanapari on uchi ja soto. Uchi tarkoittaa henkilön sisäpiiriä, soto taas ulkopuolisia henkilöitä. Ryhmät eivät ole staattisia, vaan ne vaihtelevat suuresti tilanteesta riippuen: sisäpiiri voi olla oma perhe, yritys tai kaveripiiri. Sisä- ja ulkopiirin ero heijastuu japanin kieleen, jossa on karkeasti jaoteltuna kolme eri kohteliaisuustasoa: sisäryhmälle tai esimerkiksi sosiaalisesti ”alemmille” henkilöille puhutaan alimmalla perustasolla, tasavertaisille ulkopuolisille keskimmäisellä, neutraalilla tasolla ja ”ylemmille” henkilöille, kuten oppilas opettajalle, työntekijä esimiehelleen tai asiakaspalvelija asiakkaalle kohteliaimmalla keigo-kielellä. Kohteliaisuustasot näkyvät esimerkiksi verbipäätteissä, sanavalinnoissa ja sanoihin liitettävissä kunnioittavissa prefikseissä.[4]

Esimerkiksi japanilaisessa taiteessa näkyviin esteettisiin ideaaleihin ovat vaikuttaneet buddhalaisuus ja Kiinan kulttuuri. Keskeinen ideaali on luontoon perustuva harmonia ja yksinkertaisuus. Tätä kuvaava termi on wabi-sabi, epätäydellisten, pysymättömien, vaatimattomien ja ei-konventionaalisten asioiden kauneus. Wabi-sabi on läheisesti kytköksissä zen-buddhalaisuuteen ja on näkyvissä esimerkiksi japanilaisessa teeseremoniassa.[5] Toinen merkittävä, nykyäänkin käytössä oleva esteettinen käsite on Edo-kaudella kehittynyt iki, jonka vastakohta on yabo. Viime vuosikymmeninä yleistynyttä populaarikulttuurissa näkyvää ”söpöyttä” edustavat esimerkiksi Hello Kitty -hahmot, Pikachu tai japanilaisten yhtiöiden ja prefektuurien erityyppiset maskotit.[6]

Yleispiirteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kappa-vedenhenki. Japani on mahdollisesti maailman ainoa kulttuuri, jossa ei ole lainkaan ollut uskoa noituuteen.[7]

Brittiläisen antropologin Alan Macfarlanen mukaan Japani on maailman ainoa suuri nykyaikaan säilynyt jakautumaton ”ei-akselikulttuuri”. Akseliajan käsitteen kehittänyt Karl Jaspers kiinnitti huomiota 700–100-luvuilla eaa. tapahtuneeseen uskonnolliseen ja filosofiseen vallankumoukseen, jossa useat Euraasian alueen ajattelijat loivat jännitteen henkisen ja maallisen välille. Japanissa tällaista muutosta ei koskaan tapahtunut. Japanissa ei ole akselifilosofien luomia vastakkainasetteluja ruumiin ja sielun, ihmisen ja jumalan, kulttuurin ja luonnon, valtion ja yhteiskunnan tai yhteiskunnan ja minuuden välillä samoin kuin muualla maailmassa. Japani on kuitenkin pinnallisesti ottanut vastaan akselifilosofioita, kuten buddhalaisuuden ja kungfutselaisuuden. Sosiologi Shmuel Eisenstadtin mukaan ”kungfutselaisuuden ja buddhalaisuuden ja myöhemmin länsimaisten ideologioiden muuntuminen Japanissa ... merkitsee akseliuskontojen, -ideologioiden ja kulttuurien murenemista” ja Japani on pikemminkin mukauttanut ulkopuoliset vaikutteet, huomattavimpana buddhalaisuuden, omaan animistiseen perinteeseensä kuin muuttanut radikaalisti alkuperäistä filosofista perustaansa.[7]

Macfarlanen mukaan Japani eroaa tämän vuoksi perustavanlaatuisesti kaikista muista maailman suurista nykykulttuureista. Hän kuvaa Japania siinä mielessä heimoyhteiskunnaksi, että kaikki on riippuvaista toisistaan; ei voida tehdä erotteluja ”taiteen”, ”talouden”, ”perheen”, ”politiikan” ja ”uskonnon” välille vaan kaikki nämä ulottuvuudet ovat läsnä kaikkialla eri painotuksin. Japanilaisen ajattelun perusyksikkö ei ole länsimaiseen tapaan asia, instituutio tai yksilö vaan suhde. Logiikka, ajattelu ja moraali ovat tilannesidonnaisia ja muuttuvia: intuitiota, ihmisten välisiä suhteita ja harmoniaa pidetään niitä tärkeämpinä. Erityisen tärkeäksi vaikuttajaksi Japanin kulttuurissa nousee estetiikka, joka on läsnä lukuisissa toiminnoissa. Japanissa ei ole ollut uskoa Jumalaan, jumaliin, länsimaalaistyylisiin henkiin, sieluun, konkreettiseen tuonpuoleiseen, karmaan tai hindulaiseen jälleensyntymään. Macfarlanen mukaan Japani on täydellisen eksistentiaalinen yhteiskunta:[7]

»Tuntuu häkellyttävältä, että he hyväksyivät kärsimyksen satunnaisuuden, oikullisuuden ja merkityksettömyyden sekä sattuman ja onnen aseman tavalla, jota en ole muualla nähnyt. Heitä ympäröivän maailman arvaamattomuus – maanjäristykset, hyökyaallot, tulivuoret, tulvat – selitettiin luonnollisiksi, niistä vastasivat ei-hengelliset voimat tässä materiaalisessa maailmassa.[8]»

Näiden käsitteiden, piirteiden, japanilaisten ja Japanin kulttuurin mahdollista ”ainutlaatuisuutta” ja suhdetta muihin kulttuureihin käsittelevää nationalististakin kirjallisuutta kutsutaan nimellä nihonjinron.

Henkilönimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkilönimet kirjoitetaan Japanissa japaninkielisissä teksteissä itämaisessa nimijärjestyksessä sukunimi ensin. Länsimainen nimijärjestys otettiin käyttöön kansainvälisissä yhteyksissä 1800-luvun lopulla, kun Japanissa oli vallalla länsimaistumispyrkimys. Nyttemmin Japanissa on esiintynyt pyrkimyksiä palata vanhaan käytäntöön ja kirjoittaa sukunimi ensin, kuten esimerkiksi kiinalaiset nimet kirjoitetaan.[9]

Asiaan otti voimakkaasti kantaa Japanin ulkoministeri Taro Kono, joka vaati kansainvälistä mediaa kunnioittamaan japanilaista perinnettä, kun Japani on laajan huomion kohteena vuoden 2019 G20-kokouksen, rugbyn maailmanmestaruuskilpailujen ja vuoden 2020 olympialaisten vuoksi. Monet japanilaiset yritykset vastustavat muutosta. Vuonna 2000 yleisölle tehdyssä kyselyssä 34,9 prosenttia vastanneista piti japanilaista järjestystä parempana, 30,6 prosenttia länsimaista, ja 29,6 ei ottanut kantaa.[9]

Kuvataide

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Japanin taide

Maalaustaide

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heian-kaudella (794 – n. 1190) Japanin taide oli eleganttia ja koristeellista. Palatsien paperisten irtoväliseinien maalauskoristelussa oli profaania maisemataidetta. Myös kirjojen tapahtumia ja muita kertomuksia kuvitettiin hyvin yleisesti. Kuvat olivat väritettyjä tussipiirroksia tai -maalauksia, ja ne edustivat niin sanottua yamato-e-maalausta. Kuvitukset olivat selkeän kertovia ja pelkistetyn koristeellisia. Myös muotokuvat ja eläinkuvat olivat yleisiä, ja niissä viljeltiin Japanin taiteelle tyypillistä satiirista huumoria. Parhaat yamato-e-maalarit kuuluivat Tosan koulukuntaan.[10] Kamakura-kaudella (n. 1190–1333) taide muuttui kansanomaisemmaksi.[10]

Yksivärinen tussimaalaus Muromachi-kaudelta. Bunsei.

Muromachi-kaudella (n. 1333–1573) maalaustaiteessa vetäydyttiin etsimään romanttissävyistä ihannemaisemaa ja luonnonkokemusta, käyttäen Kiinasta omaksuttua yksiväristä tussimaalaustekniikkaa. Esityksissä oli tavoitteena koruttomuus. Kauden lopulla Kanō-koulukunnan piirissä syntyi yamato-e-tradition pohjalta vastakkainen tyyli, johon yhdistettiin myös zen-maalauksen sävykäs tussitekniikka. Näin saatiin koristeellinen tyyli, jossa käytettiin myös runsaasti kulta- ja hopeaväriä. Tavallisin kuvatyyppi oli kakemono.[10] Azuchi-Momoyama-kaudella (n. 1573–1614) suosittiin koristeellista Kanō-tyyliä, ja kultavärin käyttö lisääntyi entisestään. Jotkut maalarit pitäytyivät kuitenkin Muromachi-kauden zeniläisessä luonnonnäkemyksessä ja tyylillisessä yksinkertaisuudessa.[10]

Edo-kaudella (n. 1615 – 1866) Tosa- ja Kanō-tyyli säilyivät, ja niiden rinnalle syntyi uusia tyylejä. Näistä yksi oli ukiyo-e-maalaus, joka oli realistista ja kuvasi kansanomaisia aiheita. Tyyli oli alkuna 1800-luvun lopulla Euroopassa merkittävästi vaikuttaneen väripuupiirrostekniikan kehittymiselle. Puupiirrostekniikka oli vanha japanilainen tekniikka, joka oli ollut tyylitellyn kalligrafista. 1700-luvun puolivälissä kehitettiin kaksiväritekniikka ja vähän myöhemmin moniväripainatus, joiden avulla töistä saatiin korostetun hienostuneita. Yleinen aihe olivat pääkaupunki Edon kurtisaanit, mutta myös maisemia kuvattiin.[10] Toisen maailmansodan jälkeen Japanissa on omaksuttu modernistinen ja abstrakti taidekäsitys.[10]

Kuvanveisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varhainen joko Japanissa tai Koreassa kaiverrettu Asuka-kauden puuveistos 600-luvulta.

Vanhimpia Japanissa valmistettuja veistoksia ovat esihistoriallisen Jōmon-kauden todennäköisimmin uskonnollisiin rituaaleihin liittyneet dogū-hahmot ja myöhemmin Kofun-kaudella hautakummuille asetetut haniwa-veistokset, jotka esittävät esimerkiksi ihmisiä, hevosia ja rakennuksia. Varsinainen monumentaalinen kuvanveistoperinne alkoi Japanissa buddhalaisuuden saapumisen myötä 500-luvulla. Koska omaa perinnettä ei juuri ollut, kiinalainen ja korealainen veistotaide sekä Intiasta peräisin oleva buddhalainen kuvasto omaksuttiin sellaisinaan. Varhaisessa veistostaiteessa käytettiin materiaalina etenkin pronssia, mutta myös savea ja lakkaa. 700-luvun loppuun mennessä kuvanveisto alkoi saada aiempaa omaperäisempiä muotoja ja helposti saatavilla oleva puu vakiintui käytetyimmäksi materiaaliksi, ainakin osittain šintolaisuuden vaikutuksesta. Nyt luotiin myös ensimmäiset šintolaiset veistokset. Kiveä ei Japanissa juurikaan käytetty.[11][12][13]

Japanilaisen kuvanveiston kultakautena on pidetty etenkin Nara-kautta 700-luvulla, jolloin sen tekniikat monipuolistuivat ja kypsyivät Tang-dynastian Kiinan vaikutuksessa. Kauden merkittävimpiin saavutuksiin kuuluu Tōdai-jin temppelin alun perin yli 14 metriä korkea, pronssista valettu suuri Buddha. Heian-kaudella yhteyksien heiketessä Manner-Aasiaan kuvanveisto kehittyi Japanissa muiden taiteenlajien tavoin itsenäisesti. Kauden huomattavin kuvanveistäjä oli 1000-luvulla elänyt Jōchō, joka erikoistui temppeliveistoksiin ja jonka mestariteos on Byōdō-inin uudella yosegi-zukuri-tekniikalla valmistettu Amida Buddhan patsas. Hänen tyyliään jäljiteltiin laajalti. Heian-kautta seuranneella Kamakura-kaudella uudet vaikutteet saivat aikaan Heian-kauden seesteisen mietiskelevää tyyliä realistisemman virtauksen, jonka mestareihin lukeutuivat Kōkei sekä hänen seuraajansa Unkei ja Kaikei. Heitä työllisti erityisesti Naran suurien temppelien rakentaminen uudelleen Genpei-sodan jälkeen. Tämän jälkeen kuvanveisto kuitenkin maneeristui ja keskinkertaistui, suureksi osaksi siihen pidättyvästi suhtautuvan zenbuddhalaisuuden vaikutuksesta.[14][15]

