Lauri Pihkala

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.
Lauri Pihkala
Pihkala noin 1930-luvulla
Pihkala noin 1930-luvulla
Henkilötiedot
SyntynytLauri Gummerus
5. tammikuuta 1888
Pihtipudas
Kuollut20. toukokuuta 1981 (93 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus Suomi
Ammatti urheiluvaikuttaja, valmentaja, yleisurheilija
Muut tiedot
Lempinimet Tahko

Lauri ”Tahko” Pihkala (vuoteen 1906 Gummerus; 5. tammikuuta 1888 Pihtipudas – 20. toukokuuta 1981 Helsinki) oli suomalainen yleisurheilija ja monipuolinen urheiluvaikuttaja. Pihkalan vaikutus suomalaisessa urheiluelämässä on näkynyt olympiaurheilusta kansanliikuntaan ja liikuntakasvatukseen, ja erityisen merkittävä vaikutus hänellä oli maastohiihtoon. Pihkala perusti muun muassa Suomen Ladun ja Suomen urheiluopiston, ja hän kehitti Suomen kansallispelin pesäpallon. Urheilijana Pihkala edusti Suomea vuosien 1908 ja 1912 olympiakisojen yleisurheilussa.[1]

Elämä ja ura

Varhaisvaiheet

Lauri Pihkala nuorena.

Lauri Gummerus syntyi Pihtiputaan kirkkoherran, rovasti Aleksanteri Gummeruksen ja Alma o.s. Nordlundin perheen 11. ja viimeisenä lapsena. Hän oli jo lapsena hyvin innokas urheilija. Hänellä oli myös lapsesta alkaen hiukan huono kuulo, mikä esti myöhemmin häntä pääsemästä voimistelunopettajan opintoihin.[2] Laurin tunnetuimpia veljiä olivat Tampereen piispa Jaakko Gummerus, Vientirauha-lakonmurtajakaartin johtaja Martti Pihkala ja maanviljelystalouden professori Rurik Pihkala.[3]

Gummerus sai ylioppilaslakkinsa vuonna 1905. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa yhden lukuvuoden ajan, kunnes keskeytti opintonsa. Sen jälkeen hän suomensi muutaman veljensä kanssa sukunimensä Pihkalaksi.[4] Lempinimensä Tahko hän kertoi saaneensa ensimmäisenä opiskeluvuotenaan. Hän oli tullut ylioppilasvoimistelijoiden harjoituksiin, missä Kustaa Levälahti katsoi häntä sitomassa kengännauhojaan uimahousuihin pukeutuneena ja tokaisi: ”Mikäs tahko tuo on?”[5]

Pihkala asui vuonna 1907 jonkin aikaa Yhdysvalloissa. Palattuaan Suomeen hän jatkoi opintojaan ja valitsi linjakseen kansantalouden.[6] Hän valmistui vuonna 1912 filosofian kandidaatiksi aineyhdistelmänään kansantalous, pohjoismaiden historia, latina ja käytännöllinen filosofia. Pihkalan pro gradu -tutkielmassa verrattiin ylioppilaiden urheilu- ja opintosuorituksia.

Urheilu-ura

Pihkala edusti Suomea Lontoon kesäolympialaisten 1908 korkeushypyssä, jossa hän karsiutui loppukilpailusta tuloksella 167 cm, kun loppukilpailuun vaadittiin 180 cm.[7] Hänet mainitaan myös kiekonheiton karsinnan tuloslistassa, mutta hänen tulostaan ei ilmoiteta.[8]

Lontoon kisojen jälkeen Pihkala vaihtoi juoksuun. Hän voitti seuraavina vuosina yhteensä kahdeksan Suomen mestaruutta 200, 400 ja 800 metrillä ja teki näillä matkoilla useita Suomen ennätyksiä.[9] Pihkala voitti vuonna 1910 Suomen-mestaruuden 400 metrin juoksussa ajalla 52,0. Seuraavana vuonna hän voitti kolme mestaruutta: 200 metrillä ajalla 23,8, 400 metrillä ajalla 53,3 ja 800 metrillä ajalla 2.02,7. Lisäksi hän oli mukana HKV:n joukkueessa, joka voitti SM-kultaa 1 600 metrin viestissä.Vuonna 1912 Pihkala uusi kolme mestaruuttaan ajoilla 23,4, 52,6 ja 2.02,7.[10]

