Martin Bormann
| Martin Bormann | |
|---|---|
 |
|
| Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puolueministeri (puheenjohtaja) | |
| Edeltäjä | Adolf Hitler |
| Johtajan sihteeri | |
| Johtaja | Adolf Hitler |
| Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puoluekanslian päällikkö | |
| Johtaja | Adolf Hitler |
| Edeltäjä |
Rudolf Hess varapuheenjohtaja |
| Reichsleiter | |
| Johtaja | Adolf Hitler |
| Varajohtajan sihteeri | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 17. kesäkuuta 1900 Wegeleben, Saksa |
| Kuollut | 2. toukokuuta 1945 (44 vuotta) Berliini, natsi-Saksa |
| Tiedot | |
| Puolue | NSDAP |
| Uskonto | ateisti[1] |
 Nimikirjoitus |
|
Martin Bormann (17. kesäkuuta 1900 Wegeleben, Saksa – luultavasti 2. toukokuuta 1945 Berliini, Saksa) oli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puoluekanslian johtaja valtakunnanministerin valtuuksin sekä Adolf Hitlerin yksityissihteeri.[2]
Vuonna 1941 Martin Bormann antoi Hitlerille syntymäpäivälahjaksi saksanpaimenkoiran, Blondin.
Tausta ja uran alku
Martin Bormann oli postivirkailijan poika, joka keskeytti koulunsa ja meni töihin maatilalle Mecklenburgiin. Palveltuaan lyhyen aikaa ensimmäisen maailmansodan lopussa Bormann liittyi Freikorps Mecklenburgiin. Bormann oli naimisissa Gerda Bormannin kanssa, joka oli puoluetuomari Walter Buchin vanhin tytär. Avioliitosta syntyi yhdeksän lasta, joista yksi tosin kuoli jo lapsena.
Maaliskuussa 1924 Bormann tuomittiin vuodeksi vankilaan yhdessä Rudolf Hössin kanssa entisen opettajansa Walther Kadowin murhasta. Bormann selvisi vuodella, Hössin tuomio oli kymmenen vuotta. Vapauduttuaan hän liittyi pian kansallissosialistiseen puolueeseen. Hänet nimettiin paikalliseksi lehdistöupseeriksi ja vuonna 1928 puolueen vakuutusyhtiön johtajaksi huolimatta puutteellisista kyvyistään ja karkeista käytöstavoistaan. Myöhemmin Bormann laajensi vakuutusyhtiön puolueen apukassaksi ja sai näin laajaa taloudellista vaikutusvaltaa.
Hitler nimitti Bormannin myös henkilökohtaisen omaisuutensa hoitajaksi; palkkatulojen lisäksi Hitlerillä oli miljoonatulot kirjansa Taisteluni (saks. Mein Kampf) myynnistä. Bormann myös valvoi Hitlerin käyttämän Kehlsteinhaus- eli Kotkanpesä-kesäasunnon rakennustöitä Obersalzbergissa Berchtesgadenissa. Loma-asunto valmistui Hitlerin 50-vuotissyntymäpäiväksi.
Sotavuodet
Lokakuussa 1933 Bormannista tuli kansallissosialistisen puolueen Reichsleiter eli valtakunnanjohtaja sekä marraskuussa valtiopäivien jäsen. Heinäkuusta 1933 vuoteen 1941 hän toimi Rudolf Hessin yksityissihteerinä. Hessin lennettyä Skotlantiin Bormann siirtyi puoluekanslian (Parteikanzlei) päälliköksi valtakunnanministerin valtuuksin toukokuussa 1941.