Japanin avauduttua länteen 1800-luvulla veistostaide ei omaksunut länsimaisia muotoja yhtä menestyksekkäästi kuin muut taiteenlajit. Jotkin kuvanveistäjät, kuten Takamura Kōun, onnistuivat yhdistämään japanilaisen perinteen uuteen länsimaiseen tyyliin. Varsinaisesti nykyaikainen japanilainen veistostaide on kuitenkin kukoistanut vasta 1950-luvulta lähtien. Merkittäviä japanilaisia nykykuvanveistäjiä ovat esimerkiksi Noguchi Isamu ja Nagare Masayuki.[16][17]

Keramiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oribe-keramiikka-astia Tokion kansallismuseossa

Keramiikka on ollut Japanissa äärimmäisen arvostettu käsityö- ja taidelaji. Toisin kuin useat muut perinteiset taiteet, japanilainen keramiikkaperinne on edelleen innovatiivinen ja keramiikkaa tuotetaan runsaasti: maassa toimii noin 30 000 itsenäistä keraamikkoa. Japanilainen estetiikka, jossa muodon ja lasituksen epäsymmetrisyys ja epätäydellisyys nähdään kiinnostavuutta lisäävinä piirteinä, eroaa länsimaisesta. Keramiikan valmistus aloitettiin Japanissa Jōmon-kaudella radiohiiliajoitusten mukaan noin 12 000 vuotta sitten, mikä tekisi japanilaisesta keramiikasta maailman vanhinta. Rikkaasti koristeltua Jōmon-keramiikkaa seurasivat Yayoi-kaudella yksinkertaisempi tyyli ja Kofun-kaudelta tunnetut haniwa-terrakottaveistokset. 400-luvulta alkaen kehittyi uudenlainen Sueki-keramiikka korealaisesta vaikutuksesta. Ensimmäiset huomattavat kiinalaiset vaikutteet omaksuttiin 700-luvulla. Vaikka japanilaiseen keramiikkaan ovat vaikuttaneet huomattavasti korealainen ja kiinalainen perinne, se on pitkälti säilyttänyt omaperäisyytensä. Aikaisemmasta perinteestä syntyivät keskiajan kuusi tunnettua keramiikkakeskusta, Seto, Tokoname, Echizen, Shigaraki, Tamba ja Bizen, jotka tuottavat kaikki edelleen keramiikkaa.[18][19]

1500-luvulta alkaen keramiikka oli Japanissa erityisesti kytköksissä teeseremoniaan, jonka myötä koristellun kiinalaisen keramiikan sijaan vaikutteita otettiin ennemminkin maanläheisemmästä korealaisesta perinteestä. Ensimmäiseksi teeseremoniassa käytettiin Seto-, Shigaraki- ja Iga-keramiikkaa. Seton keraamikot muuttivat tähän aikaan Minon provinssiin ja kehittivät uudentyyppistä, lasitettua Shino- ja Oribe-keramiikkaa – Karatsu-keramiikka vuorostaan nousi maineeseen korealaisten maahanmuuttajien avulla. Myöhemmin teen yhteydessä käytettäväksi vakiintui erityisesti raku-keramiikka. Monivärilasituksen kehittymisen myötä myös värikkäämpi ja koristeellisempi keramiikka nousi vaihtoehdoksi kiotolaisen kyōyakin kautta: sen kehittäjiin lukeutuivat Nonomura Ninsei ja Ogata Kenzan, jotka saivat vaikutteita maalaustaiteesta. Posliinin valmistus Japanissa alkoi 1600-luvulla, ja sen keskuksena toimi erityisesti Aritan alue Kyūshūlla. Posliinia vietiin runsaasti ulkomaille; huomattava vaikutus oli Kakiemon-posliinilla, jota esimerkiksi Delftin ja Meißenin keraamikot jäljittelivät. 1900-luvun nykyaikainen japanilainen taidekeramiikka on pelkkien käyttöesineiden sijaan tuottanut aiempaa veistoksellisempia ja abstraktimpia teoksia.[20][21]

Katso myös: Japanilainen kalligrafia

Arkkitehtuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Japanilainen arkkitehtuuri
  • 1600-luvun alussa rakennettua Himejin linnaa on huomattavimpia japanilaisia linnoja
    1600-luvun alussa rakennettua Himejin linnaa on huomattavimpia japanilaisia linnoja
  • Perinteinen rakennus tatamimattoineen
    Perinteinen rakennus tatamimattoineen
  • Roppongin alue Tokiossa. Toisen maailmansodan jälkeistä arkkitehtuuria ovat hallinneet esivalmistetut betonielementtirakennukset ja voimakas kaupungistuminen
    Roppongin alue Tokiossa. Toisen maailmansodan jälkeistä arkkitehtuuria ovat hallinneet esivalmistetut betonielementtirakennukset ja voimakas kaupungistuminen

Japanilaiselle arkkitehtuurille ja muullekin taiteelle keskeinen ajatus on tyhjän tilan käsite ma, joka on kiinteässä yhteydessä šintolaisuuteen. Arkkitehtuurissa ma näyttäytyy esimerkiksi rakennuksen yhdistämisellä ympäröivään luontoon, mikä saadaan aikaan sisä- ja ulkotilan rajojen hämärtämisellä ja rakennuksen liittämisellä osaksi maisemaa. Perinteisesti Japanissa käytetty rakennusmateriaali on ollut puu. Kantavina rakenteina on käytetty puupylväitä, mikä on sallinut sisätilojen joustavan jäsentelyn keveine, siirreltävine seinineen ja parantanut kestävyyttä maanjäristyksissä. Koristelua ei puhdasoppisimmassa perinteisessä arkkitehtuurissa ole juuri suosittu. Rakennusten luonteenomaisia piirteitä ovat olleet vahva suorakulmaisuus ja katon, yleensä harjakaton, dominoiva asema visuaalisena elementtinä.[22][23]

Japanilaiseen arkkitehtuuriin on vaikuttanut erityisesti kiinalainen arkkitehtuuri, joka on japanilaista arkkitehtuuria koristellumpaa. Kiinalainen muotokieli on voimakkaimmillaan buddhalaisessa arkkitehtuurissa, joka sai alkunsa uskonnon saapuessa maahan 500-luvulla. Varhaisiin merkittäviin buddhalaisiin rakennuskomplekseihin kuuluvat Japanin vanhin buddhalainen temppelialue Hōryū-ji 600-luvun alusta ja 700-luvun Tōdai-ji. Buddhalaisissakin temppeleissä arkkitehtuuria, esimerkiksi rakennusten sijoittelua, kuitenkin muunnettiin japanilaiseen makuun sopivaksi. Šintolainen pyhäkköarkkitehtuuri vuorostaan syntyi japanilaisesta perinteestä, omaksuen kuitenkin joitakin piirteitä buddhalaisesta arkkitehtuurista. Sen perusyksikköjä ovat pilareille nostettu puurakennus, jossa on harjakatto, ja torii-portti. Heian-kaudelta lähtien Japanin arkkitehtuuri jakautui monien muiden taiteenlajien tavoin kiinalaiseen ja japanilaiseen tyyliin: kiinalaisvaikutteiseen julkiseen arkkitehtuuriin (”hare”) ja epämuodollisempaan, pelkistetympään japanilaistyyppiseen asuinarkkitehtuuriin (”ke”).[24][25]