Pihkala teki urallaan kolme Suomen ennätystä 400 metrin juoksussa. Hänen ensimmäinen ennätyksensä 52,7 paransi Ragnar Stenbergin vanhaa ennätystä 0,3 sekunnilla. Viimeinen ennätys 51,9 pysyi voimassa vuoteen 1913 saakka, kunnes Waldemar Wickholm rikkoi sen. 800 metrillä Pihkala onnistui vuonna 1911 parantamaan Adolf Mannisen Suomen ennätystä 0,2 sekunnilla aikaan 2.02,7. Manninen otti ennätyksen takaisin vielä samana vuonna.[11] Pihkalan henkilökohtaisiksi ennätyksiksi jäivät 400 metrillä 51,5 ja 800 metrillä 1,58,1.[9]

Tukholman kesäolympialaisissa 1912 Pihkala osallistui 800 metrin juoksuun. Hän oli kokeillut kisojen alla kasvisruokavaliota ja uusia harjoitusmenetelmiä, mikä johti voimattomuuteen ja keskeytykseen alkuerässä.[12]

Urheiluvalmentajana ja -kirjoittajana

Pihkala julkaisi vuonna 1908 pian ensimmäisen Amerikan-matkansa jälkeen Urheilijan oppaan ja ryhtyi Suomen Urheilulehden julkaisijaksi ja toimittajaksi. Suomen Urheiluliiton kirjasia -sarjan toisena numerona vuonna 1908 ilmestyi Pihkalan 33-sivuinen vihkonen Joka miehen koneoppi eli liikunnon merkityksestä. Siinä hän opetti miten ihmisen ”omaa konetta” eli kehoa hoidetaan ja vaalitaan ruokavalion, liikunnan ja puhtauden avulla. Hän myös varoitteli urheilun rahapalkintojen haitallisesta vaikutuksesta voimisteluaatteelle.[13]

Pihkala oli Yhdysvalloissa toisen kerran vuosien 1912–1913 aikana. Hän oli saanut Suomen olympialaiselta komitealta ja yliopistolta matkarahaa, ja Yhdysvalloissa hänen oli tarkoitus perehtyä nykyaikaisiin valmennusmenetelmiin. Palattuaan Suomeen 25-vuotias Pihkala ryhtyi Suomen Valtakunnan Urheiluliiton urheiluneuvojaksi. Hän ryhtyi päätoimiseksi urheiluvalmentajaksi, ensimmäisenä Suomessa. Samalla hän menetti kansainväliset amatöörioikeutensa ja mahdollisuutensa osallistua enää olympiakisoihin. Pihkala kierteli maata moottoripyörällään esitelmöimässä sekä perustamassa ja kurssittamassa seuroja ja neuvomassa urheilukenttien rakentamisessa. Hän kehitti tulosrajoihin perustuneen urheilumerkkijärjestelmän, joka kannusti nuoria harjoittelemaan. Hän pyrki myös innostamaan Suomen kansakoulunopettajat kanssaan samaan kansallismieliseen työhön nousevan suomalaisen sukupolven kasvattamisessa. Pihkala myös kirjoitti paljon: hän julkaisi esimerkiksi Poikain Urheilu-Oppaan ja Urheilijan Oppaan, jotka otettiin myönteisesti vastaan.[14]