Bormann sai 12. huhtikuuta 1943 virallisen arvonimen ”Johtajan sihteeri”. Tehtävän edellinen hoitaja Rudolf Hess oli siirtynyt Britanniaan. Bormannista tuli Hitlerin luottomies, joka oli vastuussa Führerin paperitöistä ja tapaamisista. Hän valvoi kaikkea materiaalia, jonka Hitler sai nähtäväkseen, ja hänellä oli täysi valta siihen, kuka pääsi Hitlerin puheille. Ilman Bormannin tahtoa ei tapahtunut paljon, ja vastoin hänen tahtoaan ei käytännössä mitään. Samalla Hitlerin vanhat luottomiehet Hermann Göring ja Joseph Goebbels menettivät asemiaan.[2] Koska Hitler sodan kuluessa siirtyi yhä enemmän johtamaan sotatoimia, Bormann sai yhä enemmän vastuuta siviiliasioista. Bormann oli puhdasoppinen kansallissosialisti, joka suunnitteli ja oli vastuussa monista natsien sodan aikana tekemistä tuhotöistä. Bormann oli ateisti[1] ja suhtautui erityisen vihamielisesti juutalaisuuden lisäksi kristinuskoon. Hänen mielestään uskonto ja kansallissosialismi eivät olleet yhteensopivia, ja hän tuki voimakkaasti kristittyjen vainoamista[3] ja natseja vastustaneen piispa Clemens von Galenin hirttämistä, mikä ei kuitenkaan toteutunut, sillä Hitler tahtoi, että ”ongelma” ratkaistaisiin vasta sodan jälkeen. Lisäksi Bormann oli yksi holokaustin pääsyyllisistä. Hän allekirjoitti 31. toukokuuta 1941 säädöksen, joka laajensi Nürnbergin lait koskemaan myös Saksan idässä miehittämien alueiden juutalaisia.[4] Hänen 9. lokakuuta 1942 antamassaan määräyksessä todettiin, että muun muassa slaaveja ja juutalaisia koskeva ”lopullinen ratkaisu” tulisi hoitaa ”idän erityisleireillä” eli tuhoamisleireillä.[4] Bormannin 1. heinäkuuta 1943 allekirjoittamassa säädöksessä Adolf Eichmann sai täydet valtuudet kaikkia juutalaisia kohtaan.[4]
Vuoden 1944 lopulla Hitler määräsi Bormannin värväämään kuusi miljoonaa poikaa ja miestä Volkssturm-joukkoihin. Suunniteltu kuuden miljoonan miehen jäsenmäärä ei kuitenkaan koskaan täyttynyt, ja Volkssturm on jäänyt historiaan huonosti koulutettuna ja varusteltuna joukkona. Se lähetettiin itärintamalle, missä yli 150 000 sen jäsentä sai surmansa hidastamatta etenevää puna-armeijaa juuri lainkaan.[5] Sodan loppuvaiheessa Bormann jäi ihailemansa Hitlerin luo piiritettyyn ja tuhoutuneeseen Berliiniin. Hän oli toinen Hitlerin avioliiton todistajista, samoin hän todisti oikeaksi Hitlerin poliittisen testamentin. Testamentissaan Hitler nimitti Bormannin, ”uskollisimman puoluetoverinsa”, puolueministeriksi eli puolueen ylimmäksi johtajaksi. Hitlerin tehtyä itsemurhan Bormann lähti Führerbunkerista 1. toukokuuta 1945 yhdessä SS-lääkäri Ludwig Stumpfeggerin kanssa. Kumpikaan ei selvinnyt hengissä, ja on melko varmaa, että Bormann teki pian bunkkerista poistuttuaan itsemurhan yritettyään päästä tuloksetta länteen puna-armeijan saartorenkaan läpi. Toisen teorian mukaan hän kuoli puna-armeijan tulituksessa. Kolmannen teorian mukaan Bormannista tehtiin viimeinen havainto Spreejoen ylittävällä sillalla, jossa panssarivaunu räjähti juuri hänen vieressään, eikä kukaan enää nähnyt Bormannia.[2] Hitler-Jugendin komentaja Arthur Axmann sanoo törmänneensä kahteen ruumiiseen, jotka hän tunnisti Bormanniksi ja Stumpfeggeriksi, paetessaan Hitlerin bunkkerista kohti läheistä Stettiner Bahnhofin asemaa.[6]
Sodan jälkeen
Nürnbergin oikeudenkäynnissä Bormann tuomittiin poissa olevana kuolemaan lokakuussa 1946. Hänelle määrätty asianajaja yritti perustaa epätavallisen puolustuksensa siihen, ettei Bormannia voi tuomita, koska tämä oli jo kuollut, mutta epäonnistui.
Seuraavien vuosikymmenien aikana Bormannista väitettiin tehdyn useita silminnäkijähavaintoja Euroopassa ja eri puolilla Etelä-Amerikkaa. Huhujen mukaan Bormann oli läpikäynyt epäonnistuneen plastiikkakirurgian ja hänen kasvonsa olisivat vaurioituneet. Adolf Eichmannin poika väitti Bormannin sukkuloineen Etelä-Amerikassa eri maiden välillä ja tavanneen myös isäänsä silloin tällöin. Asialle ei kuitenkaan löytynyt pitäviä todisteita.