Japanilaisen asuinarkkitehtuurin klassinen tyylisuunta on Heian-kauden alussa uskonnollisesta arkkitehtuurista kehittynyt yläluokan shinden-zukuri. Myöhempää asuinarkkitehtuuria ennakoineelle tyylille luonteenomaisia piirteitä ovat horisontaalisuus, geometriset muodot ja šintolaiseen estetiikan mukainen luonnonmateriaalien käyttö. Myöhemmin kehittyi sotilasluokan nousun ja teeseremonian suosion myötä syntynyt shoin-zukuri, johon kuuluu virtaava, siksakissa etenevä sisätila, joka maksimoi näkymän rakennusta ympäröivään puutarhaan. Tavallisen kansan asuminen oli hienosäädetty ympäristön olosuhteisiin sopivaksi, ja maaseudulla rakennuksiin kuului usein maalattiainen työskentelyalue ja maasta nostettu puinen asuintila. Kaupungeissa vaurastuvan kauppiasluokan rakentaminen alkoi Edo-kauden aikana vähitellen saada piirteitä yläluokan shoin-tyylistä, kuten tatamien ja tokonoma-syvennyksen käytön, ja kehittyi nykyäänkin tunnetuksi perinteiseksi japanilaiseksi asuinarkkitehtuuriksi. Sen keskeisiä piirteitä ovat sisätilojen muunneltavuus, hillityn hienostunut estetiikka (shibui), murrettu värimaailma, tatamit, shōji-liukuovet, byōbu-sermit, futon-vuode ja tokonoma. Sisätiloissa ei käytetä kenkiä, jotka jätetään alemmalla tasolla olevaan eteiseen, ja tuolien sijaan istutaan tatamilla. Rakennuksen toimivuuden on Japanissa pääasiassa määritellyt sen käytännöllisyys kesän kuumassa säässä, ei talven kylmyydessä.[26][27]

Japanin modernisoituessa 1800-luvun jälkipuoliskolla maahan omaksuttiin länsimainen arkkitehtuuriperinne. Valta-asema arkkitehtuurissa siirtyi mestaripuusepiltä valtiolle ja eurooppalaisille insinööri- ja arkkitehtineuvonantajille. Uuden, nykyaikaisen Japanin rakennustaide ilmeni esimerkiksi Thomas Watersin johtamassa Tokion Ginzan alueen uudelleenrakentamisessa 1870-luvulla, mikä aloitti punatiilen käytön aikakauden mutta merkitsi myös perinteisen rakennustaidon taantumista. Merkittäviin eurooppalaisen arkkitehtuurin omaksuneisiin varhaisiin japanilaisarkkitehteihin kuuluivat Tokion rautatieaseman suunnitellut Tatsuno Kingo ja Akasakan palatsin suunnitellut Katayama Tōkuma. Toisen maailmansodan jälkeen krooninen asuntopula sai aikaan rakennustuotannon koneellistumisen ja perinteisen arkkitehtuurin katoamisen käsityön jäädessä tarpeettomaksi. Puurakennusten osuus maan rakennustuotannosta putosi vuoden 1963 86,2 prosentista 46,3 prosenttiin vuonna 1983. Japanin sodanjälkeistä, modernia julkista arkkitehtuuria ovat hallinneet kansainvälisen koulutuksen saaneet arkkitehdit, joista merkittävimpiin kuuluvat Kenzō Tange, betoninkäytöstään tunnetuksi noussut Tadao Andō sekä Fumihiko Maki.[28]

Esittävät taiteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolme shamisenia

Aasian mantereelta saapui Japaniin erilaisia musiikkiperinteitä ja soittimia jo hyvin varhain, viimeistään 400-luvulla. Tiedot 700-lukua edeltävästä musiikista perustuvat kuitenkin lähes kokonaisuudessaan arkeologiaan. Korean kautta omaksuttiin keskiaasialaisia vaikutteita sisältänyt gigaku-musiikkiteatteri ja Kiinasta kansanomainen sangaku-musiikkiteatteri, joka kehittyi Japanissa myöhemmin sarugakuksi. Termi gagaku käsittää taas laajimmassa merkityksessään lähes kaiken keisarillisen hovin musiikin, jossa on vaikutteita lukuisista eri aasialaisista perinteistä. Gagakuun kuuluu seremoniallista musiikkia, viihdemusiikkia, konserttikappaleita ja tanssien säestysmusiikkia. Gagaku on säilynyt nykypäivään saakka. Sen eri lajityypeille on omanlaiset orkesterinsa ja soittimensa, joihin kuuluu lyömäsoittimia (dadaiko), kielisoittimia (wagon-koto, sō-koto, biwa) ja puhaltimia (hichiriki, kagurabue, komabue, ryūteki ja shō). Gagaku on puhtaasti instrumentaalista, mutta myös hovin vokaalimusiikkia (saibara ja rōei) on säilynyt. Myös buddhalaisella resitaatiolla (shōmyō) oli huomattava merkitys musiikin kehitykselle. Siitä sai alkunsa heikyoku-balladilaulanta, jossa kiertelevät sokeat munkit lauloivat sankarieepoksia biwan säestyksellä.[29][30]

Edo-kaudella kehittyi kolme tärkeää soitinta: koto, shakuhachi ja shamisen. Kotolle alkoi muodostua oma ohjelmistonsa 1600-luvun puoliväliin mennessä ja se nousi erityisesti kaupunkien kauppiasluokan suosioon. Kiinasta Ryūkyūsaarten kautta saapunut shamisen korvasi vuorostaan raskaamman biwan ja se on bunraku- ja kabuki-teatterien sekä geishojen tärkein soitin. Shakuhachi on taas bambuhuilu, jonka nykyistä muotoa alkoivat käyttää 1600-luvulla zenbuddhalaiset munkit ja jota käytetään nykyään myös kansanmusiikissa. Japanilainen kansanmusiikki (min'yō) on monipuolista ja vanhaa. Perinteisiä kansanmusiikissa käytettyjä soittimia ovat sivulta puhallettavat bambuhuilut ja erilaiset lyömäsoittimet.[31]