Pesäpallon ja salamapallon kehittäminen

Pihkala suomensi toisen Yhdysvaltain-matkansa jälkeen James Hopperin kirjan Tuli vanhasta konkari, joka kertoi yhdysvaltalaisesta ammattilaisbaseballista. Hän alkoi suunnitella Suomeenkin ”yhtenäistä, kansallista pallopeliä”, jolla olisi suuri tehtävä.[15] Baseball-syötön Pihkala arvioi suomalaisille liian vaikeaksi osua ja jatkoi kuningaspallon kehittämistä pitkäpalloksi baseballista joitakin piirteitä kopioituaan. 1920-luvun alussa hän kehitti pitkäpallosta vielä uusilla sääntömuutoksilla pesäpallon.[16]

Pesäpallon kehitettyään Pihkala havaitsi, että suomalaiset tarvitsivat myös syksyisin pelattavan pelin, jossa sai juosta. Hänen mielestään jalkapallo, koripallo, käsipallo ja maahockey eivät sopineet suomalaisten tarpeisiin ja koulupihoille.[17] Hän alkoikin 1930-luvulla kehitellä amerikkalaista jalkapalloa ja rugbya muistuttavaa mutta vähemmän rajua salamapalloa (alun perin "soikkopallo"). Peliä alettiin esitellä suomalaisille 1960-luvulla, mutta siitä ei koskaan tullut suosittua.[18]

Suojeluskunnissa

Vuoden 1917 aikana, erityisesti syksyllä, Pihkalan tehtävä sai uuden piirteen. Poliittinen tilanne oli kiristymässä, ja Pihkala osallistui aktiivisti järjestysvallan järjestyskaartien eli suojeluskuntien luomiseen. Hän yritti saada niihin mukaan porvarien lisäksi työläisetkin, ja hän rohkaisi myös urheiluväkeä liikkeelle jättämään urheilun hetkeksi tärkeämpien velvollisuuksien edessä. Suomen itsenäistyminen yhtenäisenä kansana oli Pihkalalle tärkeintä, ja kirjoituksissaan hän peräänkuulutti sen eteen uhrauksia ja yhteistoimintaa.[19]

Tammikuussa 1918 käynnistyneen sisällissodan aikana Pihkala avusti Itä-Hämeen valkoisten joukkojen johtajaa majuri Hans Kalmia propagandatoiminnassa. Hän laati lentolehtisiä, joita hiihtopartiot kävivät levittämässä punaisten puolelle. Pihkala osallistui taisteluihin[20] ja on väitetty hänen osallistuneen Harmoisten sairashuoneen joukkomurhaan, jossa ammuttiin kaikki punaiset potilaat vuoteisiinsa sekä sairaalan mieshoitajat ja eloonjääneen Dagmar Aaltosen mukaan myös osa naisista.[21] On myös esitetty, että todisteet kyllä sitovat Pihkalan Harmoisiin, mutta ei ole osoitettu, että nimenomaan hän ampui.[22] Toimittaja Kalle Virtapohjan kirjoittamassa Tahkon elämäkerrassa (2022) tähän verityöhön osallistuminen kiistetään täysin. Virtapohjan löytämän todisteen mukaan Pihkala osallistui samaan aikaan taisteluun noin viiden kilometrin päässä Markkavuorella.[23] Tapauksen jälkeen Pihkala kirjoitti äidilleen, että useat pimitetyt punakaartilaiset herättävät sääliä ja lähempää ampuessa sormi täytyy joskus pakottaa liipasimelle, eikä hän pitänyt itseään kovin rohkeana sotilaana.[24]

Pihkala määrättiin sisällissodan jälkeen armeijan esikuntatöihin. Kesäkuussa 1918 alkanut ura sisälsi urheiluasioiden hoitoa. Esikuntaura kesti kolmisen vuotta. Tästäkin elämänvaiheesta hän joutui syytösten kohteeksi, sillä häntä syytettiin hevosvarkaaksi, kun hän järjesti Hennalan vankileirin vankien hevosille paikkoja, joissa oli ruokailua varten laitumia.[25] Näihin aikoihin Pihkala määritteli laatimassaan urheilun tietosanakirjamääritelmässä urheilun luonteeltaan taisteluksi ja valmistautumisena todelliseen taisteluun. Tästä syystä hän myös piti urheilua enemmän miesten kuin naisten alana.[26]

