Kuhilas
Kuhilas on viljalyhteistä kuivatusta varten pellolle pystytetty rakenne.[1] Erityisesti ruislyhteistä pystytettyä rakennetta sanotaan kuhilaaksi (Hämeessä myös: kykkä). Toukoviljasta pystytettynä kuhilaalla on myös muita nimiä, kuten viisikko tai kymmenikkö. Kuhilas on sisältä holvimainen ja ulkomuodoltaan pyöreä. Siinä on pystyssä toisiaan vasten seisovat jalkalyhteet ja sateelta suojaava hattu.
Ensin vilja kootaan lyhteiksi esimerkiksi sirpillä leikatuista kourallisista. Lyhteeseen tulee viisi kourallista olkia. Tämän kokoisia on vielä helppo sitoa ja käsitellä. Sen jälkeen lyhteet kootaan hengittäväksi kuhilaaksi. Kuhilaassa vilja vielä tuleentuu, eikä sen täyttä joutumista leikattavaksi tarvitse välttämättä odottaa. Ulkokuivatuksen jälkeen kuhilaat on ollut helppo purkaa ja viedä puitavaksi.
Kuhilaat ovat olleet eri paikkakunnilla eri kokoisia ja muotoisia, etelässä suurempia ja pohjoisessa pienempiä. Yleisiä ruiskuhilaan kokoja on kymmenlyhteinen, nelitoistalyhteinen ja kahdeksantoistalyhteinen kuhilas. Samalle pellolle tehdään aina saman kokoisia kuhilaita, jolloin sadon määrä voidaan arvioida. Toukoviljasta (vehnästä, ohrasta, kaurasta) pystytettynä kymmenlyhteistä sanotaan joskus kuhilaaksi, ja suurempia ei toukoviljasta, kevätruista lukuun ottamatta, saakaan tehtyä. Pienet kuhilaat ja viisikot aloitetaan kahdesta jalkalyhteestä, kahdeksantoistalyhteinen aloitetaan neljästä. Poutakesänä kuhilaaseen voidaan panna vain yksi, suuri hattulyhde, tyvi ylöspäin. Sateisena kesänä suositaan kahta hattulyhdettä. Kaksilyhteistä hattua varten lyhteet taitetaan käsivarrella siteen yläpuolelta ja levitetään viuhkoiksi. Alimmaisen hatun tyvi pannaan osoittamaan pohjoiseen ja päällimmäisen etelään, jolloin se kuivuu paremmin ja toivottaa samalla hyvää ilmaa.
Kovin pitkään säilytykseen kuhilaat eivät sovi, sillä maavaraisina ne ajan mittaan kostuvat. Parempaa kuivumista ja samalla pitempää säilytystä varten rakennettiin suuria elohaasioita (tai kevyitä aartoja) eli kuivatustelineitä, joissa lyhteet aseteltiin riu'uille kuivumaan. Jos elohaasiaa ei ollut, kuivat lyhteet voitiin koota joko pyöreisiin aumoihin tai pinomaisiin, pitkiin närtteisiin puintia odottamaan. Sieltä ne ajettiin riiheen kuivattaviksi ja puitaviksi. Aumavarastointia käytettiin vielä jonkin verran yhteisten puimakoneiden aikaan 1900-luvun puolivälissä.
Nykyaikana vilja leikataan ja puidaan pystykasvustona samalla kertaa leikkuupuimurilla.