Japanilaisen perinteisen musiikin laajasta kirjosta huolimatta useita yhdistäviä tekijöitä voidaan löytää: tyhjän tilan käsite ma ulottuu myös musiikkiin taukojen ja joustavan tahdistuksen kautta, käytetty sävelasteikko on pääosin pentatoninen, soittajien esiintymistapaa pidetään tärkeänä ja polyfoniaa ei erityisesti hyödynnetä. Tahdit ovat yleensä 2/4- tai 6/8-iskuisia mutta elastisia: hovimusiikissa tahti voi olla äärimmäisen hidas ja usein tahtia ei ole lainkaan. Japanilaisessa musiikissa ei ole länsimaisesta klassisesta taidemusiikista poiketen painotettu sävelten ”puhtautta” ja myös lauluääni on usein vähemmän ”puhdas”.[32]

Japanin avautuminen länteen merkitsi vallankumousta myös maan musiikkielämälle. Klassisesta länsimaisesta musiikista tuli keskeinen osa musiikkikoulutusta ja Japanista on tullut useita taitavia ja kansainvälisesti tunnettuja taidemusiikin soittajia, säveltäjiä ja kapellimestareita. Myös länsimainen ooppera nousi suosituksi. Enka-balladi kehittyi 1900-luvun alkupuolella ja oli erityisen suosittu genre toisen maailmansodan jälkeen[33]. 1960-luvulla syntyi The Beatlesin ja The Rolling Stonesin musiikin innoittamana Group Sounds -genre, jonka suosituimpia edustajia olivat The Tigers ja The Spiders. Seuraavalla vuosikymmenellä menestyivät rock ja idolit, joita syntyi ja katosi 1970- ja 1980-luvuilla satamäärin. 1980-luvulla elektropop-yhtye Yellow Magic Orchestra saavutti myös kansainvälistä menestystä. Kevyt, levy-yhtiöiden ja tuottajien hyödyntämä J-pop hallitsi listoja 1990-luvulla. Nykyisin kaikki kuviteltavissa olevat populaarimusiikin lajityypit ovat edustettuina Japanissa: rock (J-rock), pop (J-pop), hip hop, metalli, ska (J-ska), jazz, reggae ja niin edelleen. Viime vuosien suosittuja artisteja ja yhtyeitä ovat olleet esimerkiksi Ayumi Hamasaki, Kumi Kōda, Morning Musume, Dragon Ash, Mai Kuraki, BoA, Glay ja Hikaru Utada, jonka debyyttialbumi First Love myi lähes kahdeksan miljoonaa kappaletta.[34] HMV-ketju on laatinut luettelon Japanin kaikkien aikojen suosituimmista populaarimusiikin artisteista ja sen kärjessä ovat poprockyhtye Southern All Stars, Yellow Magic Orchestra, Yumi Matsutōya, Happy End ja enkalaulaja Hibari Misora.[35]

Tanssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bugaku-tanssiesitys

Japanissa harjoitetaan modernin tanssin rinnalla lukuisia erilaisia perinteisen tanssin muotoja. Perinteisessä japanilaisessa tanssissa liikkeet ovat suhteellisen rajoitettuja, muun muassa puvustuksen vuoksi: jalkoja ei juuri nosteta maasta, vartalo pidetään suorana ja eleitä esitetään käsillä. Kasvoilla ei yleensä ilmehditä. Naamioiden käyttö tanssissa on myös vaikuttanut näihin piirteisiin. Varhaisimmat japanilaiset tanssit olivat šintolaisia kagura-rituaalitansseja, joiden päätarkoitus oli puhdistautuminen. Ensimmäinen naamiotanssin genre, gigaku, tuotiin Japaniin Koreasta 600-luvun alussa. Gigaku käsitteli buddhalaisia teemoja. Seuraavien vuosisatojen aikana Manner-Aasiasta tuotiin useita eri tanssilajeja, jotka tunnetaan yleiskäsitteellä bugaku ja joita esitettiin hovissa, pyhäköissä ja luostareissa. Hovista levinneet tanssimuodot vaikuttivat erityisesti japanilaisiin festivaalitansseihin. 1300-luvulla aiemmasta tanssiperinteestä syntyi nō-teatteri, jossa tanssi on keskeisessä osassa. Kabuki-teatteri, joka lainasi tanssinsa nōn lisäksi esimerkiksi Edon festivaaleilta ja kurtisaaneilta, syrjäytti nōn suosiossa Edo-kaudella.[36]

1800-luvulta lähtien länsimainen tanssiperinne on omaksuttu Japaniin perinteisten tanssien rinnalle. Yläluokan salonkitanssiharrastus alkoi vuonna 1883 avatussa Rokumeikanissa. Ammattimainen baletin esittäminen aloitettiin vuonna 1911 avatussa keisarillisessa puutarhateatterissa italialaisessa ohjauksessa ja nykytanssin esittäminen seuraavien vuosikymmenien aikana. Japanilainen nykytanssi saavutti 1970-luvulla aiempaa omaperäisempiä muotoja, joihin kuuluu huomattavimpana Hijikata Tatsumin aloittama ankoku butō.[36]

Teatteri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Minami-za Kiotossa on Japanin vanhin kabuki-teatteri.

Perinteistä japanilaista teatteria ei ole tarkoitettu luettavaksi vaan esitettäväksi ja nähtäväksi. Japanissa on neljä klassista teatterimuotoa. Niistä vanhimmat, nō ja kyōgen, syntyivät 1300-luvulla, vaikka erilaista viihdettä esitettiinkin jo vuosisatoja aiemmin. Nōn pioneereja olivat Kan'ami, joka loi teatterimuodon yhdistämällä sarugaku-musiikkiin kusemai-tanssia, ja hänen poikansa Zeami Motokiyo, joka jatkoi isänsä työtä vahvasti zenbuddhalaisessa ympäristössä. Nō-tekstit ovat lyhyitä, näyttelijät naamioituja ja samankaltaista kaavaa noudattavat esitykset äärimmäisen vähäeleisiä, tyyliteltyjä ja symbolismiin nojautuvia. Koomisia kyōgen-näytelmiä esitettiin alun perin nō-näytelmien lomassa. Ne rakentuvat kahden päähenkilön varaan ja niitä esitetään vähin lavastein ilman naamioita. Monissa tapauksissa klassinen teatteri on säilyttänyt muotonsa huomattavan samankaltaisena usean vuosisadan ajan.[37][38]