Lyhyen aktiiviupseeriuran jälkeen Pihkalasta tuli suojeluskuntien yliesikunnan urheilutarkastaja. Tässä tehtävässä hän oli vuosina 1921–1926. Lähes samanaikaisesti hän oli Suomen Urheilulehden päätoimittaja vuosina 1918–1925. Sen jälkeiset tehtävät, Suomen puunjalostusteollisuuden työnantajaliiton sosiaalisihteeri vuosina 1927–1930 ja suojeluskunnan yleisesikunnan toimistopäällikkö vuosina 1931–1944, tarjosivat mahdollisuuden osallistua myös Suomen urheilun järjestötoimintaan.[27]

Jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944 Pihkala menetti työnsä kun Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin. Hänet siirrettiin valtioneläkkeelle, mutta hän jatkoi urheiluvaikuttamista.[28]

Itsenäisen Suomen näkyvä urheiluhahmo

Lauri Pihkala (vas.) ja selostaja Martti Jukola Ruotsi-ottelussa Tukholmassa 1931.

Pihkala halusi 1910-luvulla Suomen alkavan käydä yleisurheilumaaotteluita. Hän kävi heti sisällissodan jälkeen Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa ehdottamassa maaotteluita, ja Ruotsi suostui viimein vuonna 1925.[29]

Pihkalan toiminnalla oli keskeinen merkitys suomalaisten osallistumisessa vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisiin. Pihkala asetti amerikansuomalaisilta keräämänsä suuren summan valmennusrahastoksi, joka mahdollisti valmennustyön aloittamisen.[30]

Pihkalasta tuli vuonna 1927 SVUL:n urheilujaoston puheenjohtaja. Hän joutui luopumaan tehtävästä parin toimintavuoden jälkeen koska oli ennen Amsterdamin olympiakisoja 1928 toiminut Suomen olympiaboikotin puolesta. Pihkalan mielestä tärkeämpää olisi ollut kehittää kansallista urheilutoimintaa laajalla rintamalla ja jättää olympiakisat käymättä. Eroperusteena kerrottiin myös suomalaisia suosineen yleisurheilun lajikirjon ja painin lajikohtaisen osanottajamäärän supistuminen.[31]

Pihkalan vuonna 1928 Kisakentän kyselyyn kirjoittaman vastauksen mukaan yleisurheilu ei sovellu naisille: naiset eivät hermorakenteensa takia kykene harjoittelemallakaan saavuttamaan heikkovoimaisia poikia parempia tuloksia esimerkiksi keihäänheitossa. Koska hankitut ominaisuudet eivät periydy, ei hänen mielestään naisten urheilu ollut perusteltavissa edes rodunjalostusmielessä. Pihkala vastusti naisten lähettämistä olympiakisoihin ja esitti, että asiassa tulisi ainakin odottaa muiden maiden kokemuksia vaikkapa parisenkymmentä vuotta.[32]

1920-luvun lopun porvarillisessa urheilussa syntyi useampia vastakkainasetteluja joissa Pihkala oli vahvasti mukana. Aiemmin mainittu olympialaisin osallistuminen oli yksi kiistanaihe, toinen oli suhde erikoisliittoihin. SVUL:ssä oli jaostoja, mutta taloudellinen päätösvalta oli SVUL:lla ja sen hallituksella. Pihkala ja esimerkiksi Urho Kekkonen kannattivat itsenäisiä SVUL:n alaisia erikoisliittoja. Asiaa vauhdittamaan Pihkala perusti yhdessä näkyvien urheilumiesten kanssa urheilulehti Kirin kilpailijaksi SVUL:n omistamalle Suomen Urheilulehdelle. Pihkalan kumppaneina hankkeessa olivat Sulo "Simeoni" Kolkka, Aaro Kivilinna ja Tauno Tattari. Lopputulos oli, että urheiluliittorakenne toteutui 1930-luvun alussa, mutta Kiri teki konkurssin erityisesti Pihkalan ja Kolkan joutuessa pitkäaikaisiin velkoihin.[33]