Reinhard Gehlenin mukaan väitteet Bohrmannin asettumisesta Etelä-Amerikkaan olivat kaikkea perää vailla. Sen sijaan toukokuussa 1945 hän siirtyi Neuvostoliitton puolelle ja vietiin sinne. Gehlenillä ja Wilhelm Canarisilla heräsivät epäilykset tietovuodosta sodan loppupuolella kun molemmille toisistaan riippumatta selvisi, että Bohrmannilla ja hänen ryhmällään oli käytössään valvonnan ulkopuolinen radioverkosto ja että he käyttivät sitä koodisanomien lähettämiseksi Moskovaan. Canaris vaati tutkimuksia, mutta Hitler itse oli painokkaasti kieltänyt asiaan sekaantumisen, koska Bohrmann oli etukäteen ilmoittanut "radioleikeistä", jotka Hitler oli hyväksynyt. Gehlenin mukaan Bohrmann oli tässä vaiheessa Reichsleiterna natsihierarkian toiseksi korkein mies, mikä esti "vahtikoirien" asettamisen, tutkimisen ja todisteiden hankkimisen. Canaris esitti myös perustelut epäilyksilleen Bohrmanista: varsinainen vaikutin oli tämän suunnaton ja kyltymätön kunnianhimo, mutta kiristetyksi joutuminenkaan ei ollut poissuljettua; lisäksi Bohrmania piinasivat kompleksit, joita hän tunsi omaa ympäristöään kohtaan, ja halu astua eräänä päivänä Hitlerin seuraajaksi. Myöhemmin selvisi, miten Bohrmanin onnistui asettaa ensin Göring ja sitten Goebbels Hitlerin epäsuosioon. He olivat hänen suurimpia kilpailijoitaan. Gehlen tutki sodan jälkeen 1946 Bohrmannin mystistä pakoa Führerbunkerista ja kirjoitti saaneensa sitovia todisteita tämän sodanjälkeisistä liikkeistä. Lisäksi Gehlen niin ikään sai 1950-luvulla kaksi erillistä raporttia Rautaesiripun takaa. Näiden mukaan Bohrmann oli ollut Neuvostoliiton agentti ja elänyt siellä sodan jälkeen täydellistä suojaa nauttien sekä toiminut Moskovan neuvonantajana ja tällä välin kuollut[7]
Heinz Linge kuitenkin sanoi nähneensä Bormannin ja Stumpfeggerin kuolleen Weidendammerin sillan luona käsikranaattiin, joka oli heitetty panssarivaunun sisään heidän astuessaan sen kyytiin. Berliinistä rakennustyömaalta vuonna 1972 löydetyt luurangot tunnistettiin virallisesti Stumpfeggerille ja Bormannille kuuluviksi, ja Saksan liittotasavallan Korkein oikeus julisti Bormannin kuolleeksi huhtikuussa 1973. Bormannin perheen pyynnöstä tunnistus vahvistettiin DNA-testillä vuonna 1998.
Lähteet
- Beevor, Anthony (suom. Kinnunen, Matti): Berliini 1945. WSOY, 5. Painos 2003. ISBN 951-0-28347-9
- Overy, Richard: The Dictators: Hitler’s Germany and Stalin’s Russia. Penguin, 2005. ISBN 978-0-14-191224-0
- Speer, Albert: Diktaattorin työkaluna, 1969
- Venäjän nykyhistorian valtionarkiston asiakirja nro.462a, kanta 5, luettelo 30. NKVD ISBN 139789522100849
Viitteet
- ↑ a b Overy s. 465
- ↑ a b c Drakenlordh, Rikard: Toisen maailmansodan avainhenkilöt, s. 23-24. Suomentanut Kortesuo, Petri. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4674-5
- ↑ Speer s. 175
- ↑ a b c Miller, Michael (2006). Leaders of the SS and German Police, Vol. 1. ISBN 978-93-297-0037-2. s. 152.
- ↑ Kershaw, Ian (2008). Hitler. s. 858–859.
- ↑ Beevor, Berliini 1945, 2003, sivut 416-433
- ↑ Gehlen, Reinhard: Vuosisadan vakooja, s. 114–116. Uusi kirjakerho, 1973. ISBN 951-638-015-8
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Martin Bormann Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||