1600-luvulla suosituiksi viihdemuodoiksi kehittyivät kabuki-teatteri ja bunraku-nukketeatteri. Bunraku syntyi Osakassa romanttisen jōruri-balladin, nukkejen ja shamisen-musiikin yhdistyessä. Sitä kehittivät erityisesti laulaja Takemoto Gidayū ja näytelmäkirjailija Chikamatsu Monzaemon. Kabuki sai alkunsa naisryhmien kiertävistä revyytyylisistä esityksistä, mutta vähitellen näyttelijöiksi vakiintuivat miehet, jotka esittävät sekä nais- että miesrooleja. Kabuki-näytelmässä liike ja musiikki ovat tärkeässä asemassa. Näyttelijöiden äänet ovat keinotekoisen korkeita, eleet liioiteltuja ja puvut ylellisiä. Kabukiin kuuluu myös innovatiivinen, kehittynyt lavastetekniikka.[39][40]

Kabuki vaikutti suuresti japanilaisen modernin teatterin syntyyn ja on edelleen suosittua. Yleistermi uudemmalle, länsimaalaisvaikutteiselle realistiselle nykyteatterille on shingeki, ”uusi teatteri”. Siitä ja kabukista saivat vaikutteita kaksi muuta genreä, naisnäyttelijöitä käyttänyt shinpa ja nykyisin jo kadonnut shinkokugeki. 1960-luvulla syntyi vuorostaan angura-teatteri, joka tunnetaan nykyisin shōgekijō-liikkeenä (”pieni teatteri”). Näytelmäkirjailijan rooli on ollut muita vahvempi shingeki-teatterissa ja useat kuuluisat romaanikirjailijat ovat laatineet shingeki-näytelmiä. Toisen maailmansodan jälkeen näytelmäkirjallisuuden voimakas kasvu sai aikaan puhdasoppisen modernin teatterin vallankumouksen: nuoret kirjailijat rikkoivat aiemman psykologisen, realistisen draaman käytäntöjä ja loivat uudenlaista estetiikkaa sekä aiempaa monimutkaisempia juonia, joissa fantasia sekoittui todellisuuteen. Myöhemmillä näytelmäkirjailijoilla on ollut kevyempi lähestymistapa ja 1990-luvulla teatteria on kritisoitu tukeutumisesta viihteelliseen ohjelmistoon. Japanilainen nykyteatteri on pitkälti säilyttänyt perinteisen teatterin kiinnostuksen asentoihin ja visuaalisuuteen.[41][42]

Elokuvataide

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Japanilainen elokuva
Tōkyō monogatarin elokuvajuliste.

Japanin ensimmäiset elokuvat valmistuivat aivan 1800-luvun lopussa. Varhaisimmat teokset olivat katuelämää kuvaavia dokumentteja ja geishojen tanssiesityksiä. Teatterin ja elokuvan raja oli häilyvä: suuri osa elokuvista kuvasi kabuki-esityksiä ja mykkäelokuvien kertojilla (benshi) oli huomattava asema. Parhaat kertojat olivat elokuvatähtien kaltaisia kuuluisuuksia ja he katosivat vasta äänielokuvan myötä 1930-luvulla. Maan elokuvateollisuus kasvoi kaupungistumisen ja massakulttuurin syntymisen myötä huomattavasti ja tuotti 1920-luvun lopun ja toisen maailmansodan välissä yli kymmenen tuhatta pitkää elokuvaa. Lyhyt iloinen 1920-luku päättyi Kantōn suureen maanjäristykseen, jonka jälkeen yleisö alkoi suosia vakavampia aiheita: historiallista draamaa ja romantiikkaa. Lamavuosina ohjaajat ryhtyivät käsittelemään erityisesti alemman keskiluokan ja työväestön sekä japanilaisen naisen ahdinkoa. Sodan alettua elokuva valjastettiin propagandan palvelukseen.[43][44]

Japanilaisen elokuvan kulta-aikaa oli 1950-luku. Akira Kurosawa teki ensimmäiset elokuvansa 1940-luvulla ja voitti Venetsian elokuvajuhlien hopeisen leijonan teoksellaan Rashomon – paholaisen portti (1950). Muita hänen mestariteoksiaan ovat Seitsemän samuraita vuodelta 1954 ja Ikiru – tuomittu, sotaa edeltävän draaman humanismia ja realismia jatkava teos vuodelta 1952. Kenji Mizoguchi aloitti vuorostaan työskentelyn jo 1920-luvulla kuvaten erityisesti naisten kohtaloa – hänen tunnetuin teoksensa on myös hopeisen leijonan voittanut Ugetsu – kalpean kuun tarinoita. Kaikkein merkittävimpänä ohjaajana monet pitävät kuitenkin Yasujirō Ozua, joka loi minimalistisia kuvauksia japanilaisesta perheestä. Hänen tunnetuimpiin ohjauksiinsa kuuluu keskimääräisen perheen hajoamista kuvaava hiljainen, eleginen tarina Tōkyō monogatari vuodelta 1953. 1960-luvulla television yleistymisen myötä elokuvan merkitys väheni ja lipunmyynti laski viidesosaan huippuluvuistaan. Kallimman tuotannon korvasivat gangsterit, teinielokuvat, hirviöteemat ja pehmoporno. Japanilaisen elokuvan ovat pitäneet elinvoimaisena erityisesti itsenäiset ohjaajat, kuten Nagisa Ōshima, Shōhei Imamura ja Jūzō Itami.[43][44]

Kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Japanin kirjallisuus

Japanilaisella kirjallisuudella on pitkät perinteet. Vanhin säilynyt japaniksi kirjoitettu teos on Kojiki (712). Ensimmäinen hiraganalla kirjoitettu säilynyt kirja on Ki no Tsurayukin Tosa nikki (935). Japanin kirjallisuus nousi kukoistukseensa Murasaki Shikibun 1000-luvulla kirjoittaman Genjin tarinan myötä. Kirjaa on sanottu maailman ensimmäiseksi romaaniksi. Nykykirjailijoista tunnetuin lienee nobelisti Kenzaburo Oe. Japanilaisen runouden tunnetuimpia muotoja ovat määrämuotoiset tanka (短歌) ja haiku (俳句).

Nobelin kirjallisuuspalkinto on mennyt kaksi kertaa Japaniin, ensi kerran vuonna 1968, jolloin palkinnon sai Yasunari Kawabata. Kawabatan romaaneista tunnetuimpia ovat Lumen maa, Tuhat kurkea ja Vuoren jyly.

Sarjakuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Manga

Japanilainen sarjakuva, manga, muodosti lähes 40 prosenttia kaikista Japanissa julkaistuista painotuotteista vuonna 2002. Manga voi käsitellä lähes mitä tahansa aihetta ja sitä on saatavilla lähes kaikille ikäryhmille ja yhteiskuntaluokille suunnattuna. Suuri osa Japanissa tehdyistä animaatioista ja televisiotuotannoista pohjautuu mangaan. Moderni manga syntyi toisen maailmansodan jälkeen länsimaisen sarjakuvaperinteen ja japanilaisten puupiirrosten fuusiona. Keskeinen rooli mangan (ja animen) kehityksessä ja yleistymisessä oli Osamu Tezukalla, joka toi japanilaiseen sarjakuvaan elokuvatyyppisen kerronnan. Tezukan tärkeimpiin töihin kuuluu esimerkiksi Tetsuwan Atom. Monet tärkeät mangakat aloittivat luomalla realistista ja synkkäsävyistä gekigaa, joka kukoisti 1950-luvulla.[45]

»Elämme nyt aikaa, jona sarjakuvat ovat kuin ilma, jota hengitämme.»
(Osamu Tezuka)

Manga jaetaan usein ryhmiin kohderyhmän tai aiheen mukaan. Mangan suosituin alalaji on huumoria ja toimintaa sisältävä, pojille suunnattu shōnen-manga. Yksi merkittävimmistä shōnen-lehdistä on Shōnen Jump yli kolmen miljoonan kappaleen levikillään. Tytöille suunnattua sarjakuvaa kutsutaan shōjo-mangaksi, jonka tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi melodramaattiset romanssit ja hahmojen liioitellun suuret silmät. Shōjon 1970-luvulla aloittanut naispiirtäjäsukupolvi vapautti sarjakuvakerronnan nelikulmaisista, riviin asetetuista ruuduista. Naismangakat avasivat myös homoseksuaalisen rakkauden shōnen’ai-genren, josta kehittyi yksi tytöille suunnatun mangan keskeisimmistä aiheista. Shōnen-ain seksuaalisesti peittelemättömämpi vastine tunnetaan yaoina, vastaava tyttörakkauden genre taas on shōjoai. Aikuisille suunnatun mangan markkinat ovat Japanissa suunnilleen yhtä suuret kuin nuorten markkinat: naisille suunnattu manga tunnetaan nimellä josei ja miehille suunnattu nimellä seinen.[45]

Dōjinshi on yksityisesti kustannettua, päämarkkinoiden ulkopuolista mangaa, hentai vuorostaan pornografista mangaa, joka voi olla hetero- tai homoseksuaalista (yaoi ja lesborakkaus yuri). Manga on myös toiminut usein yhteiskunnallisen kritiikin välineenä ja viime vuosina ottanut myös pilapiirroksen roolin kriittisenä taidemuotona.[45]

Keittiö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Japanilainen keittiö

Japanilaisen keittiön raaka-aineet ovat yleensä vähärasvaisia ja maut mietoja. Lihaa käytetään melko vähän. Sen sijaan kalaa, äyriäisiä ja simpukoita käytetään paljon. Japanilaisen keittiön tärkein raaka-aine on riisi ja sen ohella käytetään nuudeleita melko paljon. Japanilaiseen ruokaan makua antavat soijakastike, miso ja dashi. Tunnetuimpiinn japanilaisen keittiön ruokalajeihin kuuluu sushi, jossa käytetään joskus mausteena maustekrassia eli wasabia. Tavallisesti Japanissa ateria koostuu monista ruokalajeista, jotka tuodaan yhdellä kertaa pöytään. Japanissa käytetään bento-laatikoksi kutsuttua lounaspakkausta, jossa on useita osia, joihin laitetaan riisiä, kasviksia, kalaa tai lihaa. Sushin ohella yleisiä ruokalajeja Japanissa ovat sashami, joka koostuu siivutetusta kalasta ja dipistä, kulhoruoat donburi ja gyūdon keittoruoat miso ja ramen ja äyriäisistä ja kasviksista koostuva tempura. Japanilaisista juomista perinteisimpiä ovat vihreä tee ja riisiviina sake. Yleisiä japanilaisia jälkiruokia ovat mochi-riisikakku ja anmitshu-hyytelö.[46] Japanissa ruokailu aloitetaan kiitoksella lyömällä kädet yhteen. Japanissa etenkin on etenkin lasten suosima ruoka karee, joka muistuttaa intialaiste currya. Jouluisin Japanissa on suosiossa friteerattu kanaruoka karaage. Japanissa ruokaa laitetaan enemmän paistinpannulla tai avotulen päällä käytettävällä ritilällä kuin uunissa. Japanilaisessa vihreässä teestä tunnetuin laatu on matcha-tee.[47]

Puutarhataide ja miniatyyriluonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Japanilainen puutarha

Japanilainen puutarha poikkeaa huomattavasti länsimaisesta. Perinteinen puutarha rakennetaan kuvaamaan luonnon eri puolia ja sen onkin tarkoitus näyttää mahdollisimman luonnolliselta. Se liittyy kiinteästi taloon ja on rajattu, yksityinen alue. Vesi on olennainen elementti, ja yleensä jokaisessa puutarhassa onkin allas tai lampi ja mieluusti virtaavaa vettä. Vesi liitetään aina kiviin, jotka valitaan muotonsa ja rapautuneisuutensa perusteella ja asetellaan puutarhaan huolellisesti. Ihmisen valmistamia esineitä käytetään mahdollisimman vähän. Kukkia ei myöskään juuri suosita: niiden sijaan väriä puutarhalle antavat kukkivat puut tai pensaat.[48][49]

Vehreälle puutarhalle vastakohdan muodostaa zen-kivipuutarha eli karesansui, jossa ei ole juuri lainkaan kasveja vaan usein pelkkä kivisommitelma. Toisin kuin kierreltävät kävelypuutarhat, karesansui on yleensä tarkoitettu vain katseltavaksi. Tunnetuimpiin kivipuutarhoihin kuuluu Kioton Ryōan-jin temppelin puutarha 1500-luvulta, staattisen ja rauhallisen ”tyhjän puutarhan” huippuesimerkki. Puutarhassa on viisi sammalsaarekkeilla lepäävää kiviryhmää, joita ympäröi sora ja kulunut muuri. Puutarha on luonteeltaan abstrakti eivätkä kiviasetelmat symboloi mitään todellisia luonnonmuotoja. Teepuutarhaan kuuluvat vuorostaan bambuaita, kivialtaat, polut ja sammaloituneet kivet sekä rustinen, puutarhan mukana elävä niukka teehuone.[48][49]

»Puutarha heijastaa kiehtovaa luontokäsitystä: luonto on ylempi kuin ihminen, mutta silti ihmisellä on halu ja taito valikoida tiettyjä kauniita kohteita lähimpään luontoonsa, puutarhaan.[50]»