Pihkala riitaantui 1940-luvun alussa läheisen urheiluystävänsä Urho Kekkosen, Olympiakomitean puheenjohtajan ja SUL:n puheenjohtajan, kanssa. Amatööriurheilun puolestapuhujan Pihkalan mielestä Kekkonen oli urheilujohtajana vastuussa "ruskeiden kirjekuorien" tulosta urheiluelämään. Pihkala pettyi myös Kekkosen siirryttyä uuden neuvostomyönteisen ulkopolitiikan kannalle. Raittiusmies Pihkala näki Kekkosen vikana myös alkoholin käytön urheilutapahtumissa. Pihkala johti marraskuussa 1946 epäonnistunutta yritystä syrjäyttää Urho Kekkonen SUL:n johdosta. Vaikka Pihkalan yritys epäonnistui, Kekkonen oli kuitenkin jo silloin päättänyt siirtyä kokonaan politiikan puolelle ja samalla syrjään urheilun johtotoimista, minkä hän vuotta myöhemmin tekikin.[34]

Pihkala haki vielä 64-vuotiaana vuonna 1952 SVUL:n pääsihteerin tointa. Hänellä oli idealistinen ohjelma Suomen urheilun puhdistamiseksi etenkin ammattilaisuudesta sekä maan urheilun luomiseksi uudelleen, mutta virkaan häntä ei valittu.[35] Pihkala vastustikin urheilun ammattimaistumista kiihkeästi koko uransa ajan. Pihkala valitti rahan pilanneen olympia-aatteen. Hän piti urheilijastipendejä ja armeijan urheilukomppanioita epäoikeudenmukaisina ja epätasa-arvoisina, ja hän vastusti urheilijoiden salaisia maksuja, jotka olivat pois nuorisotyöltä.[36]

Aktiivisen järjestötoiminnan lisäksi Pihkala oli tuottelias urheilukirjoittaja. Juoksijasuuruus Paavo Nurmi totesi vähän ennen kuolemaansa arvostavansa ystäväänsä Lauri Pihkalaa suomalaisista urheilujournalisteista kaikkein korkeimmalle.[37] Kielitaitoinen Pihkala kirjoitti moniin suomalaisiin, ruotsalaisiin, englantilaisiin, yhdysvaltalaisiin ja saksalaisiin lehtiin suoraan niiden omalla kielellä.[38]

Pihkala propagoi erityisesti maastohiihdon puolesta, sillä hiihto vastasi hänen mukaansa laajalti eri ikäkausien makua ja tarvetta. Pitkät laturetket ovat hänen ideansa, ja hän oli ideoimassa ja perustamassa Salpausselän Kisoja, Suomen urheiluopistoa ja Suomen Latua.[1] Lisäksi hän ajoi 1930-luvulla hiihtoloman ottamista kouluvuoden kalenteriin, mikä tapahtuikin.[39] Pihkalan aloitteesta Suomessa järjestettiin syksyllä 1940 "jokamiehen marsseja".[40]

Yksityiselämä

Pihkala meni naimisiin Rauna Mustakallion kanssa elokuussa 1916. He saivat viisi lasta.[1]

Pihkala asui Helsingissä Kammiokadulla (nykyinen Sibeliuksenkatu) lähellä olympiastadionia. Kerrotaankin, että ensimmäisten lumien tultua hänet saattoi nähdä hiihtämässä stadionin kentällä vaikka se oli kiellettyä.

Nuoruudessa saamansa selkävamman aiheuttamien kipujen helpottamiseksi Pihkala käytti kävellessään usein selkäreppua, johon oli laitettu painoksi tiiliskiviä.[41]

Kuolema

Vaimon kuoleman 1978 jälkeen Pihkalan elämänhalu ja terveys heikkenivät, ja hän kuoli 93-vuotiaana 20. toukokuuta 1981.[42] Pihkala on haudattu Tampereelle Aitolahden hautausmaalle.[43]

Tunnustuksia

Nina Sailo, Lauri Pihkalan patsas, 1988, Helsingin olympiastadionin viereinen puisto.

