Paul-Henri Spaak

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paul-Henri Spaak
Spaak vuonna 1957
Spaak vuonna 1957
Naton pääsihteeri
Edeltäjä Hastings Ismay
Seuraaja Dirk Stikker
Belgian pääministeri
Edeltäjä Paul-Emile Janson
Achille Van Acker
Camille Huysmans
Seuraaja Hubert Pierlot
Achille Van Acker
Gaston Eyskens
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen puheenjohtaja
Seuraaja Oswaldo Aranha
Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleiskokouksen presidentti
1952–1954
Seuraaja Alcide De Gasperi
Henkilötiedot
Syntynyt25. tammikuuta 1899
Schaerbeek, Belgia
Kuollut31. heinäkuuta 1972 (73 vuotta)
Braine-l’Alleud, Belgia
Puoliso Marguerite Malevez
Simone Dear
Tiedot
Puolue Parti socialiste

Paul-Henri Charles Spaak Nl-be paul-henri spaak.ogg kuuntele ääntämys (ohje) (25. tammikuuta 1899 Schaerbeek31. heinäkuuta 1972 Braine-l’Alleud) oli belgialainen sosialistipoliitikko ja valtiomies.

Spaak opiskeli oikeustieteitä. Hänet valittiin Brysselin kaupunginvaltuuston jäseneksi vuonna 1926 ja Belgian parlamenttiin vuonna 1932 sosialistien edustajana. Hän oli Belgian kulkulaitos- ja postiministeri vuonna 1935, ulkoministerinä 1937, pääministerinä 1938–1939, ulkoministerinä jälleen 1939–1946 ja toistamiseen pääministerinä 1947–1949. Vuonna 1946 hän oli Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ensimmäisen yleiskokouksen puheenjohtaja. Vuosina 1949 ja 1950 hän toimi Euroopan neuvoston puheenjohtajana.[1]

Vuonna 1955 Messinan konferenssissa Spaak valittiin puheenjohtajaksi komiteaan, joka valmisteli raportin Europan yhteismarkkinoista (niin sanottu Spaak-raportti). Tämä raportti oli pohjana vuoden 1957 Rooman sopimukselle, jolla perustettiin Euroopan talousyhteisö. Vuosina 1957–1961 hän toimi Naton pääsihteerinä ja vaikutti siihe, että Naton päämaja sijoitettiin Brysseliin. Nato-tehtävien jälkeen hän palasi taas ministeritehtäviin.[2]

Spaak työskenteli myös journalistina ja oli perustamassa L’Action Socialiste -lehteä.[1]

Spaak oli yksi Euroopan yhdentymisen alkuunpanijoista: hän ajoi Benelux-maiden tulliliittoa, toimi Euroopan neuvoston (EN) presidenttinä ja johti Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) yleiskokousta vuosina 1952–1953. Vuonna 1957 hän sai Kaarle Suuren palkinnon Euroopan idean ja rauhan edistämisestä.

  1. a b Blomstedt, Yrjö: ”Kuka kukin on suurpolitiikassa”, Mitä Missä Milloin 1951, s. 97. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  2. Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 177. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]