Pienoispuut eli bonsait edustavat samantyyppistä, muokattua luontoa. Bonsaitaide on alun perin kotoisin Kiinasta ja sitä on harjoitettu Japanissa jo 1100-luvulta lähtien. Bonkei tarkoittaa vuorostaan kokonaista pienoismaisemaa. Kukkienasettelun eli ikebanan tarkoituksena on taas muotoilla elävä kukka-asetelma, joka tuo esiin luonnon parhaat puolet. Se sai alkunsa buddhalaisten munkkien symbolisista uhrikukka-asetelmista. Kuten kuvanveisto, klassinen ikebana noudattelee erilaisia sommittelusääntöjä ja suosii muun japanilaisen estetiikan tavoin epäsymmetriaa. Modernilla ikebanalla on ympäristötaiteen piirteitä. Ikebana on nykyäänkin elävä ja suosittu taidelaji.[51]

Vaatteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisiä japanilaisia vaatteita:

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen ja Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri. Otava, 1994. ISBN 951-1-12746-2
  • Richard Bowring, Peter Kornicki et al.: The Cambridge Encyclopedia of Japan. Cambridge University Press, 1993. ISBN 0-521-40352-9 (englanniksi)
  • Gabriele Fahr-Becker et al.: The Art of East Asia. Könemann, 2006. ISBN 978-3-8331-2050-3 (englanniksi)
  • Alan Macfarlane: Japanin sydämessä. Atena, 2008. ISBN 978-951-796-541-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Fält et al., s. 9
  2. ↑ Fält et al., s. 503–504
  3. ↑ Honne and Tatemae - Two things that you need to know to understand how the Japanese mind works
  4. ↑ Patricia Jean Wetzel: Keigo in Modern Japan: Polite Language from Meiji to the Present, s. 111. University of Hawaii Press, 2004. ISBN 9780824826024
  5. ↑ Japanese Aesthetics, Wabi-Sabi, and the Tea Ceremony North Texas Institute for Educators on the Visual Arts. Viitattu 26. kesäkuuta 2007.
  6. ↑ Inside Look at Japanese Cute Culture (Arkistoitu – Internet Archive) Uni Orb (englanniksi)
  7. ↑ a b c Macfarlane, s. 189–297
  8. ↑ Macfarlane, s. 241–242
  9. ↑ a b John McCurry: Last name first, first name last: Japan minister tells foreign media to get it right The Guardian. 22.5.2019. Viitattu 22.7.2019. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e f Kallio, Rakel; Kallio, Veikko; Kämäräinen, Eija; Lahtinen, Heikki; Mattila, Tiinaliisa; Sakari, Marja: Taiteen pikkujättiläinen, s. 272–275. WSOY, 1991. ISBN 951-0-16447-X
  11. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 199
  12. ↑ Fält et al., s. 159, 163–164
  13. ↑ The Art of East Asia, s. 618–619, 621
  14. ↑ Fält et al., s. 165–166
  15. ↑ The Art of East Asia, s. 625–628
  16. ↑ Fält et al., s. 171
  17. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 200
  18. ↑ Fält et al., s. 234–235
  19. ↑ The Art of East Asia, s. 574–584
  20. ↑ Fält et al., s. 235–242
  21. ↑ The Art of East Asia, s. 591–614
  22. ↑ Fält et al., s. 219–221
  23. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 205
  24. ↑ Fält et al., s. 222–227
  25. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 202–203
  26. ↑ Fält et al., s. 227–228
  27. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 201–202
  28. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 206–208
  29. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 216
  30. ↑ Fält et al., s. 353–356
  31. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 217
  32. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 218–219
  33. ↑ Enka: Song of Sweet Resignation Japan as it is. Arkistoitu 27.1.2006. Viitattu 4. lokakuuta 2008.
  34. ↑ Popular Music Japan Zone. Viitattu 4. lokakuuta 2008.
  35. ↑ Top 100 Japanese pops Artists - No.36 HMV. Viitattu 4. lokakuuta 2008.
  36. ↑ a b Encyclopedia of Japan, s. 213–215
  37. ↑ Fält et al., s. 358–359
  38. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 221–222
  39. ↑ A Country Study: Japan. Kabuki and Bunraku Library of Congress. Viitattu 27. syyskuuta 2008.
  40. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 222–224
  41. ↑ A Country Study: Japan. Modern Theater Library of Congress. Viitattu 27. syyskuuta 2008.
  42. ↑ Encyclopedia of Japan, s. 224–225
  43. ↑ a b Fält et al., s. 282–283.
  44. ↑ a b Encyclopedia of Japan, s. 226–227.
  45. ↑ a b c Paul Gravett: Manga: 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa. Otava, 2004. ISBN 951-1-20524-2
  46. ↑ Japanilainen keittiö ja ruokakulttuuri Ruokatyokio. Viitattu 28.4.2024.
  47. ↑ Inka Khanji: Japanilaisen keittiön ABC-näillä vinkeillä vältät kiusalliset tilanteet japanilaisessa ravintolassa 6.2.2019. Rantapallo. Viitattu 28.4.2024.
  48. ↑ a b The Art of East Asia, s. 634–640
  49. ↑ a b Fält et al., s. 229–230
  50. ↑ Fält et al., s. 230
  51. ↑ Fält et al., s. 231–232

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bähren, Ralf: Tokyo clash. Japanilaista popkulttuuria. ((Tokyo Clash. Japanese Pop Culture, 2010.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen) Königswinter: Ullman, 2010. ISBN 978-3-8331-5944-2
  • Eväsoja, Minna: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Helsinki: Gummerus, 2016. ISBN 978-951-24-0266-3
  • Jalagin, Seija & Konttinen, Annamari (toim.): Japanilainen nainen. Kuvissa ja kuvien takana. Tampere: Tokio: Vastapaino: Suomen Japanin instituutti, 2004. ISBN 951-768-134-8
  • Porrasmaa, Raisa: Japani pintaa syvemmältä. Muutakin kuin sake, sushi ja samurait. Jyväskylä: Atena, 2012. ISBN 978-951-796-848-5
  • Porrasmaa, Raisa: Temppelin hämärästä matsurin vilinään. Nojatuolimatka Japanin kulttuurihistoriaan. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-300-073-5
  • Valaskivi, Katja (toim.): Vaurauden lapset. Näkökulmia japanilaiseen ja suomalaiseen nykykulttuuriin. Tampere: Helsinki: Vastapaino: Suomen Japanin instituutti, 2006. ISBN 951-768-194-1

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Japanin kulttuuri.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Japanin_kulttuuri&oldid=22664338”