Pihkala nimitettiin ensimmäisten joukossa Kansainvälisen yleisurheiluliiton kunniajäseneksi vuonna 1928.[44] Pihkala sai Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuren ansioristin vuonna 1948. Samana vuonna hän sai professorin arvonimen.[45] Hänet nimitettiin Jyväskylän yliopiston liikuntatieteiden kunniatohtoriksi 1969.[46] Pihkala oli Suomen Pesäpalloliiton kunniapuheenjohtaja, SVUL:n kunniajäsen ja Urheilutoimittajain Liiton ensimmäinen kunniajäsen.[1] Pihkala nimettiin vuonna 2012 pesäpallon kunniagallerian jäseneksi.

Pihkalasta on julkaistu useita julkisia muotokuvia ja muistomerkkejä. Hänestä julkaistiin postimerkki 1988. Veistoksia on Helsingissä, Vierumäellä Suomen urheiluopiston edustalla ja Pihkalan kotikunnassa Pihtiputaalla. Pihkalan nimeä kantavat Tahko Pihkala -seura, Tahkontie Helsingissä sekä Tahkon aukio ja Pihkala-koulutuskeskus Vierumäellä.[1] Pesäpallossa Pihkalan mukaan on nimetty Hyvinkään pesäpalloilun erikoisseura Hyvinkään Tahko ja sen kotikenttä Pihkala.

Poliittiset kannat ja toiminta

Pihkala oli taistellut Suomen sisällissodassa valkoisten puolella, mutta sodan jälkeen hän vastusti SVUL:n päätöstä sulkea vuonna 1918 liiton ulkopuolelle kaikki punaisten puolella sodassa olleet yhdistykset ja seurat. Suomen urheilun kuitenkin näin jakaannuttua poliittisesti Pihkala asettui tiukasti SVUL:n puolelle ja arvosteli Työväen Urheiluliittoa esimerkiksi sen läheisistä suhteista Neuvosto-Venäjään.[47]

Pihkala ihaili kansallissosialistisen Saksan johtajaa Adolf Hitleriä siinä, että tämän onnistui suorittaa Saksassa koko väestön liikekannallepano. Pihkalan mukaan kurinalaisuus, urheilu ja terveet elämäntavat tekivät Saksan kansasta ruumiillisesti uudestisyntyneen, mitä Pihkala itsekin oli Suomessa tavoitellut. Samalla Pihkala kuitenkin uskoi, että Hitlerin politiikka johtaa Saksan vielä vaikeuksiin.[48]

Sotien jälkeen Pihkala oli mukana suunnittelemassa aseellista vastarintaa Suomessa siltä varalta että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Hän oli mukana vuonna 1948 Oslossa vastarintaliikkeen edustajana tiedustelemassa Norjan tai Yhdysvaltain tukea siinä tapauksessa, että miehitys toteutuisi.[49]

Pihkalan näkemykset heijastuivat hänen käsityksiinsä kulttuurista:

"Myös urheilun pikkuserkku maanpuolustus kuuluu kulttuuriin sen suojelijana ja karkaisijana."[50]

Urheiluennätyksiä

Lauri Pihkalan syntymän 100-vuotispostimerkki, 1988.
  • 200 m: 23,4 s
  • 400 m: 51,5 s (Tukholmassa 1912)
  • 800 m: 1.58,1 (ensimmäinen suomalainen 2.00-alitus Tukholmassa 1911)
  • 1000 m: 2.42,8 (SE 1911)
  • korkeushyppy: 1,79 m
  • seiväshyppy: 3,30 m
  • kuulantyöntö: 11,80 m

Urheilu-urallaan Lauri Pihkalan seurat olivat Ylioppilasvoimistelijat, Helsingin Unitas ja Helsingin Kisa-Veikot.

Kirjallinen tuotanto

  • Urheilijan opas. 1908
  • Jokamiehen koneoppi eli liikunnon merkityksestä. 1909
  • Koululaisurheilijan opas. 1914
  • Poikain urheiluopas. 1915
  • Pitkäpallo. 1917
  • Nykyhetki ja urheiluväen velvollisuudet. 1917
  • Pesäpallo. 1922
  • Olympialaiskisat 1: Ennen ja Pariisissa. 1924 (toimittaja Martti Jukolan kanssa)
  • Aavistuksia, ajatuksia, aikomuksia. 1927
  • "Tahkon" mukana jenkkien maassa: Tahkon ja Esko Topiaanpojan matkoja, seikkailuja ja mietteitä. 1928 (toimittaja Uuno Mattilan, myöhemmin Yrjö Kivimies, kanssa)
  • Hitaasti kiiruhtamisen kilpailu. 1934
  • Suomen latuja. 1941
  • Suomen miehen kuntokurssi. 1943
  • Olympialaiset ovella. 1952. Artikkelisarja Suomalaisessa Suomessa 1944–54, SVUL:n puhekokoelmassa 1950.[1]

Lähteet

  • Halila, Aimo – Sirmeikkö, Paul: Suomen Voimistelu- ja urheiluliitto SVUL 1900–1960. (Toimittanut Kallio Kotkas) Suomen Voimistelu- ja urheiluliitto, 1960.
  • Kare, Kauko: Tahko Pihkala: Legenda jo eläessään. Helsinki: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07282-6
  • Seppälä, Raimo: Tahko. Otava, 1982. ISBN 951-1-07056-8

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f Klemola, Heikki: ”Pihkala, Lauri (1888–1981)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 690–692. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Seppälä 1982, s. 19–23.
  3. ↑ Facta 2001, osa 12, p. 751. WSOY 1985.
  4. ↑ Seppälä 1982, s. 21.
  5. ↑ Seppälä 1982, s. 17.
  6. ↑ Seppälä 1982, s. 21–23.
  7. ↑ Men's High Jump results Sport-Olympic. Viitattu 27.3.2017.
  8. ↑ Athletics at the 1908 London Summer Games: Men's Discus Throw Qualifying Round Sports-Reference.com. Arkistoitu 5.8.2010. Viitattu 27.3.2017.
  9. ↑ a b Seppälä 1982, s. 23.
  10. ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 447. Otava, 1970.
  11. ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 430. Otava, 1970.
  12. ↑ Seppälä 1982, s. 17–18.
  13. ↑ Seppälä 1982, s. 25–27.
  14. ↑ Seppälä 1982, s. 30–35.
  15. ↑ Seppälä 1982, s. 32, 36–37.
  16. ↑ Halila, Sirmeikkö 1960 s. 430.
  17. ↑ Seppälä 1982, s. 195–196.
  18. ↑ Lindfors, Jukka: Pesäpallon isä keksi toisenkin lajin 24.2.2012. Yle. Viitattu 28.3.2017.
  19. ↑ Halila, Sirmeikkö 1960 s. 298.
    Seppälä 1982, s. 38–43.
  20. ↑ Seppälä 1982, s. 43–44.
  21. ↑ Liukkonen, Marjo: Hennalan naismurhat 1918, s. 127. (Väitöskirja) Vastapaino, 2018.
  22. ↑ Salminen, Pauliina: Uutisen takana: Tahko Pihkalan väitetään murhanneen Kuhmoisissa, vaikka todisteet puuttuvat Keskisuomalainen. Viitattu 19.4.2018.
  23. ↑ Virtapohja, Kalle: Lauri Pihkala - koko kansan Tahko, s. 89–93. Docendo, 2022. ISBN 978-952-382-200-9
  24. ↑ Kanerva, Juha: Kolumni: Urheilujohtaja Tahko Pihkalan raaka kuvaus vuoden 1918 verilöylystä – ”Minun täytyy joskus aivan pakottaa sormeni liipasimelle lähempää ampuessa.” Ilta-Sanomat. 17.4.2018. Viitattu 19.4.2018.
  25. ↑ Virtapohja, s. 97–98.
  26. ↑ Seppälä 1982, s. 46.
  27. ↑ Martikainen, Seppo ym.: ”Urheilun järjestöllinen kehitys”, Suomi voittoon - kansa liikkumaan, s. 44. Helsinki: Yleisurheilun Tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1
  28. ↑ Seppälä 1982, s. 132.
  29. ↑ Kare 1975, s. 19–20.
  30. ↑ Halila, Sirmeikkö 1960 s. 343.
  31. ↑ Tikander, Vesa ym. (toim.): ”Menestyksen taustalla”, Sadan vuoden olympiadi, s. 52–56. Porvoo: Suomen Olympiakomitea – WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32429-5
  32. ↑ Pihkala, Lauri: Kisakentän kiertokysely naisten yleisurheilukilpailuista (Pihkalan otsikoimaton vastaus). Kisakenttä, 1928, nro 9–10, s. 15. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 16.1.2018.
  33. ↑ Arponen, Antti O. – Hannus, Matti – Kanerva, Juha: ”Maamme luetuin urheilutoimittaja”, Martti Jukola, s. 131-133. Porvoo: Suomen Olympiakomitea ja WSOY, 2000. ISBN 951-0-25398-7
  34. ↑ Kokkonen, Jouko: ”Nationalismi muuttaa muotoaan”, Kansakunta kilpasilla, s. 249. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-036-3
    Seppälä 1982, s. 146–152.
  35. ↑ Seppälä 1982, s. 189–191.
  36. ↑ Seppälä 1982, s. 205–206.
  37. ↑ Seppälä 1982, s. 125.
  38. ↑ Seppälä 1982, s. 205.
  39. ↑ Koululaisten talvilomakausi alkamassa – hiihtoloma on jo vanhuusiässä Savon Sanomat. 19.2.2016. Viitattu 29.3.2017.
  40. ↑ Maaottelumarssi sai toukokuussa 1941 puolitoista miljoonaa suomalaista liikkeelle. Itsenäisyys 100.
  41. ↑ Seppälä 1982, sivujen 96–97 välinen kuvateksti.
  42. ↑ Seppälä 1982, s. 217–219.
  43. ↑ Kiveen hakatut – Lauri "Tahko" Pihkala. Yle Areena.
  44. ↑ Martikainen, Seppo ym.: ”Kansainväliset suhteet”, Suomi voittoon - kansa liikkumaan, s. 93. Helsinki: Yleisurheilun Tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1
  45. ↑ Martikainen, Seppo ym.: ”Suomen Urheiluliiton organisaatio ja johtajat”, Suomi voittoon - kansa liikkumaan, s. 44. Helsinki: Yleisurheilun Tukisäätiö, 2006. ISBN 951-98952-2-1
  46. ↑ Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit (Arkistoitu – Internet Archive)
  47. ↑ Seppälä 1982, s. 177–180.
  48. ↑ Seppälä 1982, s. 91–92.
  49. ↑ Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen, s. 120. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8
  50. ↑ Oinaala, Sampsa: Urheiluko kulttuuria. Helsingin Sanomat 3.8.2012.

Kirjallisuutta

  • Kankaanpää, Matti J.: Gummerus-Pihkalan suku. Tampere: Gummerus-Pihkalan sukuyhdistys, 1992. ISBN 952-90-3779-1
  • Salimäki, Harri: Isänmaan ja urheilu-uskon mies: Lauri Pihkala modernin urheiluaatteen esitaistelijana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-219-0
  • Vasara, Erkki: ”Suomalaisen soturirodun puolesta – urheilumies Lauri Pihkala”, Ajan paineessa: Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta. (Toimittaneet Pertti Karkama ja Hanne Koivisto) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-746-130-5
  • Virtapohja, Kalle: Lauri Pihkala: Koko kansan Tahko. Jyväskylä: Docendo, 2022. ISBN 978-952-382-200-9

Aiheesta muualla

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Lauri Pihkala.
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lauri_Pihkala&oldid=21